Toni Mäkelän prätkäharrastus alkoi veljen kanssa lapsena. Kun rakas veli menehtyi tulipalossa, menetys jätti syvän jäljen. Nuorimman lapsen sydänleikkauksestakin selvittiin.

Tien vieressä oli mainos: Polkupyöräkorjamo, yhdellä aalla. Kyltin vieressä oli hinnasto: pyörän huolto 8 mk, kumin paikkaus 4 mk.

Rakensimme pyöriä, paikkasimme renkaita ja rasvasimme ketjuja. Se oli minulle, isoveljelleni Jani-Petterille ja naapurin Tuomakselle hyvä bisnes. Olin ekaluokkalainen, Jani ja Tuomas pari vuotta vanhempia.

Verstaamme oli vanhassa ladossa. Kerran kulotimme omin päin ojanvartta ladon vierestä, ja tuli levisi latoon. Palokunta ja poliisit tulivat paikalle, mutta verstas ja pyörät paloivat poroksi. Parivuotinen bisnesura loppui siihen.

Mutta yrittäjäperheen vesoina meillä oli yrittäjyys verissä, emmekä lannistuneet tapahtuneesta. Janilta eivät ideat loppuneet, ja minä ja Tuomas teimme apureina mitä käskettiin. Polkupyöriemme tangossa roikkui usein pussikaupalla keräyspulloja.

Viljelimme myös vihanneksia ja myimme niitä silakkamarkkinoilla Kälviällä. Osa myytävästä tosin tuli mummon tai naapurin kasvimailta – eikä aina ihan luvallisesti – kun oman penkan sato näytti vähäiseltä.

Pienenä pyhäkouluun

Kun olin viiden vanha, vanhempani aikoivat erota. Isäni oli yrittäjänä paljon poissa, äidillä oli omat menonsa ja vuorotyö. Aviokriisi sai äidin ajattelemaan hengellisiä asioita. Ensin äitini tuli uskoon, isä teki saman päätöksen äidin perään.

Vanhemmat saivat suhteensa kuntoon ja perhe eheytyi. Pian syntyi pikkuveljeni Samu.

Rupesin käymään pyhäkoulussa, ja hengellisistä asioista tuli luonteva osa elämäämme. Usko on kantanut läpi elämäni, vaikka on ollut jaksoja, jolloin olen kyseenalaistanut  sen tai muiden uskovien käytöksen.

Vanhempien kriisistä huolimatta lapsuuteni Kälviällä Keski-Pohjanmaalla oli hyvä ja turvallinen. Isovanhempani asuivat viereisessä talossa, ja viihdyin paljon mummolassa. Mummo opetti vuolemaan puukolla ja monia muita taitoja. Mummolassa rajoituksia oli vähemmän kuin kotona.

Jani oli minua kaksi ja puoli vuotta vanhempi. Olimme parhaat kaverukset, mutta usein nyrkit ja joskus hampaatkin heiluivat. Välillä mummo tuli nujakan välituomariksi, mutta sai tiimellyksessä itsekin selkäänsä. Riidoista huolimatta olimme läheinen parivaljakko. Samu oli meitä paljon nuorempi ja sotki vilkkaana luonteena pakkaa. Emme huolineet häntä hankkeisiimme.

Isä osti Janille ensimmäisen mopon, kun hän oli 6-vuotias. Se oli hieno pikkumopo, jolla rälläsimme päivät pitkät hiekkateillä. Perin menopelin Janilta, kun hän siirtyi isompaan pyörään. Äiti työskenteli sairaanhoitajana ensiavussa ja näki työssään kolaripotilaita. Hän piti jöötä siitä, että käytimme mopoillessa kypärää.

Opimme maatalon töille pienestä pitäen: ajoimme lehmiä laitumelta, autoimme lannanajossa, teimme puuhommia ja osallistuimme kylvö- ja heinätöihin. Isälläni oli rakennusalan yritys, jossa myös olimme apureina. Palkallamme ostimme mopoja ja mopon osia.

18-kesäisenä Jani alkoi seurustella ikäisensä Johannan kanssa, ja parikymppisinä he menivät naimisiin. Sitten he innostuivat ajatuksesta muuttaa Johannan lapsuudenkotiin, joka sijaitsi naapurikylässä Lohtajalla.

Salakavala sähkövika

Jani ja Johanna olivat ehtineet asua uudessa kodissaan vasta viikon, kun eräänä aamuna Jania ei kuulunut töihin isämme firmaan. Isä ajatteli pariskunnan olevan vielä muuttohommissa.

Talon toisesta päästä oli alkanut kytöpalo, joka oli edennyt yön aikana pikkuhiljaa. Talossa ei ollut palovaroittimia: edelliset vuokralaiset olivat vieneet ne mukanaan. Jani oli ilmeisesti herännyt paloon ja yrittänyt avata tuvan oven, mutta hän oli tuupertunut maahan. Palo oli luultavasti saanut alkunsa sähköviasta.

Kellot olivat pysähtyneet aamukuuteen. Kun apua saatiin iltapäivällä paikalle, mitään ei ollut tehtävissä. Talo ei palanut poroksi, mutta Jani ja Johanna löydettiin kuolleina. Uutinen järkytti ja tuntui epätodelliselta.

Onnettomuuspäivään liittyy erikoinen tarina. Pieni serkkutyttöni oli samana päivänä piirtänyt samanlaisen talon, jossa Jani ja Johanna asuivat. Tuolloin kukaan ei vielä tiennyt onnettomuudesta. Talon oveen oli piirretty risti, ikkuna oli musta, ja siitä tuli savua. Tyttö kertoi, että möröt tulivat siitä ulos.

Sama ikkuna oli talossa rikki, ja savu oli tullut siitä ulos.

Saman perheen pikkutyttö kertoi myöhemmin unestaan. Siinä hän oli hautausmaalla ja näki Janin ja Johannan edessään. He olivat hääpuvussa ja nousivat taivaaseen. Viesti tuntui lohduttavalta.

Yhteydenpito lohdutti

Luoja on viisaudessaan luonut ihmisestä sellaisen, ettei se ymmärrä rankkoja asioita kerralla. Kun myöhemmin kuulin auton äänen, saatoin ajatella, että Jani tuli kotiin. Vasta vähitellen tajusin, ettei veli tulisi enää koskaan takaisin.

Ystävien yhteydenpito helpotti surussa. Sanoilla ei ollut merkitystä, mutta minulle merkitsi paljon se, että he tulivat käymään. Jotkut taas eivät reagoineet Janin kuolemaan mitenkään. Se tuntui loukkaavalta.

Kotona oli ahdistava ilmapiiri. Vanhemmat ja mummo ottivat Janin kuoleman hyvin raskaasti.

Myös Samu reagoi Janin kuolemaan pelonsekaisin tuntein – Jani oli ollut tärkeä malli pikkuveljelle. Surevien ihmisten kanssa oli rankka elää, ja halusin päästä pois. Hain opiskelemaan ja pääsin Ylivieskan teknilliseen oppilaitokseen. Muutto kotoa oli minulle helpotus, sillä sain muuta ajateltavaa.

Opiskelu toi uutta sisältöä elämääni, mutta varsinkin juhlapyhät tuntuivat kamalilta. Toipuminen vei vuosia, mutta pikkuhiljaa surun aallonharjat pienenivät. Istuin usein yksin Janin haudalla ja juttelin veljelleni kuin hän olisi vieressä kuuntelemassa. Veli ei koskaan unohdu.

Tapahtuneen jälkeen monet asiat tuntuivat merkityksettömältä. Tuli sellainen olo, että kenelle tahansa voi sattua mitä vain ja kuka tahansa voi palaa. Jälleennäkemisen toivo antoi kuitenkin voimaa.

Rakkaus pyöriin säilyi

Lapsuuteni kiinnostus mopoihin ja romurautaan on säilynyt tähän päivään saakka. Aluksi kulkupelit muuttuivat mopoista motocross-pyöriin.

Sitten tuli hankittua heräteostoksena Awo, vuoden 1954 maantiepyörä. Se oli varsinainen romu, jätti jo ensimmäisellä matkalla jätti. En kuitenkaan koskaan luopunut siitä.

Mottoni on, että romuraudassa eivät rahat ole hukassa. Ihailen varsinkin vanhoja pyöriä: mitä vähemmän liikkuvia osia, sitä parempi. Tällä hetkellä minulla on neljän pyörän kokoelma.

Ostin nuorena miehenä heräteostoksena Awon, maantiepyörän vuodelta 1954. Se kuuluu yhä kokoelmaani.

Liityin jo nuorena kristilliseen moottoripyöräkerhoon Gospel Ridersiin. Minulla oli kuitenkin vetoa enemmän MC-kulttuuriin, moottoripyöräklubitoimintaan, joten vuonna 2002 perustimme kavereiden kanssa Preacher MC Finlandin.

Viimeiset kahdeksan vuotta olen ollut kerhon presidentti. Se on vähän kuin miesten ompeluseura: yhteisö, jolla on yhteiset arvot ja harrastus.

Haluamme olla nimenomaan kristillinen MC-klubi. Seurakunnissa ei ole aina suvaitsevaisuutta, varsinkaan alakulttuureja kohtaan. Kerhomme on paikka, jossa jokainen on hyväksytty, eikä ketään katsota lakihenkisen kristillisyyden kautta.

Porukkamme on leppoisaa, mutta ulkonäkömme mustine jengiliiveineen saattaa johtaa harhaan. Kerrankin ajoimme porukalla kristilliseen tapahtumaan, ja heti alkajaisiksi hälytettiin virkavalta paikalle. Joskus saimme kerhon tallille poliiseja taskulamppuineen vieraaksi. Kutsuimme heidät kahville.

Olemme yhteydessä muihin MC-klubeihin ja vierailemme tapahtumissa. Jos menemme toisen jengin synttäreille, saatamme ojentaa lahjaksi Raamatun.

Opintojeni ja armeijan jälkeen muutin työni vuoksi Helsinkiin. Sieltä löytyi myös tuleva vaimoni Johanna. Mielessäni oli kuitenkin pyörinyt haave opettajan pätevyydestä, ja muutimmekin opintojeni perässä Jyväskylään. Valmistuin ammattikoulun opettajaksi ja olen toiminut kymmenen vuotta sähkötekniikan lehtorina.

Pelisilmää vaaditaan

Jotta pärjää nuorten kanssa, tarvitsee pilkettä silmäkulmassa ja pelisilmää. Oppilaat ovat melkein poikkeuksetta mukavia. Jotkut yrittävät öykkäröidä, mutta huumori ja reiluus lopettavat sen usein alkumetreille.

Nuorten kanssa toimiminen on myös elämänhallinnan opettamista. Pelkillä sähköopinnoilla ei pitkälle pötkitä, nuoret tarvitsevat neuvoa myös raha-, parisuhde- tai seksiasioissa.

Isän selkään ovat päässeet Jerome ja Mirana, Verneri seuraa vierestä. Lapset ovat myös mukana moottoripyöräharrastuksessa.

Elämäni täyttävät pitkälti työ ja rakas moottoripyöräharrastus. Niiden yläpuolella on kuitenkin perheeni: kaunis vaimoni Johanna ja kolme ihanaa lastamme: 7-vuotias Mirana, 5-vuotias Jerome ja vuoden ikäinen Verneri. Lapsetkin ovat pyörineet pyöräharrastuksen parissa pienestä pitäen.

Kun Verneri syntyi reilu vuosi sitten, menetyksen pelko nousi taas pinnalle. Kotiinlähtötarkastuksessa sairaalassa todettiin, että vauvalla on synnynnäinen aortan ahtauma. Se oli vakava paikka. Vauva siirrettiin lasten teho-osaltolta odottamaan sydänleikkausta Helsinkiin Lastenklinikalle ja leikattiin viikon vanhana.

Sairaalassa huomasi taas sen, kuinka muut asiat menettävät merkityksensä, kun on kyse elämästä ja terveydestä. Kiitollisuudella muistamme sairaaloiden henkilökuntaa. Saimme leikkauksen jälkeen kotiin hyvinvoivan vauvan.

Arvostan elämää ja sen tuomia kokemuksia, myös rankkoja. Ne kasvattavat ja opettavat nöyryyttä. Ilman niitä olisin vahvan luonteen omaavana aikamoinen kaikkitietävä molopää.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2013.