Työnantaja Rinnekodissa hyväksyi Salinan rakkaan työpaidan. Teen stunttini itse, siinä sanotaan.
Työnantaja Rinnekodissa hyväksyi Salinan rakkaan työpaidan. Teen stunttini itse, siinä sanotaan.

Voileipäsukupolven edustajat tunnistaa siitä, että he hoitavat yhtä aikaa lapsensa, vanhenevat vanhempansa ja työnsä. Salina Hiltunen kertoo, miten sellaista jaksaa.

Jos näet naisen syövän aamupuuroa Vantaan Koivukylän juna-asemalla, kyseessä saattaa olla lähihoitaja Salina Hiltunen, 45. On mahdollista, että hänen kiinni sidotuista, suihkunmäristä hiuksistaan valuu vettä, mutta ei hätää. Kun hän pääsee perille Pasilaan, missä tuulee aina, hiukset kyllä kuivuvat.

Salina on kolmivuorotyötä tekevä yksinhuoltaja, joka hoitaa 93-vuotiasta isänäitiään eli pikkumummoa ja kahta vielä kotona asuvaa lastaan. Toinen lapsista tarvitsee eritysapua. Salina on töissä Helsingissä Rinnekodissa, jossa hän hoitaa ikääntyviä kehitysvammaisia. Työn ohella hän opiskelee sosionomiksi.

Aamupuuro asemalla, sitten junaan ja töihin.
Aamupuuro asemalla, sitten junaan ja töihin.

Salina edustaa niin kutsuttua voileipäsukupolvea, joka on kahden hoivan puristuksessa. He, usein naiset, huolehtivat sekä lapsistaan että vanhenevista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan, kuten Salina. Nimitys tulee siitä, että he littaantuvat kahden sukupolven väliin kuin kerrosvoileivän täyte. Kaiken päälle tulevat vielä työt.

Yhteistä voileipäsukupolven naisille on tunnollisuus. He yrittävät hoitaa ja ehtiä kaiken moitteetta.

Mutta Salina ei koe olevansa erityisen puristuksessa. Hänelle läheisten hoitaminen on myös tapa elää.

Viisi tuntia unta

Salinan kotioven viereen Vantaalla on naulattu kyltti, jossa on koirien kuvia ja teksti: Koulutus kesken. Oven takana on Salinan, lasten ja neljän koiran kaksikerroksinen rivitalokoti, 85,5 neliön päämaja ja levähdyspaikka, jossa Salina ehtii käydä nukkumassa.

"En panosta kotiin", hän sanoo jo eteisessä ja järjestelee tilaa takille.

Ei hän ehtisikään.

Koti on järjestetty elämää varten. Olohuoneessa on sohva, jolla Salina välillä lepää ja katselee tabletilta Poliisit-tosi-tv:tä, Arman Alizadin ja Meeri Koutaniemen Pahan jälkeen -ohjelmaa, vapaapainia tai nyrkkeilyä.

Aikaa säästyy, kun treenipaikka on omassa olohuoneessa.
Aikaa säästyy, kun treenipaikka on omassa olohuoneessa.

Sohvan edessä on jumppamatto, jolla Salina tekee välillä aamutreenin, jos aikataulu ei anna periksi käydä salilla. Treenatessaan hän vetää ylleen kirjavat trikoot ja neonvihreän treenipaidan, sillä hän pitää väreistä.

Verhot ovat kiinni. Silloin koirat eivät reagoi jokaiseen ohikulkijaan ja pysyvät rauhallisina.

Alakerrassa on Salinan tytär Olivia, 21, joka tarvitsee arjessaan erityisapua ja jonka omaishoitaja Salina toistaiseksi on. Olivia ei välitä tulla nyt ylös. Isoveli Oliver, 22, asuu hänkin vielä kotona, mutta käy töissä hoitamassa kehitysvammaisia kuten äitinsäkin.

Salina kävelee pieneen keittiöön. Ruokapöydällä on kyniä, papereita ja kippoja. Tiskipöydällä on rivissä urheilijan ravintolisiä, kuten proteiinijauhetta. Ne ovat Salinan. Treenaaminen on asia, josta hän ei luovu ja joka auttaa häntä jaksamaan.

Salina napsauttaa kahvinkeittimen päälle ja kaivaa kalenterin esiin. Perusviikko näyttää seuraavalta:

Työpäivät ovat välillä 12-tuntisia, omasta pyynnöstä, jotta viikkoon jäisi vapaapäiviä hoitaa mummoa ja arjen asioita. Aamuvuoro Rinnekodissa seitsemältä, iltavuoro kahdelta iltapäivällä. Arkivapaita on viikossa yksi tai kaksi. Ne kuluvat mummolla Pohjois-Haagassa tai koulussa.

 Treenaaminen antaa lisäpuhtia.
Treenaaminen antaa lisäpuhtia.

Aamuvuoropäivinä Salina herää neljältä, jotta hän ehtii viedä koirat metsään pitkälle lenkille. Koska koiria on neljä, ne on lenkitettävä kahdessa erässä. Aamuyö on parasta kävelyaikaa, sillä silloin metsässä tulevat vastaan ketut, supikoirat ja sammakoiden armeija.

Jossain sopivassa välissä, kerran tai pari viikossa Salina seisoo keittiössä hellan ääressä ja valmistaa lihapullia tai kanacouscousia seuraavaa päivää varten lapsille ja mummolle.

"Kunpa ehtisin useamminkin", hän sanoo.

Mutta unta on saatava edes viisi tuntia. Pikkuruinen makuuhuone on keittiön vieressä. Univaikeuksia ei ole eikä ole ollut.

Voileipäsukupolven elämäntilannetta ei ole Suomessa tutkittu paljon. Omaishoitamista sen sijaan on, ja se tiedetään, että omaishoitajille työssäkäynti on henkireikä. Työyhteisö antaa voimia. Niin Salinallekin.

Aamuisin Salina tekee jumppamatolla vatsalihasliikkeet ja venytykset gangsta rapin soidessa.
Aamuisin Salina tekee jumppamatolla vatsalihasliikkeet ja venytykset gangsta rapin soidessa.

"Minulla on ihanat ja humoristiset työkaverit", hän sanoo.

Välillä Salinasta tuntuu silti iltaisin, että ei helkatti, mä olen aivan poikki.

Silloin hän alkaa kiroilla. Jos hän tulee kotiin "takki tyhjänä", yksi koirista aistii sen ja menee pöydän alle piiloon. Kun lapset huomaavat, ettei äiti jaksa edes tervehtiä, he ehdottavat, että tämä lähtisi treenaamaan.

Salina saattaa kuitenkin mennä hetkeksi sohvalle ja alkaa katsoa Pirkka-Pekka Peteliuksen sketsisarjoja. Hetken päästä hän nauraa niille lasten kanssa.

"Sitten ikävä tunne menee ohi."

Vaikeat kirjaimet e ja i

Salina ajattelee, puhuu ja liikkuu nopeasti. Hän puuhaa ja saa aikaiseksi äkkiä ja paljon.

Joskus Salina lähtee vapaa-ajallaan mittaamaan naapurin tai ystävän verenpainetta. Silloin Oliver kysyy äidiltään, kuinka vaikeaa voi olla sanoa kahta kirjainta: E ja I?

Mutta Salina haluaa auttaa. Hän elää nyt kahden kerroksen ruuhkavuosia ja hyvä niin.

Minulle on itsestään selvää, että toisista pidetään huolta. Haluan näyttää sen lapsillenikin.

"Minulle on itsestään selvää, että toisista pidetään huolta. Haluan näyttää sen lapsillenikin. Maailmaa pitää katsoa heikompien kuten kehitysvammaisten ja vanhusten silmin", Salina sanoo.

Hän sai aikaisemmin voimaa itsepuolustuslajeista: aikidosta, krav magasta, taekwondosta, nyrkkeilystä ja thainyrkkeilystä. Sitten keho teki tenän. Selkä leikattiin kahdesti, ja vuonna 2003 Salinalta löydettiin aivokasvain. Sairaalassa hän sai infektion, joka piti hänet puolen vuoden ajan välillä sairaalassa, välillä kotona. Silloin edellinen sukupolvi piti hänestä huolta.

”Koirien kanssa metsässä kulkeminen palauttaa nopeammin kuin mikään muu”, Salina sanoo. Toivo tervehtii Salinaa, lenkkiseurana Olivia.
”Koirien kanssa metsässä kulkeminen palauttaa nopeammin kuin mikään muu”, Salina sanoo. Toivo tervehtii Salinaa, lenkkiseurana Olivia.

"Kävin lähellä kuolemaa. Olin niin heikossa kunnossa, että nukahdin kesken syömisen. Mummoni syöttivät minua ja lapset olivat isänsä vanhemmilla hoidossa useita kuukausia."

Sairaalassa Salinaa huoletti eniten se, miten lapset pärjäävät. Seuraavaksi eniten häntä mietitytti, ettei suu auennut tarpeeksi, jotta hän olisi voinut syödä suklaata. Suklaa, karamellit ja jäätelö ovat aina lohduttaneet häntä surussa ja stressissä.

"Lopulta Geisha-pala mahtui huulien välistä", Salina sanoo ja nauraa.

Aivokasvaimesta on muistona painauma ohimolla. Salina ei enää tunne tarvetta peitellä sitä.

Huono omatunto - taas

Voileipäsukupolvi on aina väärässä paikassa.

"Minulle tulee huono omatunto, kun jutustelu lasten kanssa jää kesken sen vuoksi, että pitää lähteä töihin, kouluun tai pikkumummolle. Ja sitten kun pikkumummolla riittäisi tarinaa, joudun keskeyttämään hänet ja sanomaan, että jatketaan myöhemmin, koska on lähdettävä töihin. Niinä hetkinä mietin, mistä saisin lisää aikaa vuorokauteen", Salina sanoo.

Apua Salina saa miesystävältään Ari Ervastilta, joka asuu naapurissa. Ari kuskaa häntä usein kouluun, töihin ja Olivian lääkärikäynneille.

Opinnot etenevät. Pian Salina on myös sosionomi.
Opinnot etenevät. Pian Salina on myös sosionomi.

Salina ja Ari ovat päättäneet toistaiseksi asua omissa kodeissaan, mutta he tapailevat tiiviisti. Ystäviään Salina ehtii nähdä vain harvakseltaan. Heihin hän pitää yhteyttä Facebookin kautta tai puhelimella. Kaikille ei vain voi riittää aikaa yhtä aikaa.

"Helpottaa, kun oppii jättämään tietyt asiat tekemättä", Salina sanoo.

Tällä hetkellä hänellä ei ole aikaa sisustaa kotia, leipoa tai hoitaa puutarhaa. Elokuvia hän ei juuri katso - ei varsinaan romanttisia, sillä hän ei siedä lässytystä.

Salinan kännykkä soi. Ilmoille pärähtää Snoop Doggin Motherfucker.

Pikkumummo soittaa.

Joo, ihan rauhassa! Mittaan sitten verenpaineen. Nyt voit juoda kahvia. Tulen yhden, kahden maissa. Syöt ja juot normaalisti, ettet sitten pökrää kauppaan. Muistetaan ostaa inkivääri-Multivitaa, sulla puuttui se viimeksi. Ja kostuttavia tippoja. Miten sun silmät voivat? Voi ei. Katsotaan, mitä tippoja me keksitään.

Muutaman tunnin päästä Salina on jo pikkumummon kanssa. Silloin he pitävät herkkuhetken eli ostavat loimulohta ja voisilmäpullat. Samalla he miettivät, miten silmätipat saisi laitettua niin, ettei pullon kärki osu silmään.

Bussissa istuminen rentouttaa. ”Voi syödä suklaata ja katsella ihmisiä.”
Bussissa istuminen rentouttaa. ”Voi syödä suklaata ja katsella ihmisiä.”

Naama punaisena

Salina havahtuu. Hänhän keitti tunti sitten kahvia. Saisiko olla?

Ystävät ovat pelänneet, että tällaisesta elämästä tulee burnout. Vielä ei ole tullut. Seuraavat asiat rentouttavat Salinaa:

Vaeltaminen Lapissa (viimeksi viime vuonna).

Extreme-lajit (katsominen, sillä enää ei voi itse harrastaa).

Istuminen bussi 623:ssa (tahallaan pitkän mutkan kautta kouluun tai mummolle).

Koirat (koska selkäleikkausten takia ei voinut saada enempää lapsia).

Personal trainer (vaikea elää ilman PT:tä, koska tämä opettaa oikeaoppiset treeniliikkeet, kannustaa ja kertoo, miten syödään oikein).

Salina myöntää, että itsestä huolehtiminen on jäänyt urheilua lukuun ottamatta vähälle. Personal trainerin kanssa Salina treenaa kaksi kertaa viikossa niin kovaa, että kasvot punoittavat ja tulee ylitettyä itsensä. Välillä nyrkkeillään, välillä tehdään kovatempoista hiit-treeniä.

"Murheet unohtuvat ja kunto kasvaa."

Selkäleikkausten vuoksi Salina ei voinut saada enempää lapsia. Perheeseen tuli koiria.
Selkäleikkausten vuoksi Salina ei voinut saada enempää lapsia. Perheeseen tuli koiria.

Mutakylvyt ja samppanja eivät rentouta Salinaa. Kaksi kuukautta sitten hän kävi jalkahoitajalla ihan vain siksi, että ystävät käskivät pitää itsestäkin huolta.

"Mutta en minä siitä hoidosta nauttinut. Enemmänkin kutitti."

Jokin aika sitten Salina ohjattiin polvileikkauksen jälkeiseen kuntoutukseen, minne hän lähti vastentahtoisesti. Hän olisi halunnut tulla yöksi kotiin.
Kävikin niin, että Oliverin vatsa tuli kuntoutuksen aikana niin kipeäksi, että tämä joutui sairaalaan. Poika kuitenkin vannotti äitiään pysymään kuntoutuksessa. Salina pystyi vain vaivoin pysymään pois paikalta.

Kuntoutujat vietiin kävelemään metsään, opastetusti.

"En minä tarvinnut opastusta. Minähän kuljen metsässä koirien kanssa joka päivä."

Lopulta Salina myöntää: lähti hän mihin tahansa, aina nousee tarve tulla kotiin ja hoitaa.

Aina valmiina

Voiko hoitamiseen jäädä koukkuun? Sopiiko sellaista edes kysyä?

"Kyllä hoitamiseen varmasti koukkuunkin voi jäädä", sanoo Omaishoitajat ja läheiset -liiton toiminnanjohtaja Marja Tuomi.

Hänen mielestään useammin on kuitenkin kyse siitä, että hoitaja aidosti haluaa auttaa.

"Hoidettava on itselle rakas ja tärkeä. Omaishoitaja tuntee hoidettavan parhaiten ja tietää, miten hänen kanssaan on hyvä toimia", hän sanoo.

Työssäkäyvien omaishoitajien määrä kasvaa tulevaisuudessa, koska teemme työtä pidempään ja elämme vanhemmiksi. 

Työssäkäyvien omaishoitajien määrä kasvaa tulevaisuudessa, koska teemme työtä pidempään ja elämme vanhemmiksi. Myös lapsia hankitaan entistä vanhempana, jolloin päälle rysähtävät yhtä aikaa lasten teini-ikä, omat vaihdevuodet ja vanhempien muistisairaudet.

"Hoitajan jaksaminen voi olla kovilla, sillä lapsilla ja ikäihmisillä on erilaiset tarpeet. Hoivaa saatetaan kaivata vuorokauden ympäri", Marja Tuomi sanoo.
Vanhempi pitäisi viedä lääkäriin kesken työpäivän, iltayöstä mietityttää, milloin teini tulee kotiin, ja aamulla se, onko vanhempi pysynyt yön sängyssään vai lähtenyt harhailemaan.

Välillä uni voittaa television.
Välillä uni voittaa television.

Läheisiä hoitaessa on riski, että omasta jaksamisesta huolehtimiseen havahtuu vasta, kun voimat alkavat loppua. Siksi itseäänkin pitäisi jaksaa ajatella.
"Jopa muutaman tunnin levolla on suuri merkitys", Marja Tuomi muistuttaa.

Salina sanoo saavansa voimaa myös itse auttamisesta. Voi kuolla jonakin päivänä niin, että on hyvä omatunto, hän ajattelee.

Unelmien Afrikka

Viiden vuoden päästä Salinan elämä saattaa näyttää toisenlaiselta.

Ainakin hän on silloin sosionomi. Ehkä hän opiskelee jotakin uutta. On mahdollista, että Oliver on muuttanut kotoa.

Kuva muistuttaa unelmasta. ”Ehkä vielä matkustan katsomaan niitä.”
Kuva muistuttaa unelmasta. ”Ehkä vielä matkustan katsomaan niitä.”

"Vaikka minä olen sanonut lapsille, ettei niiden tarvitse minun takiani muuttaa pois. Muuallakin maailmassa eri sukupolvet asuvat yhdessä."

Viiden vuoden kuluessa Salina on ehkä päässyt unelmiensa maanosaan, Afrikkaan, missä hän voisi nähdä krokotiileja ja tiikereitä, voimaeläimiään. Siinä vaiheessa aika on jättänyt kahdesta vanhemmasta koirasta, mutta ehkä Salinalla on uusia. Todennäköisesti hän asuu miesystävänsä kanssa yhdessä.

Mutta nyt on hyvin juuri näin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2017.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."