Heidi Leyser-Kopra oli marsuaan rakastava pikkutyttö, josta piti tulla eläinlääkäri. Tulikin eläinten asianajaja. Kaikki kuvien eläimet ovat Heidin kotihoidossa.
Heidi Leyser-Kopra oli marsuaan rakastava pikkutyttö, josta piti tulla eläinlääkäri. Tulikin eläinten asianajaja. Kaikki kuvien eläimet ovat Heidin kotihoidossa.

Eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra korjaa työkseen ihmisten julmuuksien jälkiä. Paras palkinto on, kun eläimen tarina pääsee jatkumaan onnellisesti.

Viisikuinen koiranpentu riiputtaa päätään, mutta sen häntä heiluu. Talutushihnaa pitelevän tytön suu on mutrussa.

Eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra, 45, seisoo turkulaisen marketin parkkiruudussa tytön ja koiran edessä ja kuuntelee. Ryhti on suora ja kädet lepäävät rauhallisesti sivuilla, mutta silmissä on seisahtunut katse. Tämän tarinan hän on kuullut ennenkin.

On tyttö ja poika. Ruvetaan seurustelemaan ja muutetaan yhteen. Perheeseen hankitaan söpö koiranpentu. Kohta tulee ero, ja sen jälkeen ollaan yhtä mieltä enää yhdestä asiasta: kumpikaan ei aio pitää koiraa. Sitten soitetaan eläinsuojeluvalvojalle.

Ja tässä ollaan, tuulisella parkkipaikalla. Heidi Leyser-Kopra jututtaa tyttöä.

Tytölle sopii, että hän luopuu kaikista oikeuksistaan koiraan.

Ei, tytöllä ei ole varaa maksaa eläinhoitolalle 18,45 euroa päivässä koiran hoidosta siihen saakka, kunnes Heidi löytäisi tälle uuden kodin.

Joo, tytölle sopii, että hän luopuu kaikista oikeuksistaan koiraan ja luovuttaa sen Heidin omistukseen. Hänelle on tärkeintä, että koira saa hyvän kodin.

Joo, käy se siinäkin tapauksessa, että Heidi vie eläimen heti lopetettavaksi.

Koira ei vastustele, kun Heidi Leyser-Kopra nostaa sen vanhan Transitin takahäkkiin. Tulipunaisen autorähjän kylkeen on liimattu Turun eläinsuojeluyhdistyksen tarra.

"Millä nimellä olette koiraa kutsuneet?"

"Se on Remu. Vaikka on tyttö."

"Kauanko se teillä oli?"

"Kuukauden."

Remu seisoo häkissä eikä päästä ääntäkään. Sen vauvannutunsinisessä kaulapannassa lukee LOVE.

Heidi Leyser-Kopra ei kieltäisi ihmisiltä lemmikkejä, mutta koira- ja kissaveron jokaiseen kuntaan ja kaupunkiin hän haluaisi saada. Tulot ohjattaisiin eläinsuojeluvalvontaan, ja verohelpotusta saisi, kun kissansa leikkauttaisi.
Heidi Leyser-Kopra ei kieltäisi ihmisiltä lemmikkejä, mutta koira- ja kissaveron jokaiseen kuntaan ja kaupunkiin hän haluaisi saada. Tulot ohjattaisiin eläinsuojeluvalvontaan, ja verohelpotusta saisi, kun kissansa leikkauttaisi.

Kun LOVE loppuu

Muutto. Ero. Lapsen syntymä. Mikä tahansa muutos elämässä, ja lemmikki saa lähtöpassit. Heidi Leyser-Kopra on kuunnellut samat perustelut kymmeniä kertoja. Hän sytyttää tupakan ja huokaa:

"Sitten näillä ihmisillä on käsitys, että rasittaviksi käyneet eläimet voi dumpata paikkaan nimeltä eläinsuojelu."

Heidin pakettiauto kaartaa Turun kaupungin ja eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämän eläinhoitolan pihaan. Hoitola on upouusi, ja Heidi on Suomen ainoa kokopäiväinen eläinsuojeluvalvoja.

Heidi luovuttaa Remun hoitolan työharjoittelijoille. Koiralan suunnalta alkaa kuulua iloisia haukahduksia.

Hoitolan vastaanotossa pelmuaa Heidin kolme pientä koiraa, ja avonaisessa häkissä nuokkuu Eerikäinen. Se on 20-vuotias persialaiskissa, jonka omistaja on sairaalassa.

Anja Eerikäinen oli eläinsuojelun henkilöitymä, joka otti vastaan avunpyyntöjä kaikkialta Suomesta.

Häkin viereen on teipattu valokuva kissavanhuksen kaimasta. Eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäinen perusti Turun eläinhoitolan 1976. Hän oli ihminen, josta tuli legendaarinen. Yli 30 vuoden ajan

Eerikäinen oli eläinsuojelun henkilöitymä, joka puhui julkisuudessa eläinten huonosta kohtelusta ja otti vastaan avunpyyntöjä kaikkialta Suomesta.

Heidi ihaili Anja Eerikäistä pikkutyttönä 1970-luvulla, sillä eläimet olivat aina olleet hänelle ykkösjuttu. Heidi leikki pienenä toisten lasten seurassa, mutta eläinleikkejä. Parhaan ystävän kanssa käytiin eläinkävelyillä. Heidillä oli korissaan marsu, ystävällä chinchilla.

"Ihan kamalaa! Ei niin saisi tehdä, mutta lapset tekevät", Heidi sanoo.

Omilleen Heidi muutti 16-vuotiaana. Hän teki kolmea työtä, jotta saisi rahat vuokraan ja lukiokirjoihin, mutta unelmia oli vain yksi: eläinlääkärin ammatti. Se kariutui matematiikkaan ja fysiikkaan.

Seuraavina vuosina Heidi teki hanttihommia, meni avoliittoon ja sai Eve-tyttären. Laman jyllätessä 1990-luvulla hänet irtisanottiin lääketehtaan tuotetarkastajan työstä.

Työllistämistuen turvin hän pääsi Turun eläinhoitolaan. Ala ja oppiäiti olivat löytyneet.

Anjan opissa

Lapsuuden idoli Anja Eerikäinen osoittautui vaikeaksi, työn kyynistämäksi ihmiseksi.

"Jokainen vastaantulija oli hänelle eläinrääkkääjä, kunnes toisin todistettiin", Heidi toteaa.

Anja kuitenkin hyväksyi Heidin. Ehkä häneen teki vaikutuksen se, ettei nuori nainen laskenut työtuntejaan. Vaikka keikka venyi yöhön, Heidi jäi sen jälkeen huolehtimaan hoitolan iltarutiineista.

Heidi ei unohda ensimmäistä kotikeikkaa, jonka hän teki Anja Eerikäisen alaisuudessa. Eikä sitä huokosiin asti tunkeutuvaa lemua, joka kodista löi vastaan. Nurkissa ja huonekalujen alla vilahteli luurangon laihoja kissoja. Kun Anja nojasi kädellään pehmustettuun nojatuoliin, sen täytteistä
turskahti kissan pissaa.

"Kun tulin seuraavana aamuna töihin, Anja hämmästyi vilpittömästi. Hän oli ollut varma, ettei näkisi minua enää."

Anja ja Heidi kutsuivat taloon poliisin ja eläinlääkärin, ja jokainen eläin jouduttiin lopettamaan. Heidi pyydysti kissoja, joita ilmestyi aina vain lisää.

Päivän jälkeen hän osasi vain vapista.

"Kun tulin seuraavana aamuna töihin, Anja hämmästyi vilpittömästi. Hän oli ollut varma, ettei näkisi minua enää."

Viimeiset vuodet ennen Anjan eläköitymistä olivat yhtä tappelua. Eläinhoitola oli hänen lapsensa, ja luopuminen otti
koville.

Anja jatkoi eläinsuojelukeikkoja kuolemaansa saakka, mutta hoitolaan hän ei enää eläkeläisenä suostunut astumaan. Siitä tuli Heidin koti.

Musta kääpiöpinseri asui lapsiperheessä kahden muun koiran kanssa. Koirat lisääntyivät vapaasti keskenään, ja lattia oli täynnä niiden ulosteita. Myös lapset otettiin huostaan.
Musta kääpiöpinseri asui lapsiperheessä kahden muun koiran kanssa. Koirat lisääntyivät vapaasti keskenään, ja lattia oli täynnä niiden ulosteita. Myös lapset otettiin huostaan.

Ihmistenkin suojelija

Anja Eerikäinen antoi Heidille hyvän neuvon: ennen kuin eläinsuojeluvalvoja astuu asiakkaan kotiin, hän kääntää auton nokan paluusuuntaan. Sitä ei ole aikaa ryhtyä veivaamaan, jos asiakas lähtee perään haulikon kanssa.

Työ on opettanut lisää. Kun Heidi menee kerrostaloasuntoon, hän sulkee vain sisemmän oven. Koskaan hän ei päästä asiakasta itsensä ja ulosmenoreitin väliin.

"Ja jos asiakas sanoo, että nyt sinä ämmä lähdet, ämmä lähtee. Tosin hän tulee takaisin viranomaisten kanssa."

Useimmiten keikka sujuu rauhallisesti. Se alkaa siitä, kun huolestunut ihminen ottaa yhteyttä ja kertoo naapurin koiran lyhyestä juoksulangasta tai rappukäytävään leviävästä hajusta. Heidi menee osoitteeseen, esittäytyy, kättelee ja kysyy, saako tulla keskustelemaan.

"Tietenkin ihmiset järkyttyvät. Kysymyksellä miten kohtelet eläimiäsi?  mennään yhtä syvälle yksityisyyteen kuin tiedustelemalla, vieläkö piekset
vaimoasi."

Heidi osaa asetella sanansa. Kissanpissataloissa hän aloittaa kysymällä, onko asiakas huomannut, että asunnossa on aika voimakas tuoksu.

Koskaan ei voi olla varma, mitä vastaan tulee. Kerran rutiinitarkastuskäynti toi eteen pahoinpidellyn, haavaisen koiran ja sekavan isännän. 152,5-senttinen eläinsuojeluvalvoja perääntyi, mutta palasi pian kolmen poliisipartion kanssa.

Usein työ kääntyy myös ihmissuojeluksi. Ihmisten on helpompaa soittaa eläinsuojeluvalvojalle kuin lastensuojeluun.

"Silmitön väkivalta eläimiä kohtaan on 2010-luvun ilmiö. En ymmärrä, mistä se johtuu, mutta ovathan ihmiset julmempia myös toisiaan kohtaan. Mediassa paukutetaan perhesurmia, kouluammuskeluja ja rikollisjärjestöjen tekemiä teloitusmurhia."

Haistattelut ja huorittelut Heidi ottaa palkanlisinä, mutta kaikkea hänkään ei siedä. Kun asiakas ilmoitti tietävänsä, missä Heidin tytär käy koulua, Heidi haki hänelle lähestymiskiellon.

Usein työ kääntyy myös ihmissuojeluksi. Heidi istahtaa vastaanottohuoneen koneelle ja näyttää ottamiaan kuvia. Niissä näkyy huoneisto, jossa on hetkeä aikaisemmin asunut lapsiperhe ja koiria. Lattioilla lojuu vaatemyttyjä ja päällystämättömiä superlonpatjoja lasten vuoteina. Niitä kuorruttavat koirien ulosteet.

" Ihmisten on helpompaa soittaa eläinsuojeluvalvojalle kuin lastensuojeluun. Jos minulle jää käynnistä olo, että perheen lapsilla tai mummolla ei ole kaikki kohdallaan, välitän tiedon ihmispuolen ammattilaisille."

Jokaiselle eläimelle on oma kuppi. Työharjoittelija auttaa Heidiä ruuan jakamisessa.
Jokaiselle eläimelle on oma kuppi. Työharjoittelija auttaa Heidiä ruuan jakamisessa.

Rakkaus alkoi nokikanasta

Tänä vuonna Heidillä tulee täyteen viisitoista vuotta Turun kaupungin eläinsuojeluvalvojana. Ne vuodet ovat tarinoita täynnä.

Oli ketunpentu Topi, joka varasti kaiken, minkä hampaisiinsa sai. Sen metsäkätköstä löytyi myös Heidin mystisesti kadonnut pussilakana.

Oli emostaan eksynyt ilves Elvis, joka haisi tullessaan märältä villatumpulta. Kerran Heidi näki sen vetelemässä päiväunia kahden orvon peuranvasan välissä.

Sitten on se tarina, joka alkoi nokikanasta. Siitä on nyt 12 vuotta.

Heidille oli tullut ilmoitus Aurajoen jäissä kyhjöttävästä huonovointisesta linnusta. Hän hyppäsi joella liikennöivään kaupunkilossiin ja kävi hakemassa siipiniekan pois.

Lossikuskin nimi oli Jouni Kopra. Pari päivää myöhemmin Jouni soitti Heidille ja kysyi, saisiko hän tulla katsomaan, miten pelastettu nokikana jakselee.

"Ja minä menin päästämään", Heidi sanoo kovaa, että Jouni varmasti kuulee.

Tämä on vähän aikaisemmin ajanut hoitolan pihaan ja saanut aikaan tervehdysrähäkän pikkukoirien keskuudessa.

"Niin, ja minä olen vielä allerginen eläimille. Silmät turposivat heti umpeen", Jouni sanoo ja kaataa palvovan koirakolmikon kuppeihin kuivamuonaa.

Siinä vaiheessa Heidi oli eronnut tyttärensä isästä. Hän teki Jounille selväksi, että hänen elämänsä kolme tärkeää asiaa olivat työ, eläimet ja mukula, eikä hän voisi luopua mistään niistä.

"Ota tai jätä, minä sanoin, ja siihen hän jäi meille notkumaan", Heidi nauraa.

"Jouni on hirveän kiltti ja herttainen, mutta minä tarvitsen ilmatilaa."

Tai tarkkaan ottaen ei jäänyt. Pari ei ole koskaan asunut yhdessä. Siitä lähtien, kun tytär lähti opiskelemaan, Heidi ei ole halunnut asua yhdenkään ihmisen kanssa.

"Jouni on hirveän kiltti ja herttainen, mutta minä tarvitsen ilmatilaa. Pisimmillään olemme olleet yhdessä 13 vuorokautta, häämatkan ajan. Silloinkin minun piti päästä välillä yksin kävelylle."

Jouni asuu muualla mutta käy joka päivä vaimon luona. Hän hoitaa huushollin ja huolehtii, että Heidi muistaa syödä.

Yksi asia suhdetta kuitenkin rassaa. Raskaat päätökset omista eläimistä jäävät poikkeuksetta Heidin harteille.

Viimeksi näin kävi vuosi sitten, kun Heidi vei perheen kaksi koiravanhusta nukutettaviksi. Onneksi ystävä lähti tueksi, sillä Heidi ei olisi pystynyt ajamaan eläinlääkäristä kotiin. Muisto tuo vieläkin kyyneleet silmiin.

"Jouni ei ole näissä mukana koskaan. Ei hän kykene", Heidi sanoo.

"Kyllä minä saan siitä kuullakin", Jouni vastaa.

"Niin saatkin. Aiheesta."

Omistaja muutti pois ja jätti kissan entiseen asuntoon. Kun poliisit löysivät sen, kissa oli juonut vessanpytynkin kuivaksi.
Omistaja muutti pois ja jätti kissan entiseen asuntoon. Kun poliisit löysivät sen, kissa oli juonut vessanpytynkin kuivaksi.

Juhannusyön jauhelihaa

Heidin mielestä on kätevää asua oven avauksen päässä työpaikalta. Etenkin nyt, kun hänen kotinsa on oikeasti yksityistä tilaa.

Vielä vuosi sitten hän asui vanhassa eläinhoitolassa, joka toimi ränsistyneessä rintamamiestalossa. Siellä henkilökunnan sosiaalitila sijaitsi Heidin keittiössä ja karanteenissa olevien kissojen hiekka-astiat pestiin hänen suihkullaan.

"Pahimmillaan minulla oli kotihoidossa 24 huostaanotettua kissaa."

Ahdasta on luvassa uuteenkin hoitolaan, kunhan kevätsesonki koittaa. Ensin tulevat nuoret kissat, jotka vielä vuosi sitten olivat nöpönenäisiä pentuja. Kohta ne saavat ensimmäisen kiimansa, kiehnäävät ja mouruavat, ja kollien pissa haisee kuin myrkky.

"Riesasta pääsisi, kun kissan leikkauttaisi, mutta eläinlääkärillä käynti maksaa. Helpompaa on unohtaa ulko-ovi hetkeksi auki."

Kesällä hoitola täyttyy villieläinten poikasista, joita hyvää tarkoittavat ihmiset keräilevät luonnosta.

Kesällä hoitola täyttyy villieläinten poikasista, joita hyvää tarkoittavat ihmiset keräilevät luonnosta. Kun Suomi juhlii juhannusyötä, Heidi tiputtelee jauhelihanokareita linnunpoikien kitoihin ja tarjoaa tuttipulloa rusakonpennuille.

"On meille tuotu vastasyntynyt hirvenvasakin. Muuan perhe löysi sen metsästä ja huolestui, kun ei saanut sitä syömään voikukanlehtiä."

Periaatteessa eläinhoitola on auki kello 8–18, mutta poliisit voivat tuoda huostaan ottamansa eläimen sinne vaikka aamuyöstä. He toimivat hissukseen ja jättävät eläimen johonkin tutkimushuoneen vapaista häkeistä. Mutta jos häkit ovat täynnä tai eläin hyvin sairas, Heidi herää ovikellon soittoon.

Mies toi vaimolleen sovintolahjaksi sekarotuisen koiranpennun, mutta ero tuli silti. Vaimo ei pärjännyt yllätyspennun kanssa ja luovutti sen eläinhoitolaan.
Mies toi vaimolleen sovintolahjaksi sekarotuisen koiranpennun, mutta ero tuli silti. Vaimo ei pärjännyt yllätyspennun kanssa ja luovutti sen eläinhoitolaan.

Palkkaa parempaa

Heidi kertoo eläinten kohtaloista kiihkottomasti. Vain muutama hyvin tähdätty ärräpää ja kovan paikan tullen sytytetty tupakka kielivät, miten paljon kiukkua ja surua sanoihin kätkeytyy.

Eläinhoitolasta – Anja Eerikäisen lapsesta – on tullut hänen lapsensa.

Viime kesäloma sujui seuraavasti: Yksi päivä kului sukulaisen hautajaisissa. Toinen meni migreenissä. Loput kolme viikkoa ja viisi päivää hän teki vapaaehtoista eläinsuojelutyötä. Eläinhoitolassa.

"Jos aion oikeasti lomalle, minun on lähdettävä lentokoneella ja tosi kauas. Silloinkin olen huolesta sairas, ellen saa vähintään kahdesti päivässä tekstiviestiä hoitolasta. Pää ei irtoa työstä."

Ei edes öisin. Työ tulee uniin joka yö, ja pahinta painajaisissa on se, että ne ovat totta. Koiria, jotka nälkiintyvät kuivaruuan ääreen, koska kasvattaja ei anna niille vettä. Parvekkeelta heitettyjä kissoja. Autotalleihin majoitettuja hevosia, jotka eivät mahdu ojentamaan kaulaansa.

Tiibetinspanieli otettiin huostaan tupakeittiöstä, jossa eli kaksikymmentä koiraa, kaksi kissaa ja nuori nainen, joka ansaitsi vaaterahaa myymällä pentuja. Rahat eivät riittäneet eläinten ruokintaan.
Tiibetinspanieli otettiin huostaan tupakeittiöstä, jossa eli kaksikymmentä koiraa, kaksi kissaa ja nuori nainen, joka ansaitsi vaaterahaa myymällä pentuja. Rahat eivät riittäneet eläinten ruokintaan.

Miten Heidi oikein jaksaa?

"Kyllä me täällä työporukan kesken naurammekin, joka päivä ja monta kertaa", Heidi puolustautuu.

"Mutta geenivirhehän tämä on. Elantonsa voisi ansaita järjettömän paljon helpommallakin."

Mutta ei kyse ole vain elannosta. Paras palkinto työstä on jotain muuta kuin rahaa. Se on vaikka sitä, kun komea petolintu saa siipensä kuntoon. Kun se kiljaisee ja katoaa taivaalle taakseen katsomatta.

Tai kun koiranpentu löytää uuden kodin, jossa siitä huolehditaan. Näin onnellisesti kävi Remulle.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2012.

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.