Ulla-Pia kannustaa Siiriä aamun varhaisina hetkinä eteenpäin, kun jalka painaa ja unihiekkaa on vielä silmissä.
Ulla-Pia kannustaa Siiriä aamun varhaisina hetkinä eteenpäin, kun jalka painaa ja unihiekkaa on vielä silmissä.

Työmatkat ovat arjen sujuvuuden kulmakiviä. Ulla-Pia Parkkosen ja Mia Mäenpään työmatkoihin kuuluu monta liikkuvaa osaa. Aina he ovat kuitenkin päässeet perille, toisinaan hikeä pyyhkien.

 

”Työ tuo suhteellisuutta murheisiin”

Ulla-Pia Parkkonen, 39
Sairaanhoitaja, Espoo

Työmatka päiväkorin kautta 6,4 km. Aikaa kuluu 1 h 10 min. 

Ulla-Pia tietää, että juna ei odota. Siksi joskus menee juoksuksi.

”Työskentelen sairaanhoitajana Terhokodissa Helsingissä. Työt alkavat työvuorolistan mukaan aamuisin seitsemältä tai puoli kahdeksalta, iltapäivisin yhdeltä ja illalla puoli yhdeksältä.

Teen lyhennettyä työaikaa, keskimäärin 30 tuntia viikossa, viisivuotiaan tyttäreni Siirin vuoksi. Olen yksinhuoltaja, ja täysiaikaisessa työssä elämä menisi liian kireäksi. Palkkaa saan luonnollisesti vähemmän, mutta yhteinen aika Siirin kanssa ja leppoisammat hermot ovat rahaa arvokkaampia.

Kello seitsemän työvuoro osuu kohdalleni korkeintaan neljä kertaa kolmen viikon listalla. Nämä aamut testaavat tehokkaasti Siirin ja minun yhteispeliä. Kännykkä herättää minut kymmentä vaille viisi. Nousen zombina ylös ja hortoilen kahvinkeittimen luo. Herään tähän maailmaan maitokahvia hörppien ja kanelikorppua mutustellen.

Hoidan aamutoimeni ripeästi, herätän Siirin ja autan hänet lähtökuntoon päiväkotia varten. Tässä kohtaa pinnani venyy joskus aika tiukille. Yritän olla hoputtamatta Siiriä koko ajan, mutta kello käy ja uninen lapsi toimii hitaasti ja haaveillen. Aamupesuun, astmalääkkeisiin ja vaatteiden pukemiseen on aikaa 25 minuuttia. Aamupalan Siiri saa onneksi päiväkodissa.

Uninen lapsi toimii hitaasti ja haaveillen.

Kymmentä vailla kuusi suljemme kerrostalokotimme ulko-oven Espoon Perkkaalla ja lähdemme kävelemään kohti päiväkotia. Kun Siiri oli nuorempi, hän istui rattaissa tai pyörän turvaistuimessa, ja matka eteni rivakasti. Nyt kuljemme usein peräkanaa, minä kymmenen metriä edellä Siiriä henkisesti perässäni vetäen. Olemme perillä vuoropäiväkodissa varttia yli kuusi. Tutut hoitajat ottavat Siirin vastaan, ja pääsen jatkamaan kiiruhtaen matkaa.

Kävely päiväkodilta Leppävaaran juna-asemalle kestää korkeintaan kymmenen minuuttia. Juosten selviydyn siitä kolmessa minuutissa. Juna Helsingin suuntaan lähtee kello 6.40, eikä siitä ole vara myöhästyä. Junassa kuuntelen klassista tai joogameditaatiomusiikkia MP3-soittimestani tai selaan Metro-lehteä. Vaihdan junaa Huopalahdessa ja jään pois Pohjois-Haagassa viittä vaille seitsemän.

Työpaikkani sijaitsee aivan aseman vieressä, ja kävelen sinne puolessa minuutissa. Kello seitsemän olen vaihtanut työvaatteet ja valmiina päästämään yöhoitajan kotiin. Kun päivävuorolaiset tulevat puolen tunnin päästä töihin, juomme yhdessä kahvit ja jaamme aamun kuulumiset.

Kuljen samaa reittiä myös ilta- ja yövuoroihin. Poikkeuksen tekevät ne iltavuorot, joista en ehdi hakemaan Siiriä päiväkodista kello 21.15 mennessä. Silloin menen suoraan kotiin, ja Siiri jää yöksi päiväkotiin.

Pidän vuorotyön vaihtelevuudesta, ja joka työvuorossa on omat hyvät puolensa. Iltavuoroissa harmillista on kuitenkin se, että Siiri joutuu useimmiten jäämään päiväkotiin yöksi.

Työmatkassani on monta osaa ja yhtä monta kohtaa, joissa voi tulla yllätyksiä. Joskus Siirin astmapiippu tai kurahousut unohtuvat kotiin, ja joudumme palaamaan hakemaan ne. Myös junat myöhästelevät välillä. Itku ei ole ollut kaukana niinä aamuina, kun olen kantanut Siirin rattaita umpihangessa tai kova pakkanen on pannut astmakeuhkoni lujille.

 

Ulla-Pia pääsee työpaikalleen Helsingissä kätevimmin junalla. Junamatkoilla aamun rumba hetkeksi rauhoittuu.

Kun vastoinkäymisistä huolimatta olen ehtinyt ajoissa töihin, olen ollut tyytyväinen itseeni. Autolla hurauttaisin työmatkan nopeammin ja helpommin, mutta tällä hetkellä minulla ei ole varaa autoon.

Arki on välillä aikamoista vääntöä, aikatauluja ja monen asian yhteensovittamista, mutta samalla täyttä ja hyvää elämää. Minulla on mukavia työkavereita, ja töihin on kiva mennä. Kuolevien potilaiden hoitaminen tuo suhteellisuutta oman elämän murheisiin. Saan kuitenkin elää. Sen kun muistaa, myöhässä tulevat junat tai aamuväsymys eivät niin pahalta enää tunnukaan.”

Ulla-Pian aamu

4.50 Sängystä ylös
5.25 Siiri-tyttären herätys
5.50 Kävellen päiväkodille
6.15 Perillä päiväkodilla
6.25 Ulla-Pia lähtee kävellen Leppävaaran juna-asemalle. Matka kestää kävellen 5–10 minuuttia tai juosten 3 minuuttia.
6.40 Junalla Leppävaarasta Pohjois-Haagaan, junan vaihto Huopalahdessa
6.55 Juna perillä
7.00 Työpäivä alkaa

 

”Parasta on olla omissa ajatuksissa”

Mia Mäenpää, 44
Edunvalvoja, Lahti

Työmatka 80 km. Aikaa kuluu 1 h 15 min. 

Mia Mäenpää järjestelee viikkonsa siten, että auto on aina oikeassa paikassa odottamassa.

”Sain muutama vuosi sitten yleisen edunvalvojan viran Tuusulasta. Silloin mietin, muuttaisinko työn perässä. Olin kuitenkin asunut Lahdessa yli kolmekymmentä vuotta, ja lukioikäinen tyttäreni asui vielä silloin kotona. Lahteen sitoivat myös ystäväni ja harrastukseni: sähly ja Filianna-kuorossa laulaminen. Päätin, että jään niille sijoilleni.

Uusi työ edellytti auton ostamista. Tarvitsen autoa, koska päämiesteni asioiden hoitaminen eri puolella Keski-Uusimaata ei sujuisi julkisilla kulkuvälineillä. Alkuun kokeilin päivittäistä ajoa Lahden ja Tuusulan välillä mutta luovutin jo viikon kuluttua. Olen aamu-uninen ihminen ja myös työpäivän jälkeen sen verran väsynyt, että ajaminen tuntui liian kuluttavalta.

Ratkaisin asian niin, että körötän maanantaiaamuisin tunnin matkan autolla töihin. Työpäivän jälkeen hurautan kuusi kilometriä Keravalle, pysäköin auton juna-aseman lähelle ja nousen Lahden-junaan. Siitä tunnin päästä, noin kuudelta, olen kotona: junamatka kestää 50 minuuttia ja kävely juna-asemalta kotiin kymmenen minuuttia. Juna- ja auto -yhdistelmällä työmatkani kestää noin tunnin ja vartin, siis viisitoista minuuttia pidempään kuin jos ajaisin koko matkan autolla.

Seuraavina aamuina, tiistaista perjantaihin, nousen kello 7.11 Helsinkiin päin vievään junaan Lahden rautatieasemalla. Istumapaikkoja on vielä hyvin jäljellä, ja valitsen tutuksi tulleen penkin junan takimmaisesta vaunusta. Istahdan ikkunapaikalle, kasvot menosuuntaan. Taivutan pääni ikkunaa vasten ja suljen silmäni. Iloitsen siitä, että neljänä aamuna viikosta minun ei tarvitse ajaa autoa.

Joka päivä pitää miettiä, mihin auto on jätettävä seuraavaksi aamuksi.

Jään Keravalla pois kyydistä, hyppään siellä odottavaan autooni ja ajan töihin, missä pitää olla viimeistään kello yhdeksän. Tarvittaessa pääsen asemalta töihin myös linja-autolla, pyöräillen tai kävellen. Työssäni istun paljon enkä pitkien työpäivien päätteeksi jaksa usein lähteä liikkumaan. Siksi hyödynnän työmatkoja myös kunnon ylläpidossa: pyörällä aikaa menee puoli tuntia, kävellen tunti. Työvaatteet kulkevat repussa, ja vaihdan ne perille päästyäni.

Perjantai-iltaisin palaan autolla Lahteen, jotta voin käyttää sitä viikonloppuna. Arkisin en tarvitse Lahdessa autoa, koska asun kaupungin keskustassa.

Tämä on työmatkani perusrunko. Jotta työmatkailu ei kävisi liian yksitoikkoiseksi, jään aamuisin välillä junasta pois jo Mäntsälässä tai vasta Tikkurilassa. Tosin syynä ovat myös työtehtävät. Pyrin keskittämään töitäni mahdollisimman paljon holhoustoimen toimistoon Hyrylään, mutta välillä on mentävä asiakkaiden luo esimerkiksi pankkiin tai hoitolaitokseen. Siksi minun pitää miettiä tarkasti, missä työviikon aikana kulloinkin liikun, jotta auto olisi siellä, missä sitä tarvitsen. Jos jään junasta pois muualla kuin Keravalla, täytyy myös auton olla usein ajettuna sinne edellisenä päivänä.

Työmatkani tuntuu välillä vähän raskaalta, mutta se toimii, koska minulla ei ole pieniä lapsia ja työssäni on liukuva työaika. Jaksan työmatkaa myös hyvien työkavereiden, osaavan esimiehen ja kunnollisten työtilojen ansiosta. Eikä pitkä työmatka ole yksistään rasite. Joudun joskus tekemään työssäni ikäviä päätöksiä, joten on hyvä, etten kohtaa päämiehiäni vapaa-ajalla.

 


Reippaina aamuina Mia kävelee juna-asemalta töihin. Samalla saa päivän annoksen happea ja llikuntaa.

Parasta työmatkassani on mahdollisuus olla omissa ajatuksissa junamatkan aikana. Luen lehtiä ja kirjoja, kirjoitan tekstiviestejä tutuille ja kuuntelen oman äänialani lauluosuuksia kuoroni äänitteiltä. Joskus syön eväitä tai hörpin asemalta ostamaani pahvimukikahvia.

Vakivuoroilla matkustamisessa hauskaa on se, että toisten matkustajien kasvot ja joskus jututkin tulevat tutuiksi. Erään toisen työmatkalaisen kanssa vaihdoimme säännöllisesti kuulumisia, kunnes hän löysi 25 vuotta Lahden ja Helsingin väliä matkustettuaan työpaikan Lahdesta. Aika näyttää, kuinka kauan minä kuljen tätä työmatkaa.”

Mian aamu

6.30 Herätys, aamupala
7.00 Kävellen Lahden juna-asemalle
7.11 Junalla Keravalle
8.00 Juna perillä, matka jatkuu autolla, pyörällä tai kävellen Tuusulan Hyrylään. Aikaa kuluu vartista tuntiin
9.00 mennessä töihin

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013. 

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.

Kirjatoukat kertovat, mitä tänä jouluna kannattaa kääriä lahjapakettiin ja kenelle.

ROMAANIT:

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017)

Kertomus Maijan ja Jannen yhteisestä elämästä ulkomeren saaressa on hurjan kaunis ja liikuttava rakkaustarina, vaikkei rakkaus-sanaa mainita kertaakaan. Rakkaus on läsnä kalaverkon paikkaamisessa ja lypsykiulun kantamisessa, lasten syntymissä ja kuolemassa, arkisessa ilossa ja suruista suurimmassa. Tämän lohdullisempaa kirjaa on vaikea keksiä. Sen lukeminen on kuin söisi näkkileipää ja joisi kaakaota.

Kenelle? Äideille, tyttärille ja tarinoiden rakastajille. Jokaiselle, joka on joskus katsellut merta. (AP)

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, uusintapainos 2017)

Jos minulta kysytään kirjasuosituksia, vastaan aina viipymättä tämän. Romaania on vaikea saada mielestään, sillä sen surumielisen kaunis tunnelma ja vähitellen auki kiertyvä tarina ovat poikkeuksellisen vangitsevia. Liikkeelle lähdetään suljetusta sisäoppilaitoksesta, mutta pian käy selville, että kyse ei ole tavallisesta ja tutusta yhteiskunnasta. 12 vuotta vanhaa kirjaa saa taas onneksi kirjakaupoistakin, sillä Ishiguro voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle? Hyvien tarinoiden ja mieltä kutkuttavien tulevaisuuskuvausten ystävälle. Täysi-ikäisyyttä lähestyvälle kummilapselle, jolle on vaikea keksiä pakettia. (MT)

Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

Jostain syystä rakastan romaaneja, jotka ovat niin paksuja, että niitä on mahdoton kantaa laukussa ja vaikea lukea sängyssä. Amerikkalaisen Nathan Hillin 719-sivuinen esikoisromaani on sellainen. Se kertoo kirjailijaksi yrittävästä Samuelista, joka alkaa selvittää, miksi äiti aikoinaan hylkäsi hänet. Lopputulos on ilahduttava, liikuttava, juoneltaan selkeä tarina.

Kenelle? John Irvingin kirjojen ystävälle. (ASi)

Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. 1986, uusintapainos Tammi 2017)

Modernin feminismin klassikko, josta tehtiin juuri yhtä upea HBO-sarja Handmaid's Tale. Romaanin Yhdysvalloissa vallan on kaapannut fundamentalistinen uskonlahko, joka on alistanut hedelmälliset naiset eliitin synnytyskoneiksi ja hedelmättömät sen orjatyövoimaksi. Naiset eivät saa lukea, kirjoittaa tai muuttaa maasta. Kapinaan löytyy silti keinoja. Fiktiivinen kauhukuva kätkee taakseen vavahduttavaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulemme, että meillä on jo tasa-arvo, mutta etenkin kirjan viimeinen luku paljastaa myös nykymaailman kätkeytyneen sovinismin.

Kenelle? Hänelle, joka pitää tulevaisuusfantasioista, yhteiskunnallisista kannanotoista ja piilomerkityksin ladatusta kerronnasta (sellaisia voi romaanissa etsiä ainakin peileistä, teksteistä ja savukkeista). (SS)

Zadie Smith: Swing Time (WSOY 2017)

Brittiläisen Smithin uusi kirja kertoo nuoresta lontoolaisnaisesta, joka pääsee kovasti Madonnaa ja Angelina Jolieta muistuttavan maailmantähden henkilökohtaiseksi avustajaksi ja mukaan tämän hyväntekeväisyyshankkeeseen Länsi-Afrikkaan. Tarinassa keskeistä on havainto, kuinka olematon käsitys länsimaisella hyväntekijällä on kehitysmaan arjesta. Ja se, kuinka lapsuudenystävät saattavat pitkään olla osa toistensa aikuiselämää, vaikka välit menisivät jo nuoruudessa.

Kenelle? Verraton lukuromaani hänelle, joka haluaa pureskella lukemaansa ja etsiä tekstiin oman näkökulmansa. (JR)

Jo Nesbø: Jano (WSOY 2017)

Olen lukenut kaikki norjalaisen Nesbøn kirjoittamat Harry Hole -dekkarit, koska ne ovat loistavia. Jano on taattua Nesbø-laatua. Annan anteeksi jopa kirjan raakuudet, sillä kirjoitustyyli tempaisee mukaansa sellaisella imulla, jota harvoin kokee. Rakastan myös kirjan päähenkilöä poliisi Harry Holea kaikkine puutteineen ja ristiriitaisuuksineen. Kirjan viehätystä lisää aina sympaattinen Oslo, vaikkakin vähemmän sympaattisten tapahtumien näyttämönä.

Kenelle? Niille, jotka ovat valmiita siirtämään kaikki menonsa parilta illalta palkitsevan lukukokemuksen tähden. (ASo)

MUUT:

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta (Ursa 2017)

Kun maailma tuntuu tulleen hulluksi ja kyynisyys kolkuttaa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja auttaa. Hän todistaa uudessa kirjassaan paitsi sen, että elämme edistyneempiä ja rauhanomaisempia aikoja kuin koskaan, myös sen, että tulevaisuus vaikuttaa kaikin puolin toiveikkaalta. Tulevaisuus on suorastaan täynnä niin upeita mahdollisuuksia, ettemme osaa niitä edes kuvitella. Meillä on myös erinomaiset mahdollisuudet saavuttaa ne, koska ”ihmiset toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet loppuun kaikki muut vaihtoehdot”.

Kenelle? Jokaiselle kotoa omaan elämään muuttavalle nuorelle – ja kaikille isovanhemmille, jotka kantavat huolta lastenlasten tulevaisuudesta. (TH)

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä (Tammi 2017)

Ihanassa kirjassa on tietoa, kuvia ja eläinten ääniä. Tämän kirjan kanssa pääset luontoretkelle kotisohvalla.

Kenelle? Kaikille, jotka rakastavat luontoa ja eläimiä. (MH)

Juha Laaksonen: Lipuva lumme ja muita kasveja (Tammi 2017)

Kirjasta on tehty nautinto monella tavalla – se jopa tuntuu käsissä suloisen sileältä. Pieni ja kauniisti kuvitettu luontokirja on niin kiva ja hauskasti kirjoitettu, että sitä teki mieli säästellä ja lukea pieninä erinä.

Kenelle? Kirja on nimetty ”koko perheen luontokirjaksi”, mutta ihan pienille perheenjäsenille siinä on turhan paljon tekstiä. Luonnosta kiinnostuneelle nuorelle kirja voisi kolahtaa, mutta niin se tekee myös aikuiselle luonnonystävälle.

Kaupunkisaunoja (Gummerus 2017)

Lempipaikkojani Helsingissä on Yrjönkadun uimahalli saunoineen. Kaupunkisaunoja-kirja kertoo siitä ja 18 muusta yleisestä saunasta pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Kotkassa. Teos tarjoilee tietoa ja tunnelmia tarinoiden ja lämminhenkisten valokuvien kautta. Kirjan ovat koonneet Helen Moster, Leena Filpus, Susa Junnola, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Kenelle? Saunomista rakastavalle. (AS)

 

ÄÄNIKIRJAT:

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut (Otava 2017) 

Eih, uh, armoa, tämä ottaa naurulihaksiin! Näyttelijä Antti Holma on niin tohkeissaan, kun hän lukee joulurunoja runoilija Antti Holman (sama mies) teoksesta. Värssyjen tekijöiksi on mainittu muun muassa Karin Toisiks-Paraske ja Kaarlo Antero Heteromies, joista jälkimmäiseltä kuullaan jouluklassikot Minun kulkuseni ja Äitini torttu. Kesto: 1 h 28 min. (TH)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016)

En ole ennen tajunnutkaan, miten mukava satuääni Vuokko Hovatalla on, yhtä aikaa reipas ja lämmin. Se sopii Heinähattu ja Vilttitossu -tarinaan, joka on nyt myös elokuvateattereissa. Kesto: 2 h 4 min. (TH)

Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)

Tarina on melkein liian kamala. 12-vuotias poika tappaa vahingossa 6-vuotiaan naapurinpojan ja kätkee hädissään ruumiin. Syyllisyyttä, paljastumisen pelkoa, sovituksen tarvetta… Ei tätä kestäisi, ellei lukija Markus Bäckman kuulostaisi niin rauhoittavalta ja myötätuntoiselta. Kesto: 6 h 24 min. (TH)

Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia (WSOY 2017)

Pimeänä vuodenaikana tekee hyvää kuunnella punnittuja ajatuksia siitä, miten osaisi olla itselleen armollinen ja viisas ystävä. Lukijana on psykoterapeutti Maaret Kallio, joka tietää, mistä puhuu. Hänhän kirjan kirjoittikin. Kesto: 7 h 13 min. (TH)

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin (Docendo 2017)

Aika vänkä kontrasti: fyysisesti istun paikallisjunassa unisten työmatkalaisten joukossa, mutta luureista kuuluu kertomuksia syviltä korpimailta. Pekka Strangin lukijaäänessä on hauskasti himppu suomenruotsalaista aksenttia. Kesto 3 h 45 min. (TH)

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY 2016)

Miten rakastankaan näyttelijä Erja Mannon ystävällistä ääntä, tuttua niin monista kuunnelmista. Karu Napoli-sarjakin kuulostaa lohdullisemmalta Erjan lukemana. Kesto 12 h 7 min. (TH)

Suosittelijat: Tarja Hirvasnoro, toimittaja (TH), Marjaana Huhtamäki, toimituksen assistentti (MH), Arja Kuittinen, community manager (AK), Anna Pihlajaniemi, toimittaja (AP), Jenni Rinkinen, toimittaja (JR), Anu Salo, graafikko (AS), Anne Soininen, toimittajaharjoittelija (ASo) Salla Stotesbury, toimituspäällikkö (SS), Maria Tuominen, toimituspäällikkö (MT)

Arviot on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.