Lapsikin totesi, että tulee kevyt joulu: meillä saadaan nykyään lahjoiksi vain kirjekuoria.
Lapsikin totesi, että tulee kevyt joulu: meillä saadaan nykyään lahjoiksi vain kirjekuoria.

TÄTÄ MIELTÄ. Vuosi sitten sanoin hyvästit tavaralahjoille. Perheemme antaisi ja toivoisi lahjaksi vain yhteistä aikaa – tai jotain, mikä kuluu pois. 

Lapsemme synttärit ovat heti joulun jälkeen, ja saan ensimmäiset lahjakyselyt sukulaisilta marraskuussa. Vuosi sitten ahdistuin tavaravyörystä. Päätin, että tästä lähtien perheemme toivoisi toisenlaisia lahjoja: sellaisia, joihin liittyisi yhteistä tekemistä, tai jotain sellaista, mikä kuluisi pois. 

Emme antaisi tavaraa edes kaverisynttäreillä.

Samalla päätin, että emme antaisi mitään tavaraa enää kenellekään – emme sukulaisille, emme toisillemme, emme edes lapsen kavereille.

Vuosi opetti kolme asiaa: 

Elämyslahjat vievät aikaa. Ne vievät helposti myös paljon rahaa. Aivan jokainen lahja on kuitenkin antanut suunnattomasti iloa.

Kulttuuri maksaa, kotonaolo ei

Aivan helppoa lahjojen ideointi ja toteuttaminen ei ole ollut. Kulttuurilahjakortit – erityisesti teatterit – ovat yllättävän kalliita, erityisesti silloin, jos me lahjanantajina olemme mukana.

Vanhempamme ovat siksi saaneet teatterielämyksiä ilman meitä. Veljille etsimme heidän kotipaikoiltaan edulliset stand up -esitykset.

Elämyslahjojen suunnittelu ja toteuttaminen on vienyt aikaa. Kalenterisulkeisia on tarvittu, kun olen halunnut merkitä jokaiseen lahjakorttiin valmiiksi päivän, milloin lasten leffaretki tai sisäleikkipuistokäynti toteutuu. Olemme hoitaneet myös kuljetukset, joten yhden retken toteuttamiseen on helposti mennyt viisikin tuntia. Tämä on onnistunut, koska olen perjantaisin hoitovapaalla. Lapsistakin perjantairetket ovat olleet parhaita, koska he ovat päässeet aloittamaan viikonlopun etuajassa.

Olen leiponut lapsen kavereiden kanssa mokkapaloja ja mieheni on opettanut taikatemppuja.

Osan lahjoista olemme toteuttaneet ajanpuutteessa ja kustannusten hillitsemiseksi kotonamme. Kotona on leivottu mokkapaloja, opeteltu taikatemppuja tai katsottu porukalla leffaa.

Aivan kaikkia lahjoja emme pystyneet jakamaan elämyksinä. Lapsen eskariopeille annoimme jouluna ja keväällä yrttikimput. Isovanhemmille annoimme lahjaksi puun mökille istutettavaksi.

Isovanhemmat saivat kyllä antaa lapsenlapselleen myös jonkin tavaralahjan. Emme myöskään esittäneet elämystoiveita lapsen kavereille.

Suunnatonta iloa

Kaikki elämyslahjamme ovat onnistuneet hyvin ja lahjansaajat nauttineet. Itselleni parasta on ollut se, että olen kaverisynttärilahjojen ansiosta tutustunut lapseni ystäviin vieläkin paremmin, eivätkä lapsetkaan näytä kaverin äitiä kavahtaneen. 

Isänpäivänä lapsi antoi paapalleen hemmotteluhoitoja omassa kauneushoitolassaan.

Elämyslahjat ovat tarttuneet myös lapseen: isänpäivänä hän antoi paapalleen hemmotteluhoitoja omassa kauneushoitolassaan, serkkunsa lapsi halusi viedä ratsastamaan ponilla.

Koulussa lapsi oli kertonut, että meillä on luvassa ohut joulu: kaikki lahjat kun kuulemma ovat nykyään kirjekuorissa.

Perheemme erilainen lahjavuosi 2017: näitä annoimme ja saimme

  • Leffaretki kaupungilla
  • Iltapäivä sisäleikkipuistossa
  • 10 kerran uimahallikortti, näistä yksi kerta perheemme kanssa
  • 7 vuotta täyttävälle paikallisliikenteen matkakortti ja siihen valmiiksi ladattua arvoa
  • Poniratsastuskerta
  • Ravintolalounas
  • Luonto-Liiton jäsenyys ja makkaranpaistoretki laavulla
  • Lahjakortteja teatteriin, stand up -klubille, museoon, kylpylään
  • Kaveri kylään niin, että me vanhemmat järjestämme ohjelman: mokkapalojen leipomista, taikatemppuja, leffan katsomista
  • Yrttikimput opettajille
  • Puu mökille istutettavaksi
Ulkosuomalainen

Vuosi ilman tavaralahjoja – hienosti meni! Annoimme elämyslahjoja myös kaverisynttäreillä

Meillä on viime vuosina myös kehittynyt vastaava käytäntö. Lapset ovat tosin jo aikuisia, mutta sitä vähemmän kiinnostuneet 'krääsästä' kun ovat muuttaneet asuntoa parin vuoden välein ja todenneet tavarat turhiksi. Yhteinen joulu vuokrakesämökillä on tullut jo tavaksi, ruoat nyyttärityyliin. Viime vuodesta myös vain jokaiselle yksi 'isohko' lahja á noin 30 e (antaja/ saaja aakkosjärjestyksessä seuraava jouluna mukana oleva). Lautapelejä pelaten menee joulunpyhät kivasti niin mummon kuin...
Lue kommentti
Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Vuosi ilman tavaralahjoja – hienosti meni! Annoimme elämyslahjoja myös kaverisynttäreillä

Ole läsnä kirjoitti: Tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo,muotona niin kuin sen voi tehdä.Parhaiten.On mielestäni aina hyvä opettaa toisillemme että et ole yksin.Halauksia ei tosiaan tarvita,ainoastaan läheisyys.Siinä olemista samalla,hetkellä.Ei päälletulevia halauksi vaan oleminen toisten/toisen kanssa.Sen oppii ,jos haluaa. Hei nimimerkki Ole läsnä, nuo asiat kuulostavat tosi arvokkailta ja viisailta. Hieno ajatus: "On hyvä opettaa toisillemme, että et ole yksin."
Lue kommentti
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.