Työnantaja Rinnekodissa hyväksyi Salinan rakkaan työpaidan. Teen stunttini itse, siinä sanotaan.
Työnantaja Rinnekodissa hyväksyi Salinan rakkaan työpaidan. Teen stunttini itse, siinä sanotaan.

Voileipäsukupolven edustajat tunnistaa siitä, että he hoitavat yhtä aikaa lapsensa, vanhenevat vanhempansa ja työnsä. Salina Hiltunen kertoo, miten sellaista jaksaa.

Jos näet naisen syövän aamupuuroa Vantaan Koivukylän juna-asemalla, kyseessä saattaa olla lähihoitaja Salina Hiltunen, 45. On mahdollista, että hänen kiinni sidotuista, suihkunmäristä hiuksistaan valuu vettä, mutta ei hätää. Kun hän pääsee perille Pasilaan, missä tuulee aina, hiukset kyllä kuivuvat.

Salina on kolmivuorotyötä tekevä yksinhuoltaja, joka hoitaa 93-vuotiasta isänäitiään eli pikkumummoa ja kahta vielä kotona asuvaa lastaan. Toinen lapsista tarvitsee eritysapua. Salina on töissä Helsingissä Rinnekodissa, jossa hän hoitaa ikääntyviä kehitysvammaisia. Työn ohella hän opiskelee sosionomiksi.

Aamupuuro asemalla, sitten junaan ja töihin.
Aamupuuro asemalla, sitten junaan ja töihin.

Salina edustaa niin kutsuttua voileipäsukupolvea, joka on kahden hoivan puristuksessa. He, usein naiset, huolehtivat sekä lapsistaan että vanhenevista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, kuten Salina. Nimitys tulee siitä, että he littaantuvat kahden sukupolven väliin kuin kerrosvoileivän täyte. Kaiken päälle tulevat vielä työt.

Yhteistä voileipäsukupolven naisille on tunnollisuus. He yrittävät hoitaa ja ehtiä kaiken moitteetta.

Mutta Salina ei koe olevansa erityisen puristuksessa. Hänelle läheisten hoitaminen on myös tapa elää.

Viisi tuntia unta

Salinan kotioven viereen Vantaalla on naulattu kyltti, jossa on koirien kuvia ja teksti: Koulutus kesken. Oven takana on Salinan, lasten ja neljän koiran kaksikerroksinen rivitalokoti, 85,5 neliön päämaja ja levähdyspaikka, jossa Salina ehtii käydä nukkumassa.

"En panosta kotiin", hän sanoo jo eteisessä ja järjestelee tilaa takille.

Ei hän ehtisikään.

Koti on järjestetty elämää varten. Olohuoneessa on sohva, jolla Salina välillä lepää ja katselee tabletilta Poliisit-tosi-tv:tä, Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen Pahan jälkeen -ohjelmaa, vapaapainia tai nyrkkeilyä.

Aikaa säästyy, kun treenipaikka on omassa olohuoneessa.
Aikaa säästyy, kun treenipaikka on omassa olohuoneessa.

Sohvan edessä on jumppamatto, jolla Salina tekee välillä aamutreenin, jos aikataulu ei anna periksi käydä salilla. Treenatessaan hän vetää ylleen kirjavat trikoot ja neonvihreän treenipaidan, sillä hän pitää väreistä.

Verhot ovat kiinni. Silloin koirat eivät reagoi jokaiseen ohikulkijaan ja pysyvät rauhallisina.

Alakerrassa on Salinan tytär Olivia, 21, joka tarvitsee arjessaan erityisapua ja jonka omaishoitaja Salina toistaiseksi on. Olivia ei välitä tulla nyt ylös. Isoveli Oliver, 22, asuu hänkin vielä kotona, mutta käy töissä hoitamassa kehitysvammaisia kuten äitinsäkin.

Salina kävelee pieneen keittiöön. Ruokapöydällä on kyniä, papereita ja kippoja. Tiskipöydällä on rivissä urheilijan ravintolisiä, kuten proteiinijauhetta. Ne ovat Salinan. Treenaaminen on asia, josta hän ei luovu ja joka auttaa häntä jaksamaan.

Salina napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja kaivaa kalenterin esiin. Perusviikko näyttää seuraavalta:

Työpäivät ovat välillä 12-tuntisia, omasta pyynnöstä, jotta viikkoon jäisi vapaapäiviä hoitaa mummoa ja arjen asioita. Aamuvuoro Rinnekodissa seitsemältä, iltavuoro kahdelta iltapäivällä. Arkivapaita on viikossa yksi tai kaksi. Ne kuluvat mummolla Pohjois-Haagassa tai koulussa.

 Treenaaminen antaa lisäpuhtia.
Treenaaminen antaa lisäpuhtia.

Aamuvuoropäivinä Salina herää neljältä, jotta hän ehtii viedä koirat metsään pitkälle lenkille. Koska koiria on neljä, ne on lenkitettävä kahdessa erässä. Aamuyö on parasta kävelyaikaa, sillä silloin metsässä tulevat vastaan ketut, supikoirat ja sammakoiden armeija.

Jossain sopivassa välissä, kerran tai pari viikossa Salina seisoo keittiössä hellan ääressä ja valmistaa lihapullia tai kanacouscousia seuraavaa päivää varten lapsille ja mummolle.

"Kunpa ehtisin useamminkin", hän sanoo.

Mutta unta on saatava edes viisi tuntia. Pikkuruinen makuuhuone on keittiön vieressä. Univaikeuksia ei ole eikä ole ollut.

Voileipäsukupolven elämäntilannetta ei ole Suomessa tutkittu paljon. Omaishoitamista sen sijaan on, ja se tiedetään, että omaishoitajille työssäkäynti on henkireikä. Työyhteisö antaa voimia. Niin Salinallekin.

Aamuisin Salina tekee jumppamatolla vatsalihasliikkeet ja venytykset gangsta rapin soidessa.
Aamuisin Salina tekee jumppamatolla vatsalihasliikkeet ja venytykset gangsta rapin soidessa.

"Minulla on ihanat ja humoristiset työkaverit", hän sanoo.

Välillä Salinasta tuntuu silti iltaisin, että ei helkatti, mä olen aivan poikki.

Silloin hän alkaa kiroilla. Jos hän tulee kotiin "takki tyhjänä", yksi koirista aistii sen ja menee pöydän alle piiloon. Kun lapset huomaavat, ettei äiti jaksa edes tervehtiä, he ehdottavat, että tämä lähtisi treenaamaan.

Salina saattaa kuitenkin mennä hetkeksi sohvalle ja alkaa katsoa Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsisarjoja. Hetken päästä hän nauraa niille lasten kanssa.

"Sitten ikävä tunne menee ohi."

Vaikeat kirjaimet e ja i

Salina ajattelee, puhuu ja liikkuu nopeasti. Hän puuhaa ja saa aikaiseksi äkkiä ja paljon.

Joskus Salina lähtee vapaa-ajallaan mittaamaan naapurin tai ystävän verenpainetta. Silloin Oliver kysyy äidiltään, kuinka vaikeaa voi olla sanoa kahta kirjainta: E ja I?

Mutta Salina haluaa auttaa. Hän elää nyt kahden kerroksen ruuhkavuosia ja hyvä niin.

Minulle on itsestään selvää, että toisista pidetään huolta. Haluan näyttää sen lapsillenikin.

"Minulle on itsestään selvää, että toisista pidetään huolta. Haluan näyttää sen lapsillenikin. Maailmaa pitää katsoa heikompien kuten kehitysvammaisten ja vanhusten silmin", Salina sanoo.

Hän sai aikaisemmin voimaa itsepuolustuslajeista: aikidosta, krav magasta, taekwondosta, nyrkkeilystä ja thainyrkkeilystä. Sitten keho teki tenän. Selkä leikattiin kahdesti, ja vuonna 2003 Salinalta löydettiin aivokasvain. Sairaalassa hän sai infektion, joka piti hänet puolen vuoden ajan välillä sairaalassa, välillä kotona. Silloin edellinen sukupolvi piti hänestä huolta.

”Koirien kanssa metsässä kulkeminen palauttaa nopeammin kuin mikään muu”, Salina sanoo. Toivo tervehtii Salinaa, lenkkiseurana Olivia.
”Koirien kanssa metsässä kulkeminen palauttaa nopeammin kuin mikään muu”, Salina sanoo. Toivo tervehtii Salinaa, lenkkiseurana Olivia.

"Kävin lähellä kuolemaa. Olin niin heikossa kunnossa, että nukahdin kesken syömisen. Mummoni syöttivät minua ja lapset olivat isänsä vanhemmilla hoidossa useita kuukausia."

Sairaalassa Salinaa huoletti eniten se, miten lapset pärjäävät. Seuraavaksi eniten häntä mietitytti, ettei suu auennut tarpeeksi, jotta hän olisi voinut syödä suklaata. Suklaa, karamellit ja jäätelö ovat aina lohduttaneet häntä surussa ja stressissä.

"Lopulta Geisha-pala mahtui huulien välistä", Salina sanoo ja nauraa.

Aivokasvaimesta on muistona painauma ohimolla. Salina ei enää tunne tarvetta peitellä sitä.

Huono omatunto - taas

Voileipäsukupolvi on aina väärässä paikassa.

"Minulle tulee huono omatunto, kun jutustelu lasten kanssa jää kesken sen vuoksi, että pitää lähteä töihin, kouluun tai pikkumummolle. Ja sitten kun pikkumummolla riittäisi tarinaa, joudun keskeyttämään hänet ja sanomaan, että jatketaan myöhemmin, koska on lähdettävä töihin. Niinä hetkinä mietin, mistä saisin lisää aikaa vuorokauteen", Salina sanoo.

Apua Salina saa miesystävältään Ari Ervastilta, joka asuu naapurissa. Ari kuskaa häntä usein kouluun, töihin ja Olivian lääkärikäynneille.

Opinnot etenevät. Pian Salina on myös sosionomi.
Opinnot etenevät. Pian Salina on myös sosionomi.

Salina ja Ari ovat päättäneet toistaiseksi asua omissa kodeissaan, mutta he tapailevat tiiviisti. Ystäviään Salina ehtii nähdä vain harvakseltaan. Heihin hän pitää yhteyttä Facebookin kautta tai puhelimella. Kaikille ei vain voi riittää aikaa yhtä aikaa.

"Helpottaa, kun oppii jättämään tietyt asiat tekemättä", Salina sanoo.

Tällä hetkellä hänellä ei ole aikaa sisustaa kotia, leipoa tai hoitaa puutarhaa. Elokuvia hän ei juuri katso - ei varsinaan romanttisia, sillä hän ei siedä lässytystä.

Salinan kännykkä soi. Ilmoille pärähtää Snoop Doggin Motherfucker.

Pikkumummo soittaa.

Joo, ihan rauhassa! Mittaan sitten verenpaineen. Nyt voit juoda kahvia. Tulen yhden, kahden maissa. Syöt ja juot normaalisti, ettet sitten pökrää kauppaan. Muistetaan ostaa inkivääri-Multivitaa, sulla puuttui se viimeksi. Ja kostuttavia tippoja. Miten sun silmät voivat? Voi ei. Katsotaan, mitä tippoja me keksitään.

Muutaman tunnin päästä Salina on jo pikkumummon kanssa. Silloin he pitävät herkkuhetken eli ostavat loimulohta ja voisilmäpullat. Samalla he miettivät, miten silmätipat saisi laitettua niin, ettei pullon kärki osu silmään.

Bussissa istuminen rentouttaa. ”Voi syödä suklaata ja katsella ihmisiä.”
Bussissa istuminen rentouttaa. ”Voi syödä suklaata ja katsella ihmisiä.”

Naama punaisena

Salina havahtuu. Hänhän keitti tunti sitten kahvia. Saisiko olla?

Ystävät ovat pelänneet, että tällaisesta elämästä tulee burnout. Vielä ei ole tullut. Seuraavat asiat rentouttavat Salinaa:

Vaeltaminen Lapissa (viimeksi viime vuonna).

Extreme-lajit (katsominen, sillä enää ei voi itse harrastaa).

Istuminen bussi 623:ssa (tahallaan pitkän mutkan kautta kouluun tai mummolle).

Koirat (koska selkäleikkausten takia ei voinut saada enempää lapsia).

Personal trainer (vaikea elää ilman PT:tä, koska tämä opettaa oikeaoppiset treeniliikkeet, kannustaa ja kertoo, miten syödään oikein).

Salina myöntää, että itsestä huolehtiminen on jäänyt urheilua lukuun ottamatta vähälle. Personal trainerin kanssa Salina treenaa kaksi kertaa viikossa niin kovaa, että kasvot punoittavat ja tulee ylitettyä itsensä. Välillä nyrkkeillään, välillä tehdään kovatempoista hiit-treeniä.

"Murheet unohtuvat ja kunto kasvaa."

Selkäleikkausten vuoksi Salina ei voinut saada enempää lapsia. Perheeseen tuli koiria.
Selkäleikkausten vuoksi Salina ei voinut saada enempää lapsia. Perheeseen tuli koiria.

Mutakylvyt ja samppanja eivät rentouta Salinaa. Kaksi kuukautta sitten hän kävi jalkahoitajalla ihan vain siksi, että ystävät käskivät pitää itsestäkin huolta.

"Mutta en minä siitä hoidosta nauttinut. Enemmänkin kutitti."

Jokin aika sitten Salina ohjattiin polvileikkauksen jälkeiseen kuntoutukseen, minne hän lähti vastentahtoisesti. Hän olisi halunnut tulla yöksi kotiin.
Kävikin niin, että Oliverin vatsa tuli kuntoutuksen aikana niin kipeäksi, että tämä joutui sairaalaan. Poika kuitenkin vannotti äitiään pysymään kuntoutuksessa. Salina pystyi vain vaivoin pysymään pois paikalta.

Kuntoutujat vietiin kävelemään metsään, opastetusti.

"En minä tarvinnut opastusta. Minähän kuljen metsässä koirien kanssa joka päivä."

Lopulta Salina myöntää: lähti hän mihin tahansa, aina nousee tarve tulla kotiin ja hoitaa.

Aina valmiina

Voiko hoitamiseen jäädä koukkuun? Sopiiko sellaista edes kysyä?

"Kyllä hoitamiseen varmasti koukkuunkin voi jäädä", sanoo Omaishoitajat ja läheiset -liiton toiminnanjohtaja Marja Tuomi.

Hänen mielestään useammin on kuitenkin kyse siitä, että hoitaja aidosti haluaa auttaa.

"Hoidettava on itselle rakas ja tärkeä. Omaishoitaja tuntee hoidettavan parhaiten ja tietää, miten hänen kanssaan on hyvä toimia", hän sanoo.

Työssäkäyvien omaishoitajien määrä kasvaa tulevaisuudessa, koska teemme työtä pidempään ja elämme vanhemmiksi. 

Työssäkäyvien omaishoitajien määrä kasvaa tulevaisuudessa, koska teemme työtä pidempään ja elämme vanhemmiksi. Myös lapsia hankitaan entistä vanhempana, jolloin päälle rysähtävät yhtä aikaa lasten teini-ikä, omat vaihdevuodet ja vanhempien muistisairaudet.

"Hoitajan jaksaminen voi olla kovilla, sillä lapsilla ja ikäihmisillä on erilaiset tarpeet. Hoivaa saatetaan kaivata vuorokauden ympäri", Marja Tuomi sanoo.
Vanhempi pitäisi viedä lääkäriin kesken työpäivän, iltayöstä mietityttää, milloin teini tulee kotiin, ja aamulla se, onko vanhempi pysynyt yön sängyssään vai lähtenyt harhailemaan.

Välillä uni voittaa television.
Välillä uni voittaa television.

Läheisiä hoitaessa on riski, että omasta jaksamisesta huolehtimiseen havahtuu vasta, kun voimat alkavat loppua. Siksi itseäänkin pitäisi jaksaa ajatella.
"Jopa muutaman tunnin levolla on suuri merkitys", Marja Tuomi muistuttaa.

Salina sanoo saavansa voimaa myös itse auttamisesta. Voi kuolla jonakin päivänä niin, että on hyvä omatunto, hän ajattelee.

Unelmien Afrikka

Viiden vuoden päästä Salinan elämä saattaa näyttää toisenlaiselta.

Ainakin hän on silloin sosionomi. Ehkä hän opiskelee jotakin uutta. On mahdollista, että Oliver on muuttanut kotoa.

Kuva muistuttaa unelmasta. ”Ehkä vielä matkustan katsomaan niitä.”
Kuva muistuttaa unelmasta. ”Ehkä vielä matkustan katsomaan niitä.”

"Vaikka minä olen sanonut lapsille, ettei niiden tarvitse minun takiani muuttaa pois. Muuallakin maailmassa eri sukupolvet asuvat yhdessä."

Viiden vuoden kuluessa Salina on ehkä päässyt unelmiensa maanosaan, Afrikkaan, missä hän voisi nähdä krokotiileja ja tiikereitä, voimaeläimiään. Siinä vaiheessa aika on jättänyt kahdesta vanhemmasta koirasta, mutta ehkä Salinalla on uusia. Todennäköisesti hän asuu miesystävänsä kanssa yhdessä.

Mutta nyt on hyvin juuri näin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2017.

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.
”Ennen ajattelin, että olen kovis ja pärjään yksin. Nyt olen oppinut, että voin pyytää apua. Voin soittaa vaikka tyttärelleni tai asumisen tukihenkilölleni”, Taija Tyynmaa, 39, sanoo.

Taija Tyynmaa oli vuosia asunnoton ja nukkui rappukäytävissä. Nyt hän siivoaa rappuja työkseen, tulee töistä omaan kotiin ja hyvittää mennyttä lapsilleen pysymällä raittiina.

”Rappukäytävään laskeutui rauha kahden aikaan aamuyöllä. Silloin talojen asukkaat olivat yleensä nukkumassa ja rappuihin oli turvallista mennä. Olin kolmikymppinen ja saanut juuri häädön asunnostani.

Avasin ulko-oven ja astuin sisään. Se oli ihan tavallinen kerrostalo,...