Kun yrittäjä Marko Kulmala sai kymmenen vuotta sitten potkut alkoholin takia, suusta pääsi sana kiitos. Vasta paljon myöhemmin hän ymmärsi, mistä kaikesta hänen oli syytä kiittää.

Sinä toukokuisena perjantaiaamuna vuonna 2004 asiakkuusjohtaja Marko Kulmala valmistautui menemään viikkopalaveriin. Ennen kuin hän ehti kokoukseen, esimies ja toinen työntekijä pyysivät häntä neuvotteluhuoneeseen. Kaikki istuutuivat. Esimies antoi paperin Kulmalan eteen ja pyysi lukemaan sen.

”Syyn varmaan ymmärrät”, esimies sanoi.

Paperissa luki potkujen ehdot. Jostain, mistä lie, Kulmalan mieleen nousi yksi sana.

”Kiitos.”

Mediapersoona, kirjailija, tuottaja, ohjaaja ja yrittäjä Marko Kulmala on kymmenen vuoden aikana miettinyt usein sitä hetkeä. Sana on jäänyt kaikumaan mieleen. Tiesikö hän, että hän saisi vielä uuden työn? Tiesikö hän, että saisi uuden elämän? Ja työelämän?

Hän oli ollut aikoinaan perustamassa musiikkiohjelma Jyrkiä, vetänyt johtajana MTV3:lla uusia kanavia ja käynnistänyt Subtv:n edeltäjää TVTV:ta. Hän oli myös läksyttänyt alaisiaan toisten kuullen ja hajottanut palaverissa jääkiekkopelin, kuten vanhassa Image-lehden artikkelissa sanotaan. Hän oli kertonut monia peitetarinoita juomisestaan.

Paperissa luki totuus hänestä. Marko Kulmala, 37, oli saanut potkut mainostoimistosta juomisen takia. Hän oli lopullisesti paljastunut.

Kulmala ja hänen esimiehensä sopivat neuvotteluhuoneessa, että työvelvoite jatkuisi muutaman viikon. Kulmala allekirjoitti paperin ja kysyi, voisiko hän pitää pari päivää vapaata. Hän halusi ajatella rauhassa. Esimies myöntyi.

Julkisuuteen tiedotettiin, että Kulmala jättää yrityksen, koska hänen motivaationsa toimia markkinoinnin parissa oli alkanut horjua.

Kulmala lähti perheen kesäpaikalle ja alkoi juoda.

”Tyydy osaasi”

Marko Kulmala, 45, seisoo nyt kruununhakalaisen yrityksensä Insano Productionsin avokeittiössä lenkkareissa, farkuissa ja kauluspaidassa. Isot ikkunat avautuvat katutasoon. Kulmala keittää kahvia itse, jotta siitä varmasti tulee
hyvää. Ikkunalaudalla vartioi buddhapatsas. Eteisen naulakossa roikkuu varmuuden vuoksi oranssi solmio.

”Alkoholismi on parantumaton sairaus, mutta sen kanssa voi elää hyvää elämää. Kunhan ei juo. Yhtään", Marko Kulmala sanoo.

On vaikea kuvitella, että tämä on se alkoholinhuuruisten työvuosien hankala mies. Tosin ei Kulmala ollut pelkästään hankala. Hänessä oli myös ystävällinen puoli. Kiltti ja asiallinen.

”On minussa vieläkin ne kaksi puolta, hän huomauttaa.”

”Harva tietää, että alkoholismi on sairaus, josta ei parane. Se on etenevä ja paheneva sairaus, vaikka ei joisikaan. Alkoholistin tunne-elämä ei palaudu täysin ”normaaliksi”, jos se on sitä koskaan ollutkaan. Alkoholismia voi kuitenkin hoitaa ja sen kanssa voi elää hyvää elämää. Kunhan ei juo. Yhtään.”

Kymmenen vuotta vanhoissa lehtikuvissa Kulmalan katse on uhmakas ja itsevarma. Nyt uhmakkuus puuttuu. Imagen jutun ilmestymisen jälkeen Kulmala oli varma, että saisi potkut. Hän sai kuitenkin vielä jonkin aikaa käydä töissä krapulassa ja humalassa.

Viimeisen työpäivän iltana, toukokuun lopussa, Olympiastadionilla soitti Metallica. Kulmala meni sinne rouvansa ja poikansa kanssa pienessä hönössä.

Hän katsoi Metallicaa ja tajusi, että bändissä oli jotain erilaista. Samaan aikaan elokuvissa pyöri Metallican laulajan James Hetfieldin elämästä kertova dokumentti Some Kind of Monster. Se kertoo katkaisuhoitoon lähdöstä, sieltä paluusta ja Hetfieldin ajatuksista. Kulmala päätti mennä katsomaan dokumentin. Hän katsoi sen viisi kertaa ja kirjoitti vuorosanoja muistiin. Dokumentissa silmälasipäinen Hetfield pitää pientä tytärtään sylissä ja sanoo syntyneensä uudelleen.

Viidennen kerran Kulmala katsoi dokumentin yrittäjä Jari Sarasvuon kanssa. Sen jälkeen kaverukset menivät syömään Lasipalatsin ravintolaan, Jyrkin vanhan kaupunkistudion yläpuolelle. Sarasvuolla oli Kulmalalle asiaa.

”Tästä eteenpäin minä ja lähiystäväsi emme ole sinun kanssasi missään tekemisissä. Emme vastaa edes puhelimeen, ennen kuin teet valintoja.”

Sarasvuo oli hetken hiljaa ja jatkoi:

”Marko, tyydy osaasi.”

Kulmala, joka oli sillä hetkellä selvin päin, loukkaantui hirvittävästi. Enemmän kuin koskaan ennen. Hän ei ymmärtänyt, mitä Sarasvuo tarkoitti. Kun miehet lähtivät ravintolasta, Sarasvuo totesi:

”Jos ja kun käy niin, että jotenkin selviät tästä – mikä on epätodennäköistä – soita. Olen ensimmäisenä auttamassa. Mutta vasta sitten, jos selviät.”

Syöpäsairaallakin oli parempi mahdollisuus selvitä kuin Kulmalalla, sen hän tiesi. Suomessa on lähes puoli miljoonaa alkoholistia, joista vain 1,5 prosenttia raitistuu pysyvästi. Kulmala jatkoi juo­mistaan.

Ylös tyhjyydestä

Kuukautta myöhemmin Kulmala istui baaritiskillä helsinkiläisessä baarissa. Oli heinäkuun neljäs päivä, kun täydellinen tyhjyys kaappasi hänet. Hänen sisällään ei ollut enää mitään. Hän luovutti. Ei jaksanut enää.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti pitkän sähköpostin vertaistukiryhmään. Hän kertoi, että hänestä oli tullut alkoholisti pikkuhiljaa vuosien saatossa, työpäivien jälkeisinä kosteina iltoina. Aluksi hän oli juonut kaveriporukassa, lopulta yksin. Hän lopetti kirjeensä kysymykseen, mitä hänen pitäisi tehdä.

Marko Kulmala pitää arjesta, sillä hän on nähnyt, miten puuduttavaksi jännittävä elämä muuttuu. ”Silloin päivä päättyy aina samalla tavalla.”

Ami-niminen mies vastasi nopeasti ja kysyi, missä Kulmala asui. Sitten hän kysyi, oliko tämä selvin päin. Kun vastaus oli kyllä, Kulmala sai kutsun saman illan vertaistukiryhmän kokoukseen.

Aina kannattaa suhtautua varauksella alkoholistin lupauksiin.

Kokouksesta ja ryhmästä tuli Kulmalalle pelastus, joka muodostui hänelle tärkeämmäksi kuin oma perhe. Kukaan muu ei olisi voinut häntä auttaa.

Ratkaiseva tekijä

Kulmala juo kahvia ja puhuu rauhallisesti. Hän ei pälyile puhelintaan mutta keskeyttää sujuvasti kuten aina ennenkin.

”Tässä asiassa en ole muuttunut yhtään”, hän sanoo ja nauraa.

Kulmala on ollut nyt yhdeksän vuotta vissymies. Hän ei lupaa, että on loppuelämänsä raitis. Ei edes itselleen.

”Olen tullut varovaiseksi sen suhteen, mitä lupaan. On joitakin asioita, joissa pidän lupaukseni, mutta aina kannattaa suhtautua varauksella alkoholistin esittämiin lupauksiin.”

Kun Kulmala oli ollut kuukauden juomatta, hän lähetti Sarasvuolle tekstiviestin. Kuultuaan uutiset Sarasvuo halusi hänet Diili-ohjelman kakkostuottajaksi. Kaikki muuttui. Turvallisessa työporukassa saattoi puhua avoimesti.

”Päätin heti, että en salaile ongelmaani. Helpotti paljon, että muut voivat kysyä ­asiasta.”

Kulmala huomasi joutuvansa miettimään, osasiko hän enää työnsä. Sitten hän tajusi rakastavansa sitä. Ei television synnyttämää hybristä eikä nimeä lopputeksteissä vaan tilanteita, joissa piti ratkaista ongelmia nopeasti. Se oli hänen juttunsa.

Vuonna 2005 hän perusti oman firman. Sen tehtävä oli ratkaista yritysten viestintään ja markkinointiin liittyviä ongelmia nopeasti. Kulmala keksi uusiotermin: pinatointi. Hän halusi tehdä yrityksille saman, minkä pinaatti tekee Kippari-Kallelle.

Huipputyyppien huonot puolet

Kunpa kaikki työelämässä ymmärtäisivät, etteivät ihmiset ole pelkästään huipputyyppejä, ajattelee Kulmala nykyään. Työelämä olisi niin paljon helpompaa.

”Meissä kaikissa on piirteitä, jotka ovat hanurista”, hän sanoo.

Siksi Kulmala kertoo nytkin tarinaansa keskellä konttoria kahden työntekijänsä kuullen. Insanossa ei ole väliseiniä. Kaikki kolme työntekijää istuvat vastakkain. Kesken kaiken tuottaja Maria Sjövik kääntyy tuolissaan.

”Marko kertoi alkoholiongelmastaan jo siinä vaiheessa, kun vasta avustin yritystä. Ajattelin, että jos tällaisista asioista voidaan puhua suoraan, yhteistyö lähtee hyvältä pohjalta”, Sjövik sanoo.

Kulmala on suora myös asiakkaille. Hän saattaa kesken palaverin kertoa osallistujille taustastaan. Läväyttää asiat pöydälle. Ei ole syytä harrastaa small talkia tai peitellä asioita. Päinvastoin. 99-prosenttisesti asiakkaat reagoivat hyvin.

Taas Kulmala haluaa korostaa, että hänen impulssikontrollinsa ei edelleenkään ole dalailama-luokkaa.

”Ei. Siinä kilpailussa sinä et olisi mitalisijoilla”, Maria Sjövik huomauttaa.

Työntekijät ovat joskus kysyneet Marko Kulmalalta, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. ”Se, mikä olisi pahinta, ei liity tähän työhön mitenkään.”

Insanossa ei tarvitse pelätä virheitä. Maria Sjövik haluaa kertoa, miksi.

”Koska olemme uskaltaneet kertoa toisillemme taustoistamme, uskallamme myös kertoa mokistamme. Kapasiteettia vapautuu tärkeiden asioiden tekemiseen, kun ei tarvitse peitellä mitään.”

Maria Sjövik ei käytä alkoholia. Hänelle ei vain maistu. Hänen suvussaan ollaan melkein absolutisteja tai kuollaan viinaan. Hän katsoo esimiestään.

”Minusta tuntuu hetkittäin, etten ehkä haluaisi olla töissä kenellekään muulla kuin raitistuneella alkoholistilla. Jos on sen mittaluokan paskan lapioinut ja klaarannut, käytännön asiat ovat helppoja. Näyttää siltä, että on jäljellä aika vähän, mitä raitistunut alkoholisti ei itsestään tiedä.”

Kulmala kuuntelee kiinnostuneena. Hän on hetken hiljaa.

Kulmala haluaa, että työpaikalla puhutaan, nauretaan, kettuillaan lämpimästi. Mykkäkouluja ei pidetä.

”Jos puhuminen loppuisi, tietäisin, että meillä on ongelma”, Kulmala sanoo.

Hänen mielestään alkoholisteja hyssytellään suomalaisilla työpaikoilla liikaa. Asia pitäisi ottaa puheeksi ja auttaa.

”Alkoholisti ei auta itseään.”

Pari vuotta sitten Kulmala oli yritystilaisuudessa, jossa kolme johtajaa taivasteli hänen kuultensa ulkopuolisen kollegansa alkoholiongelmaa. Kulmala kaivoi puhelimen taskustaan ja sanoi, että soitetaanpas miehelle ja kerrotaan, että me haluamme auttaa. Herrat hätääntyivät ja sanoivat, että älä missään nimessä soita äläkä kerro, että me puhuttiin.

”Se olikin juoruamista.”

”Alkoholismin katsominen sormien läpi pitkittää alkoholistin kärsimystä. Ei kannata pelätä, että ystävyys katkeaa. Se voi katketa joka tapauksessa. Puuttuminen on alkoholistille merkki siitä, että hän on paljastunut”, Kulmala sanoo.

”Meidänkin perheessä”

Tavallinen elämä. Ihana rouva. Työpäivä, neljävuotiaan tyttären hakeminen päiväkodista, kahdeksanvuotiaan isosiskon saapuminen koulusta, ruuanlaitto. Siinä arki, josta Kulmala nyt pitää.

Hän pitää myös miesten sokkotreffeistä. Kerran vuodessa Kulmala ja hänen ystävänsä jääkiekkoilija Jarkko Ruutu kutsuvat tuttaviaan saunomaan. Kulmala juo vissyä. Illan päätteeksi he menevät yökerhoon. Kahtena viime vuonna myös Kulmalan parikymppinen poika on ollut mukana. Hänet on vihitty äijämaailmaan.

Kouluaineen loppuun 11-vuotias oli kirjoittanut, että meidänkin perheessä on paikalla tämä alkoholismisairaus.

Lähes kymmenen vuotta sitten poika näki, kuinka alkoholisti-isä raitistui ja muuttui. Sitä ennen hän oli ehtinyt nähdä, kuinka isästä tuli juodessaan kuin toinen ihminen. Sen tosiasian kanssa Kulmalan täytyy elää.

Kun Kulmala oli ollut raittiina kuukauden, samoihin aikoihin, kun hän lähetti tekstiviestin Jari Sarasvuolle, hän kävi katsomassa James Hetfieldin raitistumisdokumentin vielä kerran poikansa kanssa. Tämä oli silloin 11-vuotias.

”Jotain tällaista minäkin nyt yritän”, Marko Kulmala kertoi pojalleen elokuvan jälkeen.

Vuotta myöhemmin poika kirjoitti kouluaineen Some Kind of Monsterista ja halusi näyttää tekstin isälleen. Aineen loppuun hän oli kirjoittanut, että meidänkin perheessä on paikalla tämä alkoholismisairaus. Hän oli pyytänyt, ettei ainetta luettaisi luokan edessä ääneen.

”Aina joskus, kun saan päähäni, että esimerkiksi töissä on vaikeaa, luen aineen. Silloin muistan, että elämä on nyt jotain ihan muuta.”

Johtajana Kulmala antaa nyt toisenlaisen esimerkin kuin kymmenen vuotta sitten. Kun johtaja juo, kulttuuri valuu organisaatiossa alaspäin. Töiden jälkeen ikään kuin kuuluu lähteä kaljalle. Nyt ei tarvitse. Ei tarvitse herätä aamulla kuristavaan pelon tunteeseen. Ei tarvitse miettiä, mitä on illalla sanonut, ketä työntekijää on häirinnyt kolmelta yöllä.

Kulmala tietää nyt, mitä Jari Sarasvuo tarkoitti lähes kymmenen vuotta sitten sanoessaan, että Kulmalan piti tyytyä osaansa. Hänen olisi pitänyt hyväksyä se, mikä hän oikeasti oli eikä yrittää esittää muuta. Silloin hän oli juova alkoholisti. Nyt hän on raitistunut sellainen.

Hopeahääpäivä

Rouvalle ei tässä haastattelussa soiteta. Hän ei halua puida miehensä asioita. Hän on osansa tehnyt, seissyt Kulmalan rinnalla ne vuodet, kun Kulmala ajatteli lähinnä itseään. Se, että liitto säilyi, on Kulmalan mielestä ihme.

”Olemme rouvan kanssa nauraneet, että olemme olleet vuoden päästä 25 vuotta naimisissa. Ennen vanhaan ra­dios­sa juhlittiin  hopeahääpäiväänsä viettäviä. Silloin näin heidät mielessäni haudan partaalla Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa taustalla soiden”, Kulmala sanoo ja naureskelee.

Nyt hän on Pohjois-Euroopan onnekkain mies. Hän on saanut raitistumisen takia rakastua ja hullaantua vaimoonsa uudestaan, vieläpä monta kertaa.

Hän on tavannut entisen elämänsä työkavereita ja puhunut asiat halki. Hän on halunnut pahoitella tapaa, jolla hän alaisiaan kohteli. Melkein kaikki ovat suostuneet keskustelemaan.

Kulmala katsoo Maria Sjövikiä. Hän tekee nyt töitä ihmisten kanssa, jotka eivät ole ”nillittäjiä” eivätkä ”persei­lijöitä”, sellaisia kuin hän itse oli ennen. Jälkimmäisen termin on Sjövik opettanut. Onneksi ei tarvitse enää olla sellainen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2013. 

Ria Hafren

Yrittäjä Marko Kulmala: "Alkoholismista ei voi koskaan parantua"

Tutustuin Jari Sarasvuo :hon vuonna 1989. Olin töissä HPY:n (nykyinen Elisa) Data-osastolla. Olin järjestämässä asiakastilaisuutta teemana Multimedia. Halusin sinne luennoitsijan aiheesta. Jotakin kautta sain tietää, että Jari tietää asiasta. Soitin hänelle. Hän sanoi, että Klaus Oesch (en ole varma nimestä, koska minulla on Maailman huonoin nimimuisti) tietää aiheesta enemmän. Oesch olikin loistava luennoitsija. Vuosien varrella olen silloin tällöin törmännyt Jariin. Kerran emailasin hänelle...
Lue kommentti

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.