Kun yrittäjä Marko Kulmala sai kymmenen vuotta sitten potkut alkoholin takia, suusta pääsi sana kiitos. Vasta paljon myöhemmin hän ymmärsi, mistä kaikesta hänen oli syytä kiittää.

Sinä toukokuisena perjantaiaamuna vuonna 2004 asiakkuusjohtaja Marko Kulmala valmistautui menemään viikkopalaveriin. Ennen kuin hän ehti kokoukseen, esimies ja toinen työntekijä pyysivät häntä neuvotteluhuoneeseen. Kaikki istuutuivat. Esimies antoi paperin Kulmalan eteen ja pyysi lukemaan sen.

”Syyn varmaan ymmärrät”, esimies sanoi.

Paperissa luki potkujen ehdot. Jostain, mistä lie, Kulmalan mieleen nousi yksi sana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kiitos.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mediapersoona, kirjailija, tuottaja, ohjaaja ja yrittäjä Marko Kulmala on kymmenen vuoden aikana miettinyt usein sitä hetkeä. Sana on jäänyt kaikumaan mieleen. Tiesikö hän, että hän saisi vielä uuden työn? Tiesikö hän, että saisi uuden elämän? Ja työelämän?

Hän oli ollut aikoinaan perustamassa musiikkiohjelma Jyrkiä, vetänyt johtajana MTV3:lla uusia kanavia ja käynnistänyt Subtv:n edeltäjää TVTV:ta. Hän oli myös läksyttänyt alaisiaan toisten kuullen ja hajottanut palaverissa jääkiekkopelin, kuten vanhassa Image-lehden artikkelissa sanotaan. Hän oli kertonut monia peitetarinoita juomisestaan.

Paperissa luki totuus hänestä. Marko Kulmala, 37, oli saanut potkut mainostoimistosta juomisen takia. Hän oli lopullisesti paljastunut.

Kulmala ja hänen esimiehensä sopivat neuvotteluhuoneessa, että työvelvoite jatkuisi muutaman viikon. Kulmala allekirjoitti paperin ja kysyi, voisiko hän pitää pari päivää vapaata. Hän halusi ajatella rauhassa. Esimies myöntyi.

Julkisuuteen tiedotettiin, että Kulmala jättää yrityksen, koska hänen motivaationsa toimia markkinoinnin parissa oli alkanut horjua.

Kulmala lähti perheen kesäpaikalle ja alkoi juoda.

”Tyydy osaasi”

Marko Kulmala, 45, seisoo nyt kruununhakalaisen yrityksensä Insano Productionsin avokeittiössä lenkkareissa, farkuissa ja kauluspaidassa. Isot ikkunat avautuvat katutasoon. Kulmala keittää kahvia itse, jotta siitä varmasti tulee
hyvää. Ikkunalaudalla vartioi buddhapatsas. Eteisen naulakossa roikkuu varmuuden vuoksi oranssi solmio.

”Alkoholismi on parantumaton sairaus, mutta sen kanssa voi elää hyvää elämää. Kunhan ei juo. Yhtään", Marko Kulmala sanoo.

On vaikea kuvitella, että tämä on se alkoholinhuuruisten työvuosien hankala mies. Tosin ei Kulmala ollut pelkästään hankala. Hänessä oli myös ystävällinen puoli. Kiltti ja asiallinen.

”On minussa vieläkin ne kaksi puolta, hän huomauttaa.”

”Harva tietää, että alkoholismi on sairaus, josta ei parane. Se on etenevä ja paheneva sairaus, vaikka ei joisikaan. Alkoholistin tunne-elämä ei palaudu täysin ”normaaliksi”, jos se on sitä koskaan ollutkaan. Alkoholismia voi kuitenkin hoitaa ja sen kanssa voi elää hyvää elämää. Kunhan ei juo. Yhtään.”

Kymmenen vuotta vanhoissa lehtikuvissa Kulmalan katse on uhmakas ja itsevarma. Nyt uhmakkuus puuttuu. Imagen jutun ilmestymisen jälkeen Kulmala oli varma, että saisi potkut. Hän sai kuitenkin vielä jonkin aikaa käydä töissä krapulassa ja humalassa.

Viimeisen työpäivän iltana, toukokuun lopussa, Olympiastadionilla soitti Metallica. Kulmala meni sinne rouvansa ja poikansa kanssa pienessä hönössä.

Hän katsoi Metallicaa ja tajusi, että bändissä oli jotain erilaista. Samaan aikaan elokuvissa pyöri Metallican laulajan James Hetfieldin elämästä kertova dokumentti Some Kind of Monster. Se kertoo katkaisuhoitoon lähdöstä, sieltä paluusta ja Hetfieldin ajatuksista. Kulmala päätti mennä katsomaan dokumentin. Hän katsoi sen viisi kertaa ja kirjoitti vuorosanoja muistiin. Dokumentissa silmälasipäinen Hetfield pitää pientä tytärtään sylissä ja sanoo syntyneensä uudelleen.

Viidennen kerran Kulmala katsoi dokumentin yrittäjä Jari Sarasvuon kanssa. Sen jälkeen kaverukset menivät syömään Lasipalatsin ravintolaan, Jyrkin vanhan kaupunkistudion yläpuolelle. Sarasvuolla oli Kulmalalle asiaa.

”Tästä eteenpäin minä ja lähiystäväsi emme ole sinun kanssasi missään tekemisissä. Emme vastaa edes puhelimeen, ennen kuin teet valintoja.”

Sarasvuo oli hetken hiljaa ja jatkoi:

”Marko, tyydy osaasi.”

Kulmala, joka oli sillä hetkellä selvin päin, loukkaantui hirvittävästi. Enemmän kuin koskaan ennen. Hän ei ymmärtänyt, mitä Sarasvuo tarkoitti. Kun miehet lähtivät ravintolasta, Sarasvuo totesi:

”Jos ja kun käy niin, että jotenkin selviät tästä – mikä on epätodennäköistä – soita. Olen ensimmäisenä auttamassa. Mutta vasta sitten, jos selviät.”

Syöpäsairaallakin oli parempi mahdollisuus selvitä kuin Kulmalalla, sen hän tiesi. Suomessa on lähes puoli miljoonaa alkoholistia, joista vain 1,5 prosenttia raitistuu pysyvästi. Kulmala jatkoi juo­mistaan.

Ylös tyhjyydestä

Kuukautta myöhemmin Kulmala istui baaritiskillä helsinkiläisessä baarissa. Oli heinäkuun neljäs päivä, kun täydellinen tyhjyys kaappasi hänet. Hänen sisällään ei ollut enää mitään. Hän luovutti. Ei jaksanut enää.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti pitkän sähköpostin vertaistukiryhmään. Hän kertoi, että hänestä oli tullut alkoholisti pikkuhiljaa vuosien saatossa, työpäivien jälkeisinä kosteina iltoina. Aluksi hän oli juonut kaveriporukassa, lopulta yksin. Hän lopetti kirjeensä kysymykseen, mitä hänen pitäisi tehdä.

Marko Kulmala pitää arjesta, sillä hän on nähnyt, miten puuduttavaksi jännittävä elämä muuttuu. ”Silloin päivä päättyy aina samalla tavalla.”

Ami-niminen mies vastasi nopeasti ja kysyi, missä Kulmala asui. Sitten hän kysyi, oliko tämä selvin päin. Kun vastaus oli kyllä, Kulmala sai kutsun saman illan vertaistukiryhmän kokoukseen.

Aina kannattaa suhtautua varauksella alkoholistin lupauksiin.

Kokouksesta ja ryhmästä tuli Kulmalalle pelastus, joka muodostui hänelle tärkeämmäksi kuin oma perhe. Kukaan muu ei olisi voinut häntä auttaa.

Ratkaiseva tekijä

Kulmala juo kahvia ja puhuu rauhallisesti. Hän ei pälyile puhelintaan mutta keskeyttää sujuvasti kuten aina ennenkin.

”Tässä asiassa en ole muuttunut yhtään”, hän sanoo ja nauraa.

Kulmala on ollut nyt yhdeksän vuotta vissymies. Hän ei lupaa, että on loppuelämänsä raitis. Ei edes itselleen.

”Olen tullut varovaiseksi sen suhteen, mitä lupaan. On joitakin asioita, joissa pidän lupaukseni, mutta aina kannattaa suhtautua varauksella alkoholistin esittämiin lupauksiin.”

Kun Kulmala oli ollut kuukauden juomatta, hän lähetti Sarasvuolle tekstiviestin. Kuultuaan uutiset Sarasvuo halusi hänet Diili-ohjelman kakkostuottajaksi. Kaikki muuttui. Turvallisessa työporukassa saattoi puhua avoimesti.

”Päätin heti, että en salaile ongelmaani. Helpotti paljon, että muut voivat kysyä ­asiasta.”

Kulmala huomasi joutuvansa miettimään, osasiko hän enää työnsä. Sitten hän tajusi rakastavansa sitä. Ei television synnyttämää hybristä eikä nimeä lopputeksteissä vaan tilanteita, joissa piti ratkaista ongelmia nopeasti. Se oli hänen juttunsa.

Vuonna 2005 hän perusti oman firman. Sen tehtävä oli ratkaista yritysten viestintään ja markkinointiin liittyviä ongelmia nopeasti. Kulmala keksi uusiotermin: pinatointi. Hän halusi tehdä yrityksille saman, minkä pinaatti tekee Kippari-Kallelle.

Huipputyyppien huonot puolet

Kunpa kaikki työelämässä ymmärtäisivät, etteivät ihmiset ole pelkästään huipputyyppejä, ajattelee Kulmala nykyään. Työelämä olisi niin paljon helpompaa.

”Meissä kaikissa on piirteitä, jotka ovat hanurista”, hän sanoo.

Siksi Kulmala kertoo nytkin tarinaansa keskellä konttoria kahden työntekijänsä kuullen. Insanossa ei ole väliseiniä. Kaikki kolme työntekijää istuvat vastakkain. Kesken kaiken tuottaja Maria Sjövik kääntyy tuolissaan.

”Marko kertoi alkoholiongelmastaan jo siinä vaiheessa, kun vasta avustin yritystä. Ajattelin, että jos tällaisista asioista voidaan puhua suoraan, yhteistyö lähtee hyvältä pohjalta”, Sjövik sanoo.

Kulmala on suora myös asiakkaille. Hän saattaa kesken palaverin kertoa osallistujille taustastaan. Läväyttää asiat pöydälle. Ei ole syytä harrastaa small talkia tai peitellä asioita. Päinvastoin. 99-prosenttisesti asiakkaat reagoivat hyvin.

Taas Kulmala haluaa korostaa, että hänen impulssikontrollinsa ei edelleenkään ole dalailama-luokkaa.

”Ei. Siinä kilpailussa sinä et olisi mitalisijoilla”, Maria Sjövik huomauttaa.

Työntekijät ovat joskus kysyneet Marko Kulmalalta, mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua. ”Se, mikä olisi pahinta, ei liity tähän työhön mitenkään.”

Insanossa ei tarvitse pelätä virheitä. Maria Sjövik haluaa kertoa, miksi.

”Koska olemme uskaltaneet kertoa toisillemme taustoistamme, uskallamme myös kertoa mokistamme. Kapasiteettia vapautuu tärkeiden asioiden tekemiseen, kun ei tarvitse peitellä mitään.”

Maria Sjövik ei käytä alkoholia. Hänelle ei vain maistu. Hänen suvussaan ollaan melkein absolutisteja tai kuollaan viinaan. Hän katsoo esimiestään.

”Minusta tuntuu hetkittäin, etten ehkä haluaisi olla töissä kenellekään muulla kuin raitistuneella alkoholistilla. Jos on sen mittaluokan paskan lapioinut ja klaarannut, käytännön asiat ovat helppoja. Näyttää siltä, että on jäljellä aika vähän, mitä raitistunut alkoholisti ei itsestään tiedä.”

Kulmala kuuntelee kiinnostuneena. Hän on hetken hiljaa.

Kulmala haluaa, että työpaikalla puhutaan, nauretaan, kettuillaan lämpimästi. Mykkäkouluja ei pidetä.

”Jos puhuminen loppuisi, tietäisin, että meillä on ongelma”, Kulmala sanoo.

Hänen mielestään alkoholisteja hyssytellään suomalaisilla työpaikoilla liikaa. Asia pitäisi ottaa puheeksi ja auttaa.

”Alkoholisti ei auta itseään.”

Pari vuotta sitten Kulmala oli yritystilaisuudessa, jossa kolme johtajaa taivasteli hänen kuultensa ulkopuolisen kollegansa alkoholiongelmaa. Kulmala kaivoi puhelimen taskustaan ja sanoi, että soitetaanpas miehelle ja kerrotaan, että me haluamme auttaa. Herrat hätääntyivät ja sanoivat, että älä missään nimessä soita äläkä kerro, että me puhuttiin.

”Se olikin juoruamista.”

”Alkoholismin katsominen sormien läpi pitkittää alkoholistin kärsimystä. Ei kannata pelätä, että ystävyys katkeaa. Se voi katketa joka tapauksessa. Puuttuminen on alkoholistille merkki siitä, että hän on paljastunut”, Kulmala sanoo.

”Meidänkin perheessä”

Tavallinen elämä. Ihana rouva. Työpäivä, neljävuotiaan tyttären hakeminen päiväkodista, kahdeksanvuotiaan isosiskon saapuminen koulusta, ruuanlaitto. Siinä arki, josta Kulmala nyt pitää.

Hän pitää myös miesten sokkotreffeistä. Kerran vuodessa Kulmala ja hänen ystävänsä jääkiekkoilija Jarkko Ruutu kutsuvat tuttaviaan saunomaan. Kulmala juo vissyä. Illan päätteeksi he menevät yökerhoon. Kahtena viime vuonna myös Kulmalan parikymppinen poika on ollut mukana. Hänet on vihitty äijämaailmaan.

Kouluaineen loppuun 11-vuotias oli kirjoittanut, että meidänkin perheessä on paikalla tämä alkoholismisairaus.

Lähes kymmenen vuotta sitten poika näki, kuinka alkoholisti-isä raitistui ja muuttui. Sitä ennen hän oli ehtinyt nähdä, kuinka isästä tuli juodessaan kuin toinen ihminen. Sen tosiasian kanssa Kulmalan täytyy elää.

Kun Kulmala oli ollut raittiina kuukauden, samoihin aikoihin, kun hän lähetti tekstiviestin Jari Sarasvuolle, hän kävi katsomassa James Hetfieldin raitistumisdokumentin vielä kerran poikansa kanssa. Tämä oli silloin 11-vuotias.

”Jotain tällaista minäkin nyt yritän”, Marko Kulmala kertoi pojalleen elokuvan jälkeen.

Vuotta myöhemmin poika kirjoitti kouluaineen Some Kind of Monsterista ja halusi näyttää tekstin isälleen. Aineen loppuun hän oli kirjoittanut, että meidänkin perheessä on paikalla tämä alkoholismisairaus. Hän oli pyytänyt, ettei ainetta luettaisi luokan edessä ääneen.

”Aina joskus, kun saan päähäni, että esimerkiksi töissä on vaikeaa, luen aineen. Silloin muistan, että elämä on nyt jotain ihan muuta.”

Johtajana Kulmala antaa nyt toisenlaisen esimerkin kuin kymmenen vuotta sitten. Kun johtaja juo, kulttuuri valuu organisaatiossa alaspäin. Töiden jälkeen ikään kuin kuuluu lähteä kaljalle. Nyt ei tarvitse. Ei tarvitse herätä aamulla kuristavaan pelon tunteeseen. Ei tarvitse miettiä, mitä on illalla sanonut, ketä työntekijää on häirinnyt kolmelta yöllä.

Kulmala tietää nyt, mitä Jari Sarasvuo tarkoitti lähes kymmenen vuotta sitten sanoessaan, että Kulmalan piti tyytyä osaansa. Hänen olisi pitänyt hyväksyä se, mikä hän oikeasti oli eikä yrittää esittää muuta. Silloin hän oli juova alkoholisti. Nyt hän on raitistunut sellainen.

Hopeahääpäivä

Rouvalle ei tässä haastattelussa soiteta. Hän ei halua puida miehensä asioita. Hän on osansa tehnyt, seissyt Kulmalan rinnalla ne vuodet, kun Kulmala ajatteli lähinnä itseään. Se, että liitto säilyi, on Kulmalan mielestä ihme.

”Olemme rouvan kanssa nauraneet, että olemme olleet vuoden päästä 25 vuotta naimisissa. Ennen vanhaan ra­dios­sa juhlittiin  hopeahääpäiväänsä viettäviä. Silloin näin heidät mielessäni haudan partaalla Erkki Junkkarisen Ruusuja hopeamaljassa taustalla soiden”, Kulmala sanoo ja naureskelee.

Nyt hän on Pohjois-Euroopan onnekkain mies. Hän on saanut raitistumisen takia rakastua ja hullaantua vaimoonsa uudestaan, vieläpä monta kertaa.

Hän on tavannut entisen elämänsä työkavereita ja puhunut asiat halki. Hän on halunnut pahoitella tapaa, jolla hän alaisiaan kohteli. Melkein kaikki ovat suostuneet keskustelemaan.

Kulmala katsoo Maria Sjövikiä. Hän tekee nyt töitä ihmisten kanssa, jotka eivät ole ”nillittäjiä” eivätkä ”persei­lijöitä”, sellaisia kuin hän itse oli ennen. Jälkimmäisen termin on Sjövik opettanut. Onneksi ei tarvitse enää olla sellainen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2013. 

Ria Hafren

Tutustuin Jari Sarasvuo:hon vuonna 1989. Olin töissä HPY:n (nykyinen Elisa) Data-osastolla. Olin järjestämässä asiakastilaisuutta teemana Multimedia. Halusin sinne luennoitsijan aiheesta. Jotakin kautta sain tietää, että Jari tietää asiasta. Soitin hänelle. Hän sanoi, että Klaus Oesch (en ole varma nimestä, koska minulla on Maailman huonoin nimimuisti) tietää aiheesta enemmän. Oesch olikin loistava luennoitsija.

Vuosien varrella olen silloin tällöin törmännyt Jariin. Kerran emailasin hänelle kehuviestin, kun häntä oli oikein mollattu medioissa. - Oli mukava lukea, että hänellä oli ollut aika iso rooli Markon raitistumisessa :0)!

Sisältö jatkuu mainoksen alla