Miten niin tunteita on vaikea osoittaa? Sen kuin kävelee toista vastaan.

Olen saattajanainen, melkein hulluuteen asti.

Kysykää vaikka lapsiltani.

Kun poikani oli pienempi, saatoin hänet joka keskiviikko rumputunnille. Kävelimme yhdessä kymmenen minuutin matkan. Joskus emme puhuneet mitään, joskus juttelimme koulusta, rumpukompeista, pleikasta, kavereista, joiden kanssa on kivaa ja kavereista, jotka joskus kiusaavat.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Samalla pissitin koiran.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun rumputunti oli ohi, minä ja koira seisoimme minuutintarkasti musiikkiopiston oven takana vastassa.

Saatan ja menen vastaan aina kun voin.

Se on minusta paitsi hauskaa, myös selkein tapa osoittaa: ”Olet ihana. Parasta seuraa. Riemastun, kun tulet takaisin, ja huolehdin, että pääset turvallisesti perille.”

Siellä tytär seisoo vastassa, koiran kanssa liikennevaloissa, minun kulahtaneet kuomani jaloissaan. 

Tytär tietää jo taipumukseni. Alkuillasta saan häneltä bussista usein kännykkääni tekstiviestin: Mr Laun kohdalla.

Mr Lau on kotimme lähellä sijaitseva kiinalaisravintola, joten viesti tarkoittaa: Kuuden minuutin päästä kotipysäkillä, tule vastaan. 

Minä menen.

Saman Mr Lau -viestin lähetän tyttärelle, kun tulen itse myöhään kotiin.

Ja siellä hän seisoo vastassa, koiran kanssa liikennevaloissa, minun kulahtaneet kuomani jaloissaan, koska ei ole ehtinyt löytää eteisen kaaoksesta omia kenkiään.

Näen hänet. Pakahdun ilosta. Niin yksinkertaista se on.

Joitakin saattamisia en unohda ikinä.

Muutaman kerran olen myös pettynyt. Tullut pitkältä matkalta ja toivonut, että rakas ihminen ilmestyisi vastaan tai ainakin kiirehtisi kotiin.

Kun ei ole tullut eikä kiirehtinyt, olen ajatellut: lapsellinen minä, eihän näin pienestä saa pettyä.

Joitakin saattamisia en unohda ikinä.

Kun 16 vuotta sitten muutin perheineni viideksi vuodeksi Kiinaan, isäni ilmoitti, että ”jos kerran lähdette, se on niin rohkeaa, että ainakin haluan saattaa”.

Me asuimme Helsingissä, isä ja äiti Tampereella. Sieltä he kuitenkin ajelivat pari tuntia Helsinki-Vantaan lentokentälle vain sanoakseen heippa ja heiluttaakseen, kun kävelemme lähtöportille.

En ymmärrä itsekään, miksi se tuntui niin hienolta ja tärkeältä, mutta se tuntui.

Vuosi sitten poika ilmoitti, että enää ei tarvitse saattaa rumputunnille.

Eikä tulla vastaan.

Miksi? kysyin.

”Tykkään kävellä yksin”, poika sanoi.

Selvä.

Futistreeneihin heitän vielä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla