Nina ja Sauli Honkanen ovat riidelleet kunnolla vain kerran, kun Sauli repäisi Ninan Elvis-julisteen. Sisarusten sopu säilyi silloinkin, kun vanhempien konkurssivelat kaatuivat Ninan niskaan. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden Perhekuvioita-sarjassa marraskuussa 2022.
”Iltapäivät Raumalla 80-luvun alussa olivat hiljaisia. Menin koulusta yleensä suoraan kotiin. Siellä odotti Sauli, jonka perään katsominen oli välillä minunkin tehtäväni. Leivoimme melkein joka päivä, suklaapäällysteisiä puolikuita ja muuta. Ratkoimme kilpaa Rubikin kuutioita.
Meidän oli hyvä olla yhdessä jo silloin.
Ikäeromme on viisi ja puoli vuotta. Kun Sauli oli vauva, työnsin häntä vaunuissa korttelin ympäri. Sitten kaarsimme takaisin kaupalle, jossa äiti syötti Saulin. Vanhempien liikeyritys myi Mic Macin farkkuja ja muita nuortenvaatteita.
”Kaiken läpi tunki ajatus, että yrittäjäperheessä tehdään yhdessä töitä.”
Asiakkaita riitti. Äiti ja isä olivat melkein aina töissä. Jos emme olleet Saulin kanssa kotona, olimme liikkeessä. Opin siellä lukemaan ja laskemaan.
Kun rakensimme omakotitaloa, yrittäjäperheessä ei kysytty lapselta, että haluaisitko vetää nauloja apuna. Sanottiin, että sää vedät nyt nauloja sokkelinlaudasta ja sitten sää katsot Saulin perään. Kaiken läpi tunki ajatus, että perheessä tehdään yhdessä töitä.
Yhden aamun muistan kellon tarkkuudella. 16.8.1977 istuin vessassa pissalla, kun radiossa sanottiin, että rock and rollin kuninkaalliseksikin tituleerattu Elvis Presley on kuollut. Menin olohuoneeseen, jossa isä itki valtoimenaan samettisessa nojatuolissa. Meillä ei oltu kovin halailevia, mutta silloin isä otti minut syliin. Hän oli tosi kova Elvis-fani.
”Olin 18 vuotta ja viikon, kun kirjoitin nimeni ensimmäiseen vanhempien vekseliin.”
Itse pidin Saulia paljon sylissä. Viikonloppuna lapsuudenperheessä vietiin matot ulos ja illalla oli sauna. Sunnuntaisin mentiin mummolle Poriin syömään. Maanantaina alkoi uusi viikko.
Olin 18 vuotta ja viikon, kun kirjoitin nimeni ensimmäiseen vanhempien vekseliin. En miettinyt yhtään, suostunko tai kannattaako. Vanhemmilla oli aidosti hätätilanne ja yrittäjäperheen lapsi tottuu ajattelemaan, että yrityksen asiat ovat myös omia asioita. Myöhemmin velkapapereita tuli lisää, allekirjoitin ne kaikki.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/ninah.jpg?itok=1Hj7lLBc)
19-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Sauli taisi olla ensimmäinen, joka tuli hoitamaan Villeä. Ville oli pari kuukautta ja kävimme äkkiä syömässä Villen isän kanssa naapurikorttelissa.
21-vuotiaana odotin toista lasta ja järjestin isäni hautajaiset. Hän kuoli aivokasvaimeen. Pari vuotta aikaisemmin vanhempien yritys oli mennyt konkurssiin. Niskaan oli kaatunut isot velat.
Kun on ollut tiukkoja paikkoja, Sauli on ollut se, jolle voin puhua ja joka puhuu minulle. Kun minulta on meinannut loppua usko, Sauli on osannut sanoittaa tilanteita armollisesti. Luen usein Saulilta saamaani tekstiviestiä, jossa hän muistuttaa, että syyllinen ei aina löydy peilistä, vaikka minulla on taipumus etsiä sitä sieltä.
”Nyt olen saanut viimeisen velkaerän maksettua. Ehkä velka on vihdoin tullut henkisestikin kuitattua.”
Meillä ei kummallakaan ole illuusiota, että pärjääminen olisi aina ihmisestä itsestään kiinni. Tiedämme, että on erilaisia lähtökohtia ja erilaisia taisteluita.
Olen onnellinen, että Sauli oli aikoinaan niin nuori, että ei voinut taata vanhempien velkoja. Nyt olen saanut viimeisen velkaerän maksettua. Samoihin aikoihin ilmestyi kirjani, jossa en käsittele millään lailla velkaa. Ehkä velka on vihdoin tullut henkisestikin kuitattua.
Tapaamme Saulin kanssa usein, mutta harvoin kahden. Yleensä mukana ovat myös puolisot ja lapsemme, joita riittää. Meillä ei oikein ole ollut sellaista lapsuudenperhettä, johon olisi aikuistuttuaan voinut mennä lihapatojen äärelle. Lihapadat ja perhe on tehty omasta takaa.
Minulla ja Saulilla ei ole koskaan ollut varaa vuokrata taloa Italiasta tai mistä niitä nyt vuokrataankaan, ja lähteä perheinemme yhteiselle lomalle. Mutta minulla on ollut vuosikymmeniä sama pöytä, ja sen ympärillä kaikki rakkaat syömässä.
Lapsilleni Sauli-eno on yhtä kuin rentous ja hauskuus. Hänen kanssaan voi lähteä vaikka kävelylle keskellä yötä ja syödä Nutellaa paahtoleivällä.
Minulle Sauli on pysyvyys. Kun näin hänet ensimmäistä kertaa vauvana, minulla oli saparot ja kiiltäväpintaiset henkselihousut. Ajattelin: tuossa on minun veljeni, ja kukaan ei voi viedä häntä pois. Haluan ajatella samoin yhä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/101a7cpl_sauli_honkanen.jpg?itok=420O2O-s)
Sauli Honkanen:
”Olen kerran elämässäni pelännyt Ninaa. Se oli lapsena, kun repäisin Elvis-julisteen Ninan huoneen ovesta. Se oli paha juttu. Nina oli päättänyt ryhtyä Elvis-faniksi Elviksen kuoleman jälkeen lohduttaakseen isää, joka oli Elvis-fani.
Muuten Nina edusti minulle turvaa. Minulla oli jo pienenä tunne, että tässä on tällainen tyyppi, joka ei ole äiti eikä isä, mutta vähintään yhtä vakaa. Minun kävi sääliksi niitä, joilla ei ollut siskoa. Heiltä puuttui kivijalka elämästä.
”Ensimmäisessä muistossani seison nojatuolissa ja Nina tukee minua selästä, etten putoa.”
Vanhempien vaatekauppa oli kuin toinen koti. Räpläsin siellä upeaa suurta kassakonetta ja tutkin vanhan rakennuksen ullakkoa. Olinkohan jollain lailla ylpeä, että äidillä ja isällä on oma myymälä? Ehkä mukana oli sellainenkin tunne.
Ensimmäisessä muistossani seison nojatuolissa ja katson ikkunasta ja Nina tukee minua selästä, etten putoa. Kun opin ajamaan ilman apupyöriä roskiksen ympäri, Nina oli silloinkin katsomassa.
Nina syntyi perheeseen, joka asui hellahuoneessa rintamamiestalon päädyssä. Viisi vuotta myöhemmin minä synnyin jo keskiluokkaiseen yrittäjäperheeseen. Meillä oli kuitenkin samanlainen palo Raumalta kauemmas.
Taisin vähän idolisoida Ninaa, kun hän muutti Hesaan. Kasvatin pitkän fledan ja otin korvikset. Oli hienoa päästä Ninan luokse kylään suureen maailmaan. Pääsin sarjakuvakauppoihin!
”Ninalta sain luonnetta olla jo nuorena se, joka olen.”
Joskus Ninan kuva oli 14-metrisenä Forumin kulmalla, kun oli joku mainoskampanja meneillään. Se tuntui epätodelliselta.
Raumalla sain tuntea kotikulmien ahtauden. Luokan pojat pitivät huolen, ettei Honkanen pidä ainakaan roikkuvia korvakoruja. Ninalta sain luonnetta olla jo nuorena se, joka olen.
Lama-ajan taloushuolet ja velat eivät aiheuttaneet vanhempien kanssa sellaista kitkaa, että välit olisivat menneet poikki. Tiesimme Ninan kanssa jo silloin, että he tekivät parhaansa.
Kun isä kuoli, minulle jäi perinnöksi keilapallo ja Ninalle Elvis-fanius. Ehkä kuolema sai meidät kääntymään vielä enemmän toisiimme päin.
”Raha tai rahan puute ei ole tehnyt meitä onnellisiksi tai onnettomiksi.”
Säästyin vanhempien veloilta ikäni ansiosta, mutta sivuun en jäänyt minäkään. 12-vuotiaana vanhemmat lähettivät minut pankkiin viemään viisisatasiaan, joilla lyhennettiin vekseleitä vähän kerrassaan. Heitä hävetti liikaa mennä sinne itse.
Nina ei ole ikinä sanonut minulle, että hitto soikoon, kun hän on joutunut yksin kantamaan vastuun. Sellainen Nina on. Velka on aina ollut taustalla, mutta ei se ole määrittänyt meidän välejämme. Raha tai rahan puute ei ole tehnyt meitä onnellisiksi tai onnettomiksi.
Olemme molemmat olleet välillä köyhiä, kerta kaikkiaan. Nina on joskus sanonut, että olemme ostaneet kaiken käytettynä paitsi ruuan, ja senkin vähän ennen kuin se menee vanhaksi. Toisaalta olemme aina auttaneet toisiamme. Joskus pelkällä puheella on iso voima, mutta välillä joku 300 euron laina voi pelastaa kokonaisen vuoden.
Ninalta en saa pelkkiä rohkaisevia sanoja, vaan myös pienen ripityksen, jos se on tarpeen. Kun aikaa kuluu, ymmärrän sen tarkoituksen. Henkilökohtaisiin asioihin koskeminen on arka paikka, mutta Ninalle sen sallin.
”Honkasilla on aina pidetty pienemmistä huolta.”
Olen päässyt lähelle lapsia Ninan kautta jo silloin, kun minulla ei ollut omia. Olen hoitanut kaikkia poikia aika paljonkin. On ollut mahtavaa istua nuorena sällinä saunan lauteilla ja jutella lasten kanssa. Pojat ovat kyselleet, tykkäänkö New Kids On The Blockista ja olen kertonut, miksi en tykkää.
Sain oman kuopukseni samaan aikaan, kun Nina sai ensimmäisen lapsenlapsensa. Heillä on kolme kuukautta ikäeroa.
Nyt isot pojat katsovat kummankin perään. Honkasilla on aina pidetty pienemmistä huolta. Meitä kaikkia yhdistää myös viilipyttymäinen luonne, vaikka Nina on ehkä vielä viilipytympi.
Nina on aina lieventänyt pelkojani. Jo lapsena mietin, että Nina on se isompi ja minä olen se pienempi, joten minä saan vähän sählätäkin. Se ajatus on tehnyt minusta rohkeamman elämässä.”
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2022. Verkkoversioon on lisätty 3.7.2024 Saulin osuus jutusta.
