Heidi Leyser-Kopra oli marsuaan rakastava pikkutyttö, josta piti tulla eläinlääkäri. Tulikin eläinten asianajaja. Kaikki kuvien eläimet ovat Heidin kotihoidossa.
Heidi Leyser-Kopra oli marsuaan rakastava pikkutyttö, josta piti tulla eläinlääkäri. Tulikin eläinten asianajaja. Kaikki kuvien eläimet ovat Heidin kotihoidossa.

Eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra korjaa työkseen ihmisten julmuuksien jälkiä. Paras palkinto on, kun eläimen tarina pääsee jatkumaan onnellisesti.

Viisikuinen koiranpentu riiputtaa päätään, mutta sen häntä heiluu. Talutushihnaa pitelevän tytön suu on mutrussa.

Eläinsuojeluvalvoja Heidi Leyser-Kopra, 45, seisoo turkulaisen marketin parkkiruudussa tytön ja koiran edessä ja kuuntelee. Ryhti on suora ja kädet lepäävät rauhallisesti sivuilla, mutta silmissä on seisahtunut katse. Tämän tarinan hän on kuullut ennenkin.

On tyttö ja poika. Ruvetaan seurustelemaan ja muutetaan yhteen. Perheeseen hankitaan söpö koiranpentu. Kohta tulee ero, ja sen jälkeen ollaan yhtä mieltä enää yhdestä asiasta: kumpikaan ei aio pitää koiraa. Sitten soitetaan eläinsuojeluvalvojalle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ja tässä ollaan, tuulisella parkkipaikalla. Heidi Leyser-Kopra jututtaa tyttöä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytölle sopii, että hän luopuu kaikista oikeuksistaan koiraan.

Ei, tytöllä ei ole varaa maksaa eläinhoitolalle 18,45 euroa päivässä koiran hoidosta siihen saakka, kunnes Heidi löytäisi tälle uuden kodin.

Joo, tytölle sopii, että hän luopuu kaikista oikeuksistaan koiraan ja luovuttaa sen Heidin omistukseen. Hänelle on tärkeintä, että koira saa hyvän kodin.

Joo, käy se siinäkin tapauksessa, että Heidi vie eläimen heti lopetettavaksi.

Koira ei vastustele, kun Heidi Leyser-Kopra nostaa sen vanhan Transitin takahäkkiin. Tulipunaisen autorähjän kylkeen on liimattu Turun eläinsuojeluyhdistyksen tarra.

"Millä nimellä olette koiraa kutsuneet?"

"Se on Remu. Vaikka on tyttö."

"Kauanko se teillä oli?"

"Kuukauden."

Remu seisoo häkissä eikä päästä ääntäkään. Sen vauvannutunsinisessä kaulapannassa lukee LOVE.

Heidi Leyser-Kopra ei kieltäisi ihmisiltä lemmikkejä, mutta koira- ja kissaveron jokaiseen kuntaan ja kaupunkiin hän haluaisi saada. Tulot ohjattaisiin eläinsuojeluvalvontaan, ja verohelpotusta saisi, kun kissansa leikkauttaisi.
Heidi Leyser-Kopra ei kieltäisi ihmisiltä lemmikkejä, mutta koira- ja kissaveron jokaiseen kuntaan ja kaupunkiin hän haluaisi saada. Tulot ohjattaisiin eläinsuojeluvalvontaan, ja verohelpotusta saisi, kun kissansa leikkauttaisi.

Kun LOVE loppuu

Muutto. Ero. Lapsen syntymä. Mikä tahansa muutos elämässä, ja lemmikki saa lähtöpassit. Heidi Leyser-Kopra on kuunnellut samat perustelut kymmeniä kertoja. Hän sytyttää tupakan ja huokaa:

"Sitten näillä ihmisillä on käsitys, että rasittaviksi käyneet eläimet voi dumpata paikkaan nimeltä eläinsuojelu."

Heidin pakettiauto kaartaa Turun kaupungin ja eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämän eläinhoitolan pihaan. Hoitola on upouusi, ja Heidi on Suomen ainoa kokopäiväinen eläinsuojeluvalvoja.

Heidi luovuttaa Remun hoitolan työharjoittelijoille. Koiralan suunnalta alkaa kuulua iloisia haukahduksia.

Hoitolan vastaanotossa pelmuaa Heidin kolme pientä koiraa, ja avonaisessa häkissä nuokkuu Eerikäinen. Se on 20-vuotias persialaiskissa, jonka omistaja on sairaalassa.

Anja Eerikäinen oli eläinsuojelun henkilöitymä, joka otti vastaan avunpyyntöjä kaikkialta Suomesta.

Häkin viereen on teipattu valokuva kissavanhuksen kaimasta. Eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäinen perusti Turun eläinhoitolan 1976. Hän oli ihminen, josta tuli legendaarinen. Yli 30 vuoden ajan

Eerikäinen oli eläinsuojelun henkilöitymä, joka puhui julkisuudessa eläinten huonosta kohtelusta ja otti vastaan avunpyyntöjä kaikkialta Suomesta.

Heidi ihaili Anja Eerikäistä pikkutyttönä 1970-luvulla, sillä eläimet olivat aina olleet hänelle ykkösjuttu. Heidi leikki pienenä toisten lasten seurassa, mutta eläinleikkejä. Parhaan ystävän kanssa käytiin eläinkävelyillä. Heidillä oli korissaan marsu, ystävällä chinchilla.

"Ihan kamalaa! Ei niin saisi tehdä, mutta lapset tekevät", Heidi sanoo.

Omilleen Heidi muutti 16-vuotiaana. Hän teki kolmea työtä, jotta saisi rahat vuokraan ja lukiokirjoihin, mutta unelmia oli vain yksi: eläinlääkärin ammatti. Se kariutui matematiikkaan ja fysiikkaan.

Seuraavina vuosina Heidi teki hanttihommia, meni avoliittoon ja sai Eve-tyttären. Laman jyllätessä 1990-luvulla hänet irtisanottiin lääketehtaan tuotetarkastajan työstä.

Työllistämistuen turvin hän pääsi Turun eläinhoitolaan. Ala ja oppiäiti olivat löytyneet.

Anjan opissa

Lapsuuden idoli Anja Eerikäinen osoittautui vaikeaksi, työn kyynistämäksi ihmiseksi.

"Jokainen vastaantulija oli hänelle eläinrääkkääjä, kunnes toisin todistettiin", Heidi toteaa.

Anja kuitenkin hyväksyi Heidin. Ehkä häneen teki vaikutuksen se, ettei nuori nainen laskenut työtuntejaan. Vaikka keikka venyi yöhön, Heidi jäi sen jälkeen huolehtimaan hoitolan iltarutiineista.

Heidi ei unohda ensimmäistä kotikeikkaa, jonka hän teki Anja Eerikäisen alaisuudessa. Eikä sitä huokosiin asti tunkeutuvaa lemua, joka kodista löi vastaan. Nurkissa ja huonekalujen alla vilahteli luurangon laihoja kissoja. Kun Anja nojasi kädellään pehmustettuun nojatuoliin, sen täytteistä
turskahti kissan pissaa.

"Kun tulin seuraavana aamuna töihin, Anja hämmästyi vilpittömästi. Hän oli ollut varma, ettei näkisi minua enää."

Anja ja Heidi kutsuivat taloon poliisin ja eläinlääkärin, ja jokainen eläin jouduttiin lopettamaan. Heidi pyydysti kissoja, joita ilmestyi aina vain lisää.

Päivän jälkeen hän osasi vain vapista.

"Kun tulin seuraavana aamuna töihin, Anja hämmästyi vilpittömästi. Hän oli ollut varma, ettei näkisi minua enää."

Viimeiset vuodet ennen Anjan eläköitymistä olivat yhtä tappelua. Eläinhoitola oli hänen lapsensa, ja luopuminen otti
koville.

Anja jatkoi eläinsuojelukeikkoja kuolemaansa saakka, mutta hoitolaan hän ei enää eläkeläisenä suostunut astumaan. Siitä tuli Heidin koti.

Musta kääpiöpinseri asui lapsiperheessä kahden muun koiran kanssa. Koirat lisääntyivät vapaasti keskenään, ja lattia oli täynnä niiden ulosteita. Myös lapset otettiin huostaan.
Musta kääpiöpinseri asui lapsiperheessä kahden muun koiran kanssa. Koirat lisääntyivät vapaasti keskenään, ja lattia oli täynnä niiden ulosteita. Myös lapset otettiin huostaan.

Ihmistenkin suojelija

Anja Eerikäinen antoi Heidille hyvän neuvon: ennen kuin eläinsuojeluvalvoja astuu asiakkaan kotiin, hän kääntää auton nokan paluusuuntaan. Sitä ei ole aikaa ryhtyä veivaamaan, jos asiakas lähtee perään haulikon kanssa.

Työ on opettanut lisää. Kun Heidi menee kerrostaloasuntoon, hän sulkee vain sisemmän oven. Koskaan hän ei päästä asiakasta itsensä ja ulosmenoreitin väliin.

"Ja jos asiakas sanoo, että nyt sinä ämmä lähdet, ämmä lähtee. Tosin hän tulee takaisin viranomaisten kanssa."

Useimmiten keikka sujuu rauhallisesti. Se alkaa siitä, kun huolestunut ihminen ottaa yhteyttä ja kertoo naapurin koiran lyhyestä juoksulangasta tai rappukäytävään leviävästä hajusta. Heidi menee osoitteeseen, esittäytyy, kättelee ja kysyy, saako tulla keskustelemaan.

"Tietenkin ihmiset järkyttyvät. Kysymyksellä miten kohtelet eläimiäsi?  mennään yhtä syvälle yksityisyyteen kuin tiedustelemalla, vieläkö piekset
vaimoasi."

Heidi osaa asetella sanansa. Kissanpissataloissa hän aloittaa kysymällä, onko asiakas huomannut, että asunnossa on aika voimakas tuoksu.

Koskaan ei voi olla varma, mitä vastaan tulee. Kerran rutiinitarkastuskäynti toi eteen pahoinpidellyn, haavaisen koiran ja sekavan isännän. 152,5-senttinen eläinsuojeluvalvoja perääntyi, mutta palasi pian kolmen poliisipartion kanssa.

Usein työ kääntyy myös ihmissuojeluksi. Ihmisten on helpompaa soittaa eläinsuojeluvalvojalle kuin lastensuojeluun.

"Silmitön väkivalta eläimiä kohtaan on 2010-luvun ilmiö. En ymmärrä, mistä se johtuu, mutta ovathan ihmiset julmempia myös toisiaan kohtaan. Mediassa paukutetaan perhesurmia, kouluammuskeluja ja rikollisjärjestöjen tekemiä teloitusmurhia."

Haistattelut ja huorittelut Heidi ottaa palkanlisinä, mutta kaikkea hänkään ei siedä. Kun asiakas ilmoitti tietävänsä, missä Heidin tytär käy koulua, Heidi haki hänelle lähestymiskiellon.

Usein työ kääntyy myös ihmissuojeluksi. Heidi istahtaa vastaanottohuoneen koneelle ja näyttää ottamiaan kuvia. Niissä näkyy huoneisto, jossa on hetkeä aikaisemmin asunut lapsiperhe ja koiria. Lattioilla lojuu vaatemyttyjä ja päällystämättömiä superlonpatjoja lasten vuoteina. Niitä kuorruttavat koirien ulosteet.

" Ihmisten on helpompaa soittaa eläinsuojeluvalvojalle kuin lastensuojeluun. Jos minulle jää käynnistä olo, että perheen lapsilla tai mummolla ei ole kaikki kohdallaan, välitän tiedon ihmispuolen ammattilaisille."

Jokaiselle eläimelle on oma kuppi. Työharjoittelija auttaa Heidiä ruuan jakamisessa.
Jokaiselle eläimelle on oma kuppi. Työharjoittelija auttaa Heidiä ruuan jakamisessa.

Rakkaus alkoi nokikanasta

Tänä vuonna Heidillä tulee täyteen viisitoista vuotta Turun kaupungin eläinsuojeluvalvojana. Ne vuodet ovat tarinoita täynnä.

Oli ketunpentu Topi, joka varasti kaiken, minkä hampaisiinsa sai. Sen metsäkätköstä löytyi myös Heidin mystisesti kadonnut pussilakana.

Oli emostaan eksynyt ilves Elvis, joka haisi tullessaan märältä villatumpulta. Kerran Heidi näki sen vetelemässä päiväunia kahden orvon peuranvasan välissä.

Sitten on se tarina, joka alkoi nokikanasta. Siitä on nyt 12 vuotta.

Heidille oli tullut ilmoitus Aurajoen jäissä kyhjöttävästä huonovointisesta linnusta. Hän hyppäsi joella liikennöivään kaupunkilossiin ja kävi hakemassa siipiniekan pois.

Lossikuskin nimi oli Jouni Kopra. Pari päivää myöhemmin Jouni soitti Heidille ja kysyi, saisiko hän tulla katsomaan, miten pelastettu nokikana jakselee.

"Ja minä menin päästämään", Heidi sanoo kovaa, että Jouni varmasti kuulee.

Tämä on vähän aikaisemmin ajanut hoitolan pihaan ja saanut aikaan tervehdysrähäkän pikkukoirien keskuudessa.

"Niin, ja minä olen vielä allerginen eläimille. Silmät turposivat heti umpeen", Jouni sanoo ja kaataa palvovan koirakolmikon kuppeihin kuivamuonaa.

Siinä vaiheessa Heidi oli eronnut tyttärensä isästä. Hän teki Jounille selväksi, että hänen elämänsä kolme tärkeää asiaa olivat työ, eläimet ja mukula, eikä hän voisi luopua mistään niistä.

"Ota tai jätä, minä sanoin, ja siihen hän jäi meille notkumaan", Heidi nauraa.

"Jouni on hirveän kiltti ja herttainen, mutta minä tarvitsen ilmatilaa."

Tai tarkkaan ottaen ei jäänyt. Pari ei ole koskaan asunut yhdessä. Siitä lähtien, kun tytär lähti opiskelemaan, Heidi ei ole halunnut asua yhdenkään ihmisen kanssa.

"Jouni on hirveän kiltti ja herttainen, mutta minä tarvitsen ilmatilaa. Pisimmillään olemme olleet yhdessä 13 vuorokautta, häämatkan ajan. Silloinkin minun piti päästä välillä yksin kävelylle."

Jouni asuu muualla mutta käy joka päivä vaimon luona. Hän hoitaa huushollin ja huolehtii, että Heidi muistaa syödä.

Yksi asia suhdetta kuitenkin rassaa. Raskaat päätökset omista eläimistä jäävät poikkeuksetta Heidin harteille.

Viimeksi näin kävi vuosi sitten, kun Heidi vei perheen kaksi koiravanhusta nukutettaviksi. Onneksi ystävä lähti tueksi, sillä Heidi ei olisi pystynyt ajamaan eläinlääkäristä kotiin. Muisto tuo vieläkin kyyneleet silmiin.

"Jouni ei ole näissä mukana koskaan. Ei hän kykene", Heidi sanoo.

"Kyllä minä saan siitä kuullakin", Jouni vastaa.

"Niin saatkin. Aiheesta."

Omistaja muutti pois ja jätti kissan entiseen asuntoon. Kun poliisit löysivät sen, kissa oli juonut vessanpytynkin kuivaksi.
Omistaja muutti pois ja jätti kissan entiseen asuntoon. Kun poliisit löysivät sen, kissa oli juonut vessanpytynkin kuivaksi.

Juhannusyön jauhelihaa

Heidin mielestä on kätevää asua oven avauksen päässä työpaikalta. Etenkin nyt, kun hänen kotinsa on oikeasti yksityistä tilaa.

Vielä vuosi sitten hän asui vanhassa eläinhoitolassa, joka toimi ränsistyneessä rintamamiestalossa. Siellä henkilökunnan sosiaalitila sijaitsi Heidin keittiössä ja karanteenissa olevien kissojen hiekka-astiat pestiin hänen suihkullaan.

"Pahimmillaan minulla oli kotihoidossa 24 huostaanotettua kissaa."

Ahdasta on luvassa uuteenkin hoitolaan, kunhan kevätsesonki koittaa. Ensin tulevat nuoret kissat, jotka vielä vuosi sitten olivat nöpönenäisiä pentuja. Kohta ne saavat ensimmäisen kiimansa, kiehnäävät ja mouruavat, ja kollien pissa haisee kuin myrkky.

"Riesasta pääsisi, kun kissan leikkauttaisi, mutta eläinlääkärillä käynti maksaa. Helpompaa on unohtaa ulko-ovi hetkeksi auki."

Kesällä hoitola täyttyy villieläinten poikasista, joita hyvää tarkoittavat ihmiset keräilevät luonnosta.

Kesällä hoitola täyttyy villieläinten poikasista, joita hyvää tarkoittavat ihmiset keräilevät luonnosta. Kun Suomi juhlii juhannusyötä, Heidi tiputtelee jauhelihanokareita linnunpoikien kitoihin ja tarjoaa tuttipulloa rusakonpennuille.

"On meille tuotu vastasyntynyt hirvenvasakin. Muuan perhe löysi sen metsästä ja huolestui, kun ei saanut sitä syömään voikukanlehtiä."

Periaatteessa eläinhoitola on auki kello 8–18, mutta poliisit voivat tuoda huostaan ottamansa eläimen sinne vaikka aamuyöstä. He toimivat hissukseen ja jättävät eläimen johonkin tutkimushuoneen vapaista häkeistä. Mutta jos häkit ovat täynnä tai eläin hyvin sairas, Heidi herää ovikellon soittoon.

Mies toi vaimolleen sovintolahjaksi sekarotuisen koiranpennun, mutta ero tuli silti. Vaimo ei pärjännyt yllätyspennun kanssa ja luovutti sen eläinhoitolaan.
Mies toi vaimolleen sovintolahjaksi sekarotuisen koiranpennun, mutta ero tuli silti. Vaimo ei pärjännyt yllätyspennun kanssa ja luovutti sen eläinhoitolaan.

Palkkaa parempaa

Heidi kertoo eläinten kohtaloista kiihkottomasti. Vain muutama hyvin tähdätty ärräpää ja kovan paikan tullen sytytetty tupakka kielivät, miten paljon kiukkua ja surua sanoihin kätkeytyy.

Eläinhoitolasta – Anja Eerikäisen lapsesta – on tullut hänen lapsensa.

Viime kesäloma sujui seuraavasti: Yksi päivä kului sukulaisen hautajaisissa. Toinen meni migreenissä. Loput kolme viikkoa ja viisi päivää hän teki vapaaehtoista eläinsuojelutyötä. Eläinhoitolassa.

"Jos aion oikeasti lomalle, minun on lähdettävä lentokoneella ja tosi kauas. Silloinkin olen huolesta sairas, ellen saa vähintään kahdesti päivässä tekstiviestiä hoitolasta. Pää ei irtoa työstä."

Ei edes öisin. Työ tulee uniin joka yö, ja pahinta painajaisissa on se, että ne ovat totta. Koiria, jotka nälkiintyvät kuivaruuan ääreen, koska kasvattaja ei anna niille vettä. Parvekkeelta heitettyjä kissoja. Autotalleihin majoitettuja hevosia, jotka eivät mahdu ojentamaan kaulaansa.

Tiibetinspanieli otettiin huostaan tupakeittiöstä, jossa eli kaksikymmentä koiraa, kaksi kissaa ja nuori nainen, joka ansaitsi vaaterahaa myymällä pentuja. Rahat eivät riittäneet eläinten ruokintaan.
Tiibetinspanieli otettiin huostaan tupakeittiöstä, jossa eli kaksikymmentä koiraa, kaksi kissaa ja nuori nainen, joka ansaitsi vaaterahaa myymällä pentuja. Rahat eivät riittäneet eläinten ruokintaan.

Miten Heidi oikein jaksaa?

"Kyllä me täällä työporukan kesken naurammekin, joka päivä ja monta kertaa", Heidi puolustautuu.

"Mutta geenivirhehän tämä on. Elantonsa voisi ansaita järjettömän paljon helpommallakin."

Mutta ei kyse ole vain elannosta. Paras palkinto työstä on jotain muuta kuin rahaa. Se on vaikka sitä, kun komea petolintu saa siipensä kuntoon. Kun se kiljaisee ja katoaa taivaalle taakseen katsomatta.

Tai kun koiranpentu löytää uuden kodin, jossa siitä huolehditaan. Näin onnellisesti kävi Remulle.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2012.

Sisältö jatkuu mainoksen alla