Katkeruus menneestä ei auttaisi mitään. Mieluummin Heikki tekee elämästä nyt mahdollisimman hyvän lapsilleen, läheisille ja itselleen.
Katkeruus menneestä ei auttaisi mitään. Mieluummin Heikki tekee elämästä nyt mahdollisimman hyvän lapsilleen, läheisille ja itselleen.

Heikki Klingberg oli tottunut vauhtiin ja rock-elämään. Kaikki muuttui, kun hän jäi ensin viiden lapsen yksinhuoltajaksi ja sitten työkyvyttömyyseläkkeelle.

”Hyväntahtoinen juoppo, Emppu, oli lapsena paras kaverini. Vietin lapsuuteni Joutsenossa, Saimaan rannalla. Asuimme Empun ja hänen vaimonsa Hellin rintamamiestalon yläkerrassa kahdessa huoneessa, äiti, isä, isosiskoni Kirsti ja minä. Vesi haettiin kaivosta ja huussi oli ulkona. Huussin seinällä oli kaikkien presidenttiemme kuvat.

Hellistä tuli minulle kuin mummo, ja mummoksi häntä kutsuinkin. Emppu joi itse tehtyä kiljua, haisi pahalle, oli hyväntuulinen ja nikkaroi taitavia puukäsitöitä. Minua varten hän teki vanerista hienot, vaaleanvihreät lastenvaunut. Niissä minua työnnettiin.

Helli-mummon luona kävi kahvilla ja käsitöitä myymässä mykkä mustalaisnainen. Häntä pelkäsivät kaikki lapset, vain minä en. Me olimme kavereita. Vielä myöhemmälläkin iällä tarjosin aina kahvit, kun näin hänet kaupungilla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pelkäsin vain päiväkotimatkaa, jonka usein kuljin yksin.

En pelännyt ketään elävää ihmistä, mutta pelkäsin runsaan kahden kilometrin päiväkotimatkaa. Kuljin sen usein yksin. Matkan varrella olivat vanhat kasarmit ja maakellariruumishuone. Oven yläpuolella oli risti ja tiesin, että kellarissa on ollut kuolleita. Ajatus pelotti minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lapsuuteni oli köyhää mutta onnellista. Isäni ajoi taksia, äitini oli sairaanhoitajana. Empun, Helli-mummon ja heidän ystäväpiirinsä kautta opin tulemaan toimeen mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Opin myös, että ihmisiä kuuluu kunnioittaa ja auttaa.

ROKKIURANI ALKOI, kun lukioikäisinä perustimme kavereiden kanssa Rytmimusiikin ystävät ry:n, Rymyn. Järjestimme kotipaikkakunnallamme Joutsenossa keikkoja nuorisoseuran talolla ja työnväentalolla. Esiintyjien joukossa olivat muun muassa Peer Gunt ja Hassisen Kone jo silloin, kun kukaan ei vielä tiennyt heistä mitään.

Valmistuin ravintolakoulu Perhosta, mutta sen alan töitä en ole tehnyt päivääkään.

Lukion jälkeen muutin Helsinkiin. Pyörin rokkipiireissä ja autoin bändejä keikkakuskina ja roudarina, managerina ja lipunmyyjänä. Siinä sivussa kävin ravintolakoulu Perhon työnjohdollisen puolen ja valmistuinkin sieltä, mutta sen alan töitä en ole tehnyt päivääkään.

Bändihommien lisäksi ajoin Helsingissä taksia. Tein monta vuotta tilaustöinä valtioneuvoston kuljetuskeikkoja. Taksini takapenkillä on istunut esimerkiksi ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, samoin ulkoministeri Tarja Halonen.

Talvella 1988 istuimme Sleepy Sleepers -bändin jäsenten kanssa keikkabussissa ja totesimme, ettei keikkailu talvella ole hauskaa. Voisimme tehdä jotain mukavaakin. Olin pitkään pelannut jääkiekkoa, ja jääkiekkoon tälläkin porukalla päädyttiin. Joukkueen nimeksi tuli Pietarinkadun Oilers.

Ajatuksena oli mennä rähjäisissä vaatteissa ja huonoilla varusteilla ulkojäälle pelaamaan ja pitämään hauskaa. Muutaman kerran näin tehtiin, kunnes HIFK:n pr-miehet ehdottivat, että siirtyisimme jäähalliin pelaamaan HIFK:n värisissä punaisissa pelipaidoissa. Alkoi pitkä yhteistyö heidän kanssaan, ja alkoivat myös hyväntekeväisyysottelut. Ensimmäisen ottelun lipputulot annoimme Lastenklinikalle.

Sleepy Sleepersin kanssa kiersin Suomea nelisen vuotta. Touhusin aktiivisesti myös Andy McCoyn, Pelle Miljoonan ja skottikitaristi
Brian Robertsonin kanssa. Auttelin heitä kaikessa. Kerran hain Robertsonin lentokentältä tammikuussa. Siellä hän paleli päällään vain hihaton t-paita, kireät nahkahousut ja varvassandaalit. Lähdimme ensi töiksemme hakemaan Stockmannilta lämmintä päälle.

Bändien kanssa kiertäminen oli nastaa. Oli mukava käydä eri kaupungeissa, viettää takahuone-elämää ja pitää hauskaa. Nukkumiset jäivät vähiin.

HALUSIN RAUHOITTUA aktiivisten keikkailuvuosien jälkeen. Olin seurustellut viisi vuotta ja alkoi tuntua, että olisi hyvä aika perustaa perhe.

Menimme naimisiin vuonna 1996. Hääpäivä oli erityinen: vaimoni konfirmoitiin aamulla, iltapäivällä oli hääjuhla ja illalla annettiin nimi esikoisellemme.

Pappi ei suostunut vihkimään meitä Helsingin Kaapelitehtaan Leningrad Cowboys -museossa, vaikka pyysin. Niinpä virallinen osuus pidettiin Paavalinkirkossa ja varsinainen hääjuhla museossa.

Hääjuhlassa vietettiin myös esikoisemme ristiäisiä. Kastealttari oli tehty tyhjistä kaljakoreista, joita peitti valkoinen pöytäliina. Samppanjajäähdytin oli kastemaljana, ja alttaritauluna oli näyttelijä Matti Pellonpään kuva. Hänestä piti tulla ensimmäisen lapsemme kummisetä, mutta se raskaus päättyi keskenmenoon. Seuraavana vuonna Pellonpää oli itse kuollut.

Saimme viisi lasta seitsemän vuoden aikana, ensin kolme tyttöä ja sitten kaksi poikaa. Vilinää riitti. Olin ylpeä isä ja iloitsin jokaisesta lapsestamme.

Elämä ei muuttunut dramaattisesti, sillä olin aina tullut hyvin toimeen lasten kanssa ja pidin heidän kanssaan touhuamisesta. Lapsemme olivat helppoja, terveitä vauvoja, jotka söivät ja nukkuivat hyvin. Vain nuorinta piti vauva-aikana työntää ulkona vaunuissa, jotta hän nukkuisi. Itse sain nukkua paremmin kuin keikkareissuilla.

MEILLE TULI ERO, kun vanhin lapsemme oli 12-vuotias ja nuorin viisi.

Erovuosi oli synkkä. Olin mennyt naimisiin sillä asenteella, että vain kuolema meidät erottaa. Olisin halunnut kasvattaa lapset aikuisiksi ehjässä perheessä, ja olin pettynyt. Kaikki ei aina mene niin kuin itse suunnittelee ja toivoo.

Toisaalta olin myös helpottunut. Vuosia yritin pitää yllä kuvaa onnellisesta avioliitosta ja salasin ongelmat. Nyt tunnen siitä syyllisyyttä. Asioihin olisi pitänyt tarttua aiemmin, häpeästä huolimatta.

Vaikka lapset olivat pieniä, sain nukkua paremmin kuin keikkareissuilla.

Oikeus määräsi lasten huoltajuuden minulle. Se oli helpotus. Tiesin, että nyt lapset saisivat rauhallisen ja päihteettömän kodin. Vastuu ei pelottanut.

Oikeus oli määrännyt minut yksinhuoltajaksi, mutta asuinkuntamme sosiaalitoimi ei minusta tahtonut hyväksyä sitä. Eräästä sosiaalityöntekijöiden tapaamisesta lähdin asianajajani kanssa kiukkuisena ja liukastuin kadulla. Lensin niska edellä pyörätuoliramppiin. Tiesin heti, että niskani vaurioitui, sillä samassa kohdassa oli vanha autourheiluvamma.

Ensin sain kaulatuen, joka vähensi päänsärkyä ja kipua. Sitten niskani leikattiin. Ikävä kyllä kohdalleni sattui hoitovirheitä. Kaularankaani asennetuista silikoni-implanteista toinen unohdettiin kiinnittää paikoilleen, ja se irtosi reilun kuukauden kuluttua leikkauksesta. Ihmettelin, kun kurkkuni oli koko ajan kipeä ja hädin tuskin pystyin puhumaan. Selvisi, että irronnut implantti painoi henkitorveani. Pääsin korjausleikkaukseen, mutta kaularankani korjattiin väärään asentoon, liian suoraksi. Se aiheuttaa jatkuvia hermokipuja.

Ymmärrän, että virheitä tapahtuu, enkä ole niistä katkera. Olin ensin noin neljä vuotta kuntoutustuella, mutta vuodesta 2014 olen ollut sataprosenttisena invalidina sairaseläkkeellä. Minusta se on hyvä ratkaisu. Mielelläni tekisin edelleen töitä ja ansaitsisin perheelleni rahaa, mutta en kivuiltani pysty.

YKSINHUOLTAJANA VAIKEINTA on pitää talous kunnossa. Pitkä kuntoutustuki pudotti eläkkeeni todella pieneksi. Saa käyttää luovuutta, kun välillä pitää tulla toimeen kaksi viikkoa 30 eurolla. Emme voi lasten kanssa matkustaa mihinkään, ja koko ajan pitää laskea, mihin rahat riittävät.

Minulta kysytään usein, miten jaksan kaiken. Totta kai jaksan, koska ei ole muita vaihtoehtoja. Haluan kasvattaa lapsistani kunnon kansalaisia ja hyviä ihmisiä. Kaksi vanhinta ovat jo täysi-ikäisiä eivätkä asu enää kotona. Kolme nuorinta ovat nyt 17-, 15- ja 13-vuotiaita.

Tunnen syyllisyyttä, että salasin niin pitkää avioliittoni ongelmat.

Keskimmäinen lapsistani toivoisi pääsevänsä vaihto-oppilaaksi, mutta näillä näkymin se on taloudellisesti mahdotonta. Sen sijaan käyn hänen kanssaan museoissa ja teattereissa. Harrastamme muutenkin kulttuuria yhdessä. Tyttäreni lukee elämäkertoja ja kyselee paljon sukuni historiasta.

Kaksi nuorinta lastani ovat urheilullisia. Toinen harrastaa jääkiekkoa ja toinen jalkapalloa. Onneksi sosiaalitoimi suostui kustantamaan poikien kuukausittaiset harrastusmaksunsa, joten minun huolekseni jäi vain varusteiden hankinta.

Antoisinta isänä on edelleen sama kuin silloin, kun lapset olivat pieniä: seuraan ylpeydellä, miten lapset kasvavat ja oppivat uusia asioita. Toivon, että he pärjäisivät aina maailmalla, tapaisivat eri taustoista tulevia ihmisiä eivätkä vieroksuisi ketään.

57-vuotias eläkeläinen kiersi Suomea eturivin bändien kanssa. Nyt hänen päätyönsä on varmistaa, että lapset saavat hyvän elämän. Jos Heikki olisi kuningas, hänen ovensa olisivat avoinna kaikelle kansalle.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/ 2017.

Kirje ystävältä

Hessu,

olet uniikki ukko. Sinut löytää mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sovit niin kirkkoon kuin kapakkaankin.

En edes muista, missä tapasimme ensimmäisen kerran, mutta sen muistan, että ihmettelin, mikä mies sinä oikein olet. Kaikki taiteilijat tuntevat sinut ja sinä tunnet kaikki.

Olet auttavainen. Minuun teki vaikutuksen, kun lähdit Helsingistä viemään Jukka Virtasta ja hänen vaimoaan Liisaa Lappeenrantaan katsomaan Albatrossi-näytelmää, jonka Jukka oli käsikirjoittanut. Hyvää hyvyyttäsi kuljetit heitä. Moni ei sellaista tekisi.

Näytät ulospäin karulta, mutta olet säilyttänyt sisäisen pikkupojan, jolla on kiltti ja avara sydän. Sinulla on myös aina pilke silmäkulmassa. Lisäksi sinulla on kova yleistieto. Voitat kaikki tietovisat, joita porukalla pelataan.

On ollut suuri kunnia tutustua sinuun. Vaikka näemme harvoin, on aina yhtä mukava tavata. Pidät ystävistä hyvää huolta. Sinulla on hyvä sydän.

Ystäväsi,
Ilkka Vainio

Serena

Hieno isä joka kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia ja uusia veronmaksajia. Niitä Suomi tarvitsee. Joten ei kannata olla kateellinen jostain lasten harrastusmaksujen maksamisesta. Hienoa että ne rahat menevät urheiluun. Suomessa on jo liikaakin alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä, myös nuorten joukossa. Nämä sosiaaliviranomaisten pienet rahat tulevat hyvään käyttöön. Jotenkin tuntuu että ihmisistä on tullut niin vihamielisiä. Mitään ei suotaisi toisille. Sairaseläkkeellä oleva mies joka jaksaa hoitaa lapsiaan kivuista ja säryistä huolimatta ja itseään säälimättä on todella hieno ihminen!

Sisältö jatkuu mainoksen alla