Ulla Nikku-Wimmer, 58, eli kymmenen vuotta niin huonossa suhteessa, että päätti erottuaan elää loppuelämänsä yksin. Sitten hän sai Facebook-viestin nuoruudenrakkaudeltaan Australiasta.

PERHOSET LENTELIVÄT vatsassani, kun istuin lentokoneessa. Jännitti, mutta toisaalta kaikki oli jo niin varmaa. Oli maaliskuu vuonna 2014, olin 57-vuotias ja matkalla Australiaan.

Kun saavuin Sydneyyn, aamu oli aurinkoinen. Suuntasin sydän pamppaillen kohti saapuvien tuloaulaa. Tunnistin Robertin jo kaukaa.

Olin oppikoulun ensimmäisellä, kun Robert tuli samalle luokalle. Asuimme silloin Australiassa. Vanhempani olivat seikkailunhaluisia ja perheeni asui monissa maissa. Minä ja kaksi sisarustani synnyimme Ruotsissa. Kun olimme pieniä, muutimme takaisin Suomeen. Muutaman vuoden päästä vanhempieni jalat muuttuivat taas levottomiksi. Seuraavaksi suuntana oli Australia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minusta muuttaminen uuteen maahan oli vain jännittävää. Vuosi oli 1965, ja olin kahdeksanvuotias. Asetuimme Cabramattaan. Isäni sai töitä, äiti jäi aluksi kotiin. Me lapset aloitimme koulun. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen sisarusteni Karin ja Pian (oik.) kanssa Sydneyn Bondi-beachilla, ensimmäistä kertaa rannalla Australiassa. Olimme aivan innoissamme.

 

ELÄMÄ AUSTRALIASSA oli ihanaa. Aurinko paistoi. Viikonloppuisin menimme rannalle tai piknikille. Teimme myös paljon autoreissuja. Isä pakkasi mukaan teltan, ja sitten lähdimme tien päälle.

Kerran koulussa Robertin kaveri tuli luokseni, nykäisi hihasta ja sanoi, että Robert tykkää minusta. Robert itse seisoi kauempana.

Robert oli mukava ja kiltti ja tietenkin komea, ja minä olin mielissäni.

Pian Robertkin tuli ja alkoi jutella minulle. Sen jälkeen olimme erottamattomat. Olimme 14-vuotiaita.

Ihastuksemme määrää kuvaa muisto yhdestä oppitunnista. Olimme eri luokissa, mutta luokkien välissä oli iso ikkuna. Vilkuttelimme ikkunoista toisillemme koko oppitunnin ajan. Lopulta opettaja suuttui ja tiuskaisi, että nyt se saa loppua. En vieläkään malttanut lopettaa. Lopulta opettaja heitti minut ulos.

On vuosi 1971, olen 14-vuotiaana lähdössä kouluun kotimme edestä. Pidin kovasti koulunkäynnistä Australiassa.

 

Robert oli ihana. Hän sanoi monta monituista kertaa, miten paljon hän minusta tykkää. Minunkin tunteeni olivat vahvat. 

Sitten perheemme alkoi suunnitella jälleen muuttoa. En tietenkään olisi halunnut muuttaa. Minulla oli Australiassa kaikki: poikaystävä, muut ystävät, koulu ja koko ihana elämä. Kerroin sen myös vanhemmilleni, mutta ei se mitään auttanut.

Muistan jäähyväisillan. Istuimme sohvalla ja katsoimme telkkaria, kylki kyljessä ja käsi kädessä. Telkkarista tuli Mennään bussilla. Robert muistaa, että minulla oli päällä farkut ja lempipitsitoppini.

Kun Robert saattoi minut kotiin, halasimme ja suukottelimme viimeisen kerran. Sanoimme toisillemme, että kirjoitellaan. Kännyköitä tai sähköposteja ei silloin ollut. Olimme seurustelleet nelisen kuukautta.

Itkin vasta, kun ajoimme Sydneystä kohti Perthiä. 

Perthistä lähetin Robertille postikortin. Hänellä on se vieläkin tallessa.

Palattuamme Suomeen en lähettänyt Robertille edes kirjettä tai korttia. En muista, miksi. Hänellä taas ei ollut minun osoitettani. Niinpä yhteytemme katkesi.

Siitä on nyt 43 vuotta.

Mieheni raivostui ja alkoi lyödä. Lapset näkivät sen kaiken.

 

SUOMESSA SAIN TÖITÄ tanssipaikan kahvilasta Lappeenrannassa. Yhtenä kesäiltana eräs poika jäi kahvia ostaessaan juttelemaan minulle. Pidin hänestä. Myöhemmin samana iltana hän tuli taas luokseni ja kysyi, haluaisinko tavata uudestaan.

Pian tapailu muuttui seurusteluksi. Kun kolmen vuoden kuluttua menimme naimisiin, olin jo raskaana. Olin silloin parikymppinen.

Aluksi en ymmärtänyt, että miehelläni oli alkoholiongelma. Ajattelin vain, että kyllähän nuori mies juo. Juominen meni koko ajan pahemmaksi, ja humalapäissään mieheni monesti pahoinpiteli minua. 

Ajattelin, että tämä on nyt tällaista ja purin hammasta. Kun kerran naimisiin mennään, naimisissa myös pysytään, ajattelin.

Kuulin myöhemmin, että seitsemän vuotta Suomeen paluuni jälkeen Robert oli lähtenyt ystäviensä kanssa kiertämään Eurooppaa. Hän elätteli toiveita siitä, että löytäisi minut. Juuri ennen lähtöä hän sai kuitenkin kuulla, että olin mennyt naimisiin ja että minulla oli lapsi. Niinpä hän pysähtyi Saksaan ja palasi Australiaan.

Tulin uskoon, kun olin ollut viisi vuotta naimisissa. Se antoi voimia kestää avioliiton painajaista, mutta eroamista epäröin − olinhan mennyt Jumalan silmien edessä naimisiin. Kymmenen avioliittovuoden aikana saimme kolme poikaa ja yhden tytön.

Yhtenä iltana olin laittamassa lapsille iltapalaa, kun mieheni tuli humalassa kotiin. Häneltä olivat loppuneet rahat baarissa, ja niinpä hän tuli vaatimaan lisää minulta. Kieltäydyin. Mieheni raivostui ja alkoi lyödä. Lapset istuivat keittiön pöydän ääressä ja näkivät 
kaiken.

Silloin jotain naksahti päässäni. Tajusin, että tämä oli viimeinen pisara. Sanoin, että halusin erota.

 

MIEHENI EI SUOSTUNUT eroon. Hän vannoi, että lopettaa juomisen, ja minä jäin. Hän kyllä yritti olla juomatta, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta ajattelin, että ei Jumalakaan halua tätä, ja muutin lasten kanssa pois.

Eron jälkeen elämä alkoi tasoittua. Ajattelin, että näin on hyvä: eläisin loppuelämäni yksin. Pääsin töihin ruokakauppaan, ja vuosien kuluessa tein monenlaista muutakin: aloitin lähihoitajaopinnot, sain töitä päiväkodista ja muutin töiden perässä Espooseen.

Vanhempani ja sisarukseni muuttivat yksi toisensa jälkeen takaisin Australiaan. Kävin neljään otteeseen Australiassa heidän luonaan ja tapasin samalla vanhoja ystäviäni. Sydneyssä ollessani ajattelin, että olisipa kivaa törmätä kadulla Robertiin.

Pidin mieheni sukunimen vielä 25 vuotta lasten vuoksi. Lopulta minulle tuli sellainen olo, että halusin ottaa tyttönimeni takaisin. Toukokuussa 2013 vaihdoin nimeni, myös Facebook-profiiliini. Se muutti elämäni täydellisesti.

 

ROBERT ISTUI ILTAA siskonsa miehen loma-asunnolla Ulladullassa. Oli marraskuu 2013, ja Australiassa oli kesä. Naapurit olivat mukana illanvietossa.

Muutama vuosi aiemmin myös Robert oli eronnut. Naapurin rouva yritti rohkaista häntä uuteen suhteeseen ja kysyi, onko hänellä ketään, josta hän olisi kiinnostunut? Ei ollut.

”Entä onko sinulle jäänyt ketään mieleen kouluajoista?”, naapuri jatkoi.

Robert vastasi, että oli yksi Ulla Suomesta, mutta ettei hän tiennyt, mitä tälle kuuluu. Rouva innostui ja pyysi Robertia kirjoittamaan lapulle sukunimeni. Robert ei käytä nettiä eikä hänellä ole edes sähköpostia saati sitten Facebook-tiliä. Hän luuli, että minun löytämiseni olisi mahdotonta. Eihän yli  40 vuotta sitten maailman toiselle laidalle hävinnyttä ihmistä voi noin vain löytää.

Seuraavana viikonloppuna naapurin rouva kuitenkin koputti Robertin ovelle ja sanoi iloisesti hymyillen: ”Löytyi!” 

Robert tuijotti Facebook-profiilini kuvaa ja totesi, että kyllä se taitaa olla Ulla.

Siltä istumalta rouva auttoi Robertia kirjoittamaan minulle viestin. Se päätyi Muut-osioon enkä huomannut sitä.

Robert muuttui kärsimättömäksi. Hänen siskonsa kirjoitti minulle toisen viestin. 

Kun olimme soitelleet kaksi kuukautta, Robert kosi minua puhelimessa.

KYLMÄNÄ TALVIPÄIVÄNÄ kolme viikkoa myöhemmin luin lopulta kaksi saapunutta viestiä. Yllätys oli valtava. Vaikka viesteissä ei kerrottu, oliko Robert naimisissa, minussa heräsi toivo. Vastasin heti. 

Robert kirjoitti takaisin seuraavana päivänä. Kerroin, että olen eronnut, ja hän kertoi samaa itsestään. Molemmista tuntui heti, että tästä voisi tulla jotain, että tämä olisi uusi mahdollisuus.

Joulupäivän aamuna Robert pyysi minua lähettämään puhelinnumeroni. Viestin lähettämisestä kului 15 minuuttia, kun puhelin jo soi. 

Puhuimme tunnin. Se oli kuin unta. Muistelimme yhteisiä aikoja. Robert kertoi, että nähdessään minut ensimmäisen kerran hän ajatteli, että jonain päivänä minusta tulisi hänen vaimonsa.

Pian soittelimme päivittäin pitkiä puheluita.  Yhtenä päivänä Robert tunnusti rakastavansa minua yhä. Kerroin, että tunne oli molemminpuolinen. Siitä hetkestä aloimme suunnitella yhteistä tulevaisuutta.

Kun olimme soitelleet kaksi kuukautta, Robert kosi minua puhelimessa. Hän oli varma siitä, että halusi kanssani naimisiin.

Suostuin heti.  Totta kai, tietysti menisimme naimisiin! Minä muuttaisin Australiaan.

Menneet, vaikeat vuodet olivat välivuosia, jotka kuuluivat elämääni.

KUN SUUTELIMME toisiamme Sydneyn lentokentän tuloaulassa, minut valtasi tuttu tunne 42 vuoden takaa. Robert oli se sama kiltti, hyvä ihminen, joka haluaa vain parasta minulle.

Robert ajoi meidät kentältä kotiinsa. Kun astuin sisään, hän ojensi minulle rasian, jonka sisällä oli kultainen sormus. Siinä oli monta valkoista timanttia. Se oli kihlasormus.

Puoli vuotta myöhemmin vietimme kesähäitä Lappeenrannassa. Viisi lastenlastani olivat morsiusneitoina. Koska kanttori oli lomalla, tyttärenpoikani soitti tietokoneelta häämarssiksi Lionel Richien kappaleen Endless Love.

Olin äärettömän onnellinen. Rakastimme toisiamme niin paljon, ettei sitä uskonut todeksi. Ihmettelin, voiko tällaista onnea löytää vielä tässä iässä.

Tämä on ensimmäinen kuva, joka meistä otettiin sen jälkeen, kun löysimme toisemme uudestaan. Robert oli järjestänyt meille yllätysyön hienossa hotellissa Sydneyssä.

 

ROBERT PITÄÄ minua kuin kukkaa kämmenellä ja osoittaa rakkauttaan kaikin tavoin. Hän myös kehuu minua monta kertaa päivässä. Se tuntuu ihanalta. 

Minusta tuntuu, että olemme kuin luodut toisillemme, englanniksi sanottaisiin perfect match tai soul mates. Emme edes osaa riidellä. 

Uskon, että tämä oli Jumalan johdatusta. Näin oli tarkoitettu. Ajattelen, että menneet, vaikeat vuodet olivat välivuosia, jotka kuuluivat elämääni. Ne ovat tehneet minusta sellaisen kuin olen nyt.

Asumme Sydneyn esikaupunkialueella ja haaveilemme omasta talosta meren rannalta, sieltä Ulladullasta. Ulladulla on Australian aboriginaalien kieltä ja tarkoittaa turvallista satamaa. 

Siltä minusta tuntuu nyt: että olen vihdoin päässyt turvasatamaan.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla