Työttömyys ei ole elinkautinen tuomio, vaikka ikää olisi 50 ja risat. Uudessa sarjassa KK valmentaa kolmea naista uuteen alkuun irtisanomisen jälkeen.

Numerot ovat sietämättömän isoja.

43 000. Näin monta 45–64-vuotiasta naista oli Tilastokeskuksen mukaan työttömänä huhtikuussa 2015.

10 000. Näin paljon enemmän heitä oli tänä vuonna kuin vuotta aikaisemmin.

43 000 työuraa.

43 000 tarinaa kokemuksesta, osaamisesta ja työyhteisötaidoista, joita eräänä päivänä ei enää tarvittukaan.

Päätimme Kodin Kuvalehdessä tehdä asialle jotakin.

Pyysimme viisikymppisiä naisia ottamaan yhteyttä ja kertomaan työhistoriastaan ja työttömäksi jäämisestään. Saimme sata vastausta upeilta työelämän konkareilta. Valitsimme heistä kolme edustamaan koko joukkoa juttusarjaamme, joka alkaa tästä.

Haluamme sparrata Jaanaa, Minnaa, Marjoa ja kaikkia heidän samassa tilanteessa olevia ikätovereitaan uuteen alkuun. Kannustusta ja neuvoja tarvitaan.

Kannustusta, koska julkisuudessa väitetään liian usein, ettei 50 vuotta täyttäneellä ole enää mitään mahdollisuutta työllistyä. Se on pötypuhetta. Heitä työllistyy koko ajan.

Neuvoja, koska työnhaku on täyttä työtä ja hakutaidot ovat monella ruosteessa. Se ei ole ihme, jos edellisestä kerrasta on vuosia, jopa vuosikymmeniä. Nykyisin jo ansioluettelon pitää näyttää erilaiselta kuin ennen.

”Tuntuu, että työnantajat eivät näe omaa parastaan meissä 50-vuotiaissa. Haastatteluun asti ei pääse, vaikka minullakin on yli 20 vuoden työkokemus pelkästä taloushallinnosta ja sitoutuisin mielelläni ’loppuelämäni’ työpaikkaan”, ihmettelee yksi meille kirjoittanut viisikymppinen.

”Unelmoin siitä, että vielä tuntisin itseni tarpeelliseksi ja kuuluvaksi yhteisöön, jolla on yhteinen päämäärä”, kirjoittaa toinen.

”Olen täynnä elämäniloa ja energiaa ja valmis jakamaan sitä myös muille”, kertoo kolmas.

Näitä naisia me tarvitsemme.

 

Jaana Enroos: ”Tänään lähti 779. Hakemus”

"Ensimmäisenä aamulla avaan läppärin kannen ja painan koneen avautumaan. Aamutee tuoksuu vielä keittiössä, kun istun alas ja alan etsiä töitä.

Hankin 1970-80-lukujen taitteessa koulutuksen, jolla pääsi varmasti töihin: kävin kansalaiskoulun ja sen jälkeen luin kaksi vuotta merkantiksi Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa. Hiihtolomalla hankin rahaa siivoamalla. Valmistuttuani sain ensimmäiseksi lähetin­ paikan.

1984 aloitin toimistotyöt maatilahallituksessa. Työpaikan nimi vaihtui useampaan kertaan, mutta valtion pitkää leipää riitti 27 vuotta. Viimeksi työskentelin toimistosihteerinä maaseutuvirastossa. Leipä katkesi siihen, kun virasto vuoden 2011 lopussa siirrettiin Helsingistä Seinäjoelle.

En voinut muuttaa Pohjanmaalle. Kuka huolehtisi äidistäni, jos lähtisin? Nyt asuntojemme välillä on tasan 750 metriä, tuttava mittasi sen kerran autolla. Jos äidille tulee­ hätä, kävelen hänen luokseen kymmenessä minuutissa.­

Lukioikäinen poikani on kahden kodin lapsi. Ei hän voi käydä koulua niin, että viettää vuoroin viikon isänsä luona Helsingissä ja sitten taas Seinäjoella.

En tiedä, miksi en kelpaa.

Olen hakenut töitä kolme ja puoli vuotta. Käytän hakuvahteja, jotka lähettävät sähköpostiini tietoa avoimista paikoista. Kun vinkki tulee, kaivan näytölle hakemuspohjan ja naputan siihen tarvittavat lisäykset. Tänään lähti 779. työpaikkahakemus.

Olen hakenut isoihin ja pieniin yrityksiin, vastaanottovirkailijaksi, R-kioskin myyjäksi, kerran myös siivoojan paikkaa. Muutaman kerran olen päässyt haastatteluun. Useimmiten hakemukseeni ei ole tullut edes kuittausta, että se on saapunut perille. En tiedä, miksi en kelpaa.

Oikeastaan ainoa vaatimukseni on, että työ on rehellistä ja siitä saa palkkaa. Toimeentulotuella on vaikea järjestää pojalle lakkiaisia.

Jos saan töitä, uskallan kenties toteuttaa unelmani. 1970-luvulla tuli Skotlannista viisi upeaa poikaa, jotka soittivat hyvää musiikkia: Bay City Rollers. Ihastuin yhtyeeseen niin, että­ opiskelin itsekseni englannin kielen. Laulusolisti esiintyy edelleen. Jos pääsen töihin, ostan lipun hänen konserttiinsa."

 

Marjo Vallimies-Honkanen: ”Päätyöni on hakea töitä”

"Taustani kertoo minusta paljon. Isä on yrittäjäperheestä Lieksasta ja äiti­ kuusamolaiselta maatilalta, jota­ äidinäiti pyöritti leskenä seitsemän lapsen kanssa. Minäkin olen aina tehnyt työtä.­ En ole liian tärkeä mihinkään tehtävään: jos on tartuttava harjan varteen, minä tartun.

Perheelläni oli kello- ja kulta-alan yritys. Aloin esitellä koruja heti, kun nenä ylsi tiskin yli. Vaihdoin paristoja, tutustuin kirjan­pitoon.

Sitten päätin kokeilla mitä tahansa muuta.

Olen ollut matkaoppaana, kehittänyt perhekotiverkostoa ja mielenterveyskuntou­tujien asumista, opettanut liikuntaa ja rakentanut taidepolkua. Muun muassa. Välillä olen palannut huolehtimaan perheyrityksestä.

Opiskellutkin olen, kaikkiaan viisi ammattia. Ajattelin, että sillä paletilla saan työtä, joka­ kiinnostaa ja mahtuu uusperheen arkeen.­ Viimeisten opintojen jälkeen koitti yllätys. Ensimmäistä kertaa elämässäni huomasin, ettei työtä ollutkaan tarjolla.

Haluan uskoa, että onnistun.

Vuoden 2014 alusta päätyöni on ollut hakea töitä. Olen asettanut useita työvahteja ja lähettänyt joka viikko vähintään yhden hakemuksen. Olen soitellut ja käynyt paikan päällä. Haastatteluun olen päässyt tasan kerran. Usein minulle ei edes vaivauduta kertomaan, mikä hakemuksessani on vikana. En enää tiedä, mitä tehdä ja miten­ muuttua.

Tiedän, että Joensuussa on paljon työttömiä, joilla on minua korkeampi koulutus. Viime syksynä ajattelin kouluttautua vielä lisää, mutta sitten päätin, että ei enää. Jos vielä lähden opiskelemaan, olen sen jälkeen aivan out työmarkkinoilta. Joensuusta en muuta, koska elämäni on täällä, mutta olen kyllä valmis liikkuvaan työhön.

Olen joustava mutta en jeesjees-nainen. Innostun­ ja innostan muita enkä katso kelloa, kun uppoan työhön. Siksi tämä tilanne tuntuu niin hämmentävältä. Onko Suomessa tosiaan­ varaa olla hyödyntämättä kokeneiden ihmisten ammattitaitoa?

Joulukuussa tulevat ansiosidonnaisen päivät täyteen. Sitä ennen on saatava töitä. Haluan­ tehdä työtä. Haluan uskoa, että vielä minä onnistun."

 

Minna Huuhtanen: ”Olen saanut aikaan isoja asioita”

"Nyt on jo paljon päiviä, jolloin tunnen olevani vahva ja pystyväni mihin tahansa.­ ­Sitten tulee taas epäuskon hetkiä. Miten minä voin olla tässä tilanteessa?

Olin saman työnantajan palveluksessa 14 vuotta. Markkinoin, suunnittelin ja koordinoin koulutusprojekteja ympäri Suomea, uudistin sidosryhmälehteä. Ideoin, rakensin ja johdin Suomen ensimmäiset­ suklaafestivaalit, jonne tuli tuhansia kävijöitä. En minä lapanen ole. Olen saanut aikaan isoja asioita.

Viime syksynä alkoi tulla viestiä, että edessä saattavat olla yt-neuvottelut. Maaliskuussa meidän 18:sta työntekijästäme irtisanottiin viisi. Minä olin yksi heistä.

Kyllähän tämä nakertaa itsetuntoa.

Olin vielä alkusokissa, kun aloin viritellä verkostojani. Päätin, etten salaile tapahtunutta. Kuulutin Facebookissa, että jos ikinä joku tietää jonkun, joka­ tarvitsee hyvää työntekijää, täällä on sellainen. Olen hakenut avoimia työpaikkoja, tavannut kontaktejani, lähettänyt CV:täni sinne ja tänne. Kaksi kertaa olen päässyt haastatteluun asti, mutta ne eivät ole johtaneet työhön.

Kyllähän tämä nakertaa itsetuntoa. Juuri eilen näytin avomiehelleni läppäriltä avointa työpaikkaa ja totesin, että tähänkin vaaditaan maisterin paperit. Mies vastasi, että sinä se olet tyypillinen nainen: näet vain tutkinnon, joka sinulta puuttuu, kun mies näkisi mielenkiintoisen työn, jota kannattaa tavoitella.

Ehkä niin. Kun nyt asiaa ajattelen, olen opiskellut ja tehnyt paljon. Osaan paljon. Kasvoin turvallisessa pienessä Ruotsinpyhtään kylässä ja kävin ensin ammattikoulun keittäjälinjan. Sitten luin ravitsemusteknikoksi­ ja merkonomiksi. Työn ohessa kasvatin osaamistani ja suoritin lisää tutkintoja. En osaa jymähtää paikoilleni.

Katselin äsken metrossa kauniita, nuoria, työikäisiä naisia, samanlaisia kuin omat tyttäreni. Minulle­ tuli heistä huoli. He uskovat tulevaisuuteen eivätkä arvaa, mitä saattaa olla edessä, kun mittari kääntyy viidenkympin paremmalle puolelle.

Voiko tosiaan olla niin, että 50 täytettyään nainen saa töitä enää kaupan kassalta tai opiskelemalla lähihoitajaksi? Arvostan molempia paljon, mutta minun osaamiseni on muualla."

 

Lue koko juttu Kodin Kuvalehden numerosta 14/2015. 

3 faktaa

  • Myös 50+-ikäisiä työllistyy koko ajan.
  • 85 prosenttia työpaikoista on piilotyöpaikkoja, jotka eivät ole auki missään.
  • Kokenut löytää parhaiten työtä yhteysverkostonsa kautta.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.

Kirjatoukat kertovat, mitä tänä jouluna kannattaa kääriä lahjapakettiin ja kenelle.

ROMAANIT:

Anni Blomqvist: Myrskyluodon Maija (Gummerus 2017)

Kertomus Maijan ja Jannen yhteisestä elämästä ulkomeren saaressa on hurjan kaunis ja liikuttava rakkaustarina, vaikkei rakkaus-sanaa mainita kertaakaan. Rakkaus on läsnä kalaverkon paikkaamisessa ja lypsykiulun kantamisessa, lasten syntymissä ja kuolemassa, arkisessa ilossa ja suruista suurimmassa. Tämän lohdullisempaa kirjaa on vaikea keksiä. Sen lukeminen on kuin söisi näkkileipää ja joisi kaakaota.

Kenelle? Äideille, tyttärille ja tarinoiden rakastajille. Jokaiselle, joka on joskus katsellut merta. (AP)

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina (Tammi 2005, uusintapainos 2017)

Jos minulta kysytään kirjasuosituksia, vastaan aina viipymättä tämän. Romaania on vaikea saada mielestään, sillä sen surumielisen kaunis tunnelma ja vähitellen auki kiertyvä tarina ovat poikkeuksellisen vangitsevia. Liikkeelle lähdetään suljetusta sisäoppilaitoksesta, mutta pian käy selville, että kyse ei ole tavallisesta ja tutusta yhteiskunnasta. 12 vuotta vanhaa kirjaa saa taas onneksi kirjakaupoistakin, sillä Ishiguro voitti juuri Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Kenelle? Hyvien tarinoiden ja mieltä kutkuttavien tulevaisuuskuvausten ystävälle. Täysi-ikäisyyttä lähestyvälle kummilapselle, jolle on vaikea keksiä pakettia. (MT)

Nathan Hill: Nix (Gummerus 2017)

Jostain syystä rakastan romaaneja, jotka ovat niin paksuja, että niitä on mahdoton kantaa laukussa ja vaikea lukea sängyssä. Amerikkalaisen Nathan Hillin 719-sivuinen esikoisromaani on sellainen. Se kertoo kirjailijaksi yrittävästä Samuelista, joka alkaa selvittää, miksi äiti aikoinaan hylkäsi hänet. Lopputulos on ilahduttava, liikuttava, juoneltaan selkeä tarina.

Kenelle? John Irvingin kirjojen ystävälle. (ASi)

Margaret Atwood: Orjattaresi (suom. 1986, uusintapainos Tammi 2017)

Modernin feminismin klassikko, josta tehtiin juuri yhtä upea HBO-sarja Handmaid's Tale. Romaanin Yhdysvalloissa vallan on kaapannut fundamentalistinen uskonlahko, joka on alistanut hedelmälliset naiset eliitin synnytyskoneiksi ja hedelmättömät sen orjatyövoimaksi. Naiset eivät saa lukea, kirjoittaa tai muuttaa maasta. Kapinaan löytyy silti keinoja. Fiktiivinen kauhukuva kätkee taakseen vavahduttavaa yhteiskuntakritiikkiä. Luulemme, että meillä on jo tasa-arvo, mutta etenkin kirjan viimeinen luku paljastaa myös nykymaailman kätkeytyneen sovinismin.

Kenelle? Hänelle, joka pitää tulevaisuusfantasioista, yhteiskunnallisista kannanotoista ja piilomerkityksin ladatusta kerronnasta (sellaisia voi romaanissa etsiä ainakin peileistä, teksteistä ja savukkeista). (SS)

Zadie Smith: Swing Time (WSOY 2017)

Brittiläisen Smithin uusi kirja kertoo nuoresta lontoolaisnaisesta, joka pääsee kovasti Madonnaa ja Angelina Jolieta muistuttavan maailmantähden henkilökohtaiseksi avustajaksi ja mukaan tämän hyväntekeväisyyshankkeeseen Länsi-Afrikkaan. Tarinassa keskeistä on havainto, kuinka olematon käsitys länsimaisella hyväntekijällä on kehitysmaan arjesta. Ja se, kuinka lapsuudenystävät saattavat pitkään olla osa toistensa aikuiselämää, vaikka välit menisivät jo nuoruudessa.

Kenelle? Verraton lukuromaani hänelle, joka haluaa pureskella lukemaansa ja etsiä tekstiin oman näkökulmansa. (JR)

Jo Nesbø: Jano (WSOY 2017)

Olen lukenut kaikki norjalaisen Nesbøn kirjoittamat Harry Hole -dekkarit, koska ne ovat loistavia. Jano on taattua Nesbø-laatua. Annan anteeksi jopa kirjan raakuudet, sillä kirjoitustyyli tempaisee mukaansa sellaisella imulla, jota harvoin kokee. Rakastan myös kirjan päähenkilöä poliisi Harry Holea kaikkine puutteineen ja ristiriitaisuuksineen. Kirjan viehätystä lisää aina sympaattinen Oslo, vaikkakin vähemmän sympaattisten tapahtumien näyttämönä.

Kenelle? Niille, jotka ovat valmiita siirtämään kaikki menonsa parilta illalta palkitsevan lukukokemuksen tähden. (ASo)

MUUT:

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta (Ursa 2017)

Kun maailma tuntuu tulleen hulluksi ja kyynisyys kolkuttaa, tähtitieteilijä Esko Valtaoja auttaa. Hän todistaa uudessa kirjassaan paitsi sen, että elämme edistyneempiä ja rauhanomaisempia aikoja kuin koskaan, myös sen, että tulevaisuus vaikuttaa kaikin puolin toiveikkaalta. Tulevaisuus on suorastaan täynnä niin upeita mahdollisuuksia, ettemme osaa niitä edes kuvitella. Meillä on myös erinomaiset mahdollisuudet saavuttaa ne, koska ”ihmiset toimivat viisaasti, kunhan ensin ovat käyttäneet loppuun kaikki muut vaihtoehdot”.

Kenelle? Jokaiselle kotoa omaan elämään muuttavalle nuorelle – ja kaikille isovanhemmille, jotka kantavat huolta lastenlasten tulevaisuudesta. (TH)

Jan Pedersen: Pohjolan eläimet äänessä (Tammi 2017)

Ihanassa kirjassa on tietoa, kuvia ja eläinten ääniä. Tämän kirjan kanssa pääset luontoretkelle kotisohvalla.

Kenelle? Kaikille, jotka rakastavat luontoa ja eläimiä. (MH)

Juha Laaksonen: Lipuva lumme ja muita kasveja (Tammi 2017)

Kirjasta on tehty nautinto monella tavalla – se jopa tuntuu käsissä suloisen sileältä. Pieni ja kauniisti kuvitettu luontokirja on niin kiva ja hauskasti kirjoitettu, että sitä teki mieli säästellä ja lukea pieninä erinä.

Kenelle? Kirja on nimetty ”koko perheen luontokirjaksi”, mutta ihan pienille perheenjäsenille siinä on turhan paljon tekstiä. Luonnosta kiinnostuneelle nuorelle kirja voisi kolahtaa, mutta niin se tekee myös aikuiselle luonnonystävälle.

Kaupunkisaunoja (Gummerus 2017)

Lempipaikkojani Helsingissä on Yrjönkadun uimahalli saunoineen. Kaupunkisaunoja-kirja kertoo siitä ja 18 muusta yleisestä saunasta pääkaupunkiseudulla, Turussa, Tampereella ja Kotkassa. Teos tarjoilee tietoa ja tunnelmia tarinoiden ja lämminhenkisten valokuvien kautta. Kirjan ovat koonneet Helen Moster, Leena Filpus, Susa Junnola, Riitta Saarinen, Pauliina Susi, Liisa Takala ja Tiina Torppa.

Kenelle? Saunomista rakastavalle. (AS)

 

ÄÄNIKIRJAT:

Antti Holma: Kauheimmat joululaulut (Otava 2017) 

Eih, uh, armoa, tämä ottaa naurulihaksiin! Näyttelijä Antti Holma on niin tohkeissaan, kun hän lukee joulurunoja runoilija Antti Holman (sama mies) teoksesta. Värssyjen tekijöiksi on mainittu muun muassa Karin Toisiks-Paraske ja Kaarlo Antero Heteromies, joista jälkimmäiseltä kuullaan jouluklassikot Minun kulkuseni ja Äitini torttu. Kesto: 1 h 28 min. (TH)

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu ja Rubensin veljekset (Tammi 2016)

En ole ennen tajunnutkaan, miten mukava satuääni Vuokko Hovatalla on, yhtä aikaa reipas ja lämmin. Se sopii Heinähattu ja Vilttitossu -tarinaan, joka on nyt myös elokuvateattereissa. Kesto: 2 h 4 min. (TH)

Pierre Lemaitre: Silmukka (Minerva 2017)

Tarina on melkein liian kamala. 12-vuotias poika tappaa vahingossa 6-vuotiaan naapurinpojan ja kätkee hädissään ruumiin. Syyllisyyttä, paljastumisen pelkoa, sovituksen tarvetta… Ei tätä kestäisi, ellei lukija Markus Bäckman kuulostaisi niin rauhoittavalta ja myötätuntoiselta. Kesto: 6 h 24 min. (TH)

Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia (WSOY 2017)

Pimeänä vuodenaikana tekee hyvää kuunnella punnittuja ajatuksia siitä, miten osaisi olla itselleen armollinen ja viisas ystävä. Lukijana on psykoterapeutti Maaret Kallio, joka tietää, mistä puhuu. Hänhän kirjan kirjoittikin. Kesto: 7 h 13 min. (TH)

Kimmo Ohtonen: Karhu – voimaeläin (Docendo 2017)

Aika vänkä kontrasti: fyysisesti istun paikallisjunassa unisten työmatkalaisten joukossa, mutta luureista kuuluu kertomuksia syviltä korpimailta. Pekka Strangin lukijaäänessä on hauskasti himppu suomenruotsalaista aksenttia. Kesto 3 h 45 min. (TH)

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (WSOY 2016)

Miten rakastankaan näyttelijä Erja Mannon ystävällistä ääntä, tuttua niin monista kuunnelmista. Karu Napoli-sarjakin kuulostaa lohdullisemmalta Erjan lukemana. Kesto 12 h 7 min. (TH)

Suosittelijat: Tarja Hirvasnoro, toimittaja (TH), Marjaana Huhtamäki, toimituksen assistentti (MH), Arja Kuittinen, community manager (AK), Anna Pihlajaniemi, toimittaja (AP), Jenni Rinkinen, toimittaja (JR), Anu Salo, graafikko (AS), Anne Soininen, toimittajaharjoittelija (ASo) Salla Stotesbury, toimituspäällikkö (SS), Maria Tuominen, toimituspäällikkö (MT)

Arviot on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2017.