Hetkinen, minkä ikäinen minä oikein olen?
Hetkinen, minkä ikäinen minä oikein olen?

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Aamulla työpaikan kahviautomaatilla kuuntelin, kun kaksi äitiä jutteli lastensa suosikkilaulajasta Sannista ja tämän potemasta ikäkriisistä.

Koneelle palattua piti tarkistaa, minkä ikäinen Sanni taas olikaan. Aivan oikein. 25 vuotta.

Ikäkriisit ovat aina tuntuneet minusta huvittavilta. Olen ollut vähän ylimielisenkin vakuuttunut siitä, että minuun ne eivät tartu. Mitä himphamppua, vuodet vaihtuvat ja ikää tulee. Niin käy kaikille.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Esimerkiksi 30 vuotta on hieno ikä. Ihminen on silloin parhaassa kuosissaan.

Esimerkiksi 30 vuotta on hieno ikä. Ihminen on silloin parhaassa kuosissaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Omassa elämässäni oli 30-vuotiaana niin paljon tohinaa, ettei joutaville ikäahdistuksille jäänyt tilaa. Oli pieniä lapsia ja työpäiviä, päiväkoti- ja harrastusrumbaa.

Sitä paitsi isoveljeni olivat täyttäneet 30 jo melkein vuosikymmen aikaisemmin. Moisten ikämiehien rinnalla tunsin itseni tosi nuoreksi.

40-vuotiaana huomasin, että minuthan otetaan nyt vakavasti kaikkialla.

40 vuottakaan ei tuntunut missään. Päinvastoin, huomasin, että minuthan otetaan nyt nelikymppisenä vakavasti kaikkialla.

En ole enää ennakkoluuloisimmankaan asteikolla mitattuna tytönheitukka vaan aikuinen ihminen, jolle on kertynyt elämänkokemusta ja jonka ei tarvitse ujostella mielipiteitään missään seurassa.

Loistoikä. Ja isoveljetkin olivat lähes viisissäkymmenissä, vanhukset.

50 vuotta? No mutta ikähän on vain numero.

50 vuotta? No mutta ikähän on vain numero. Vähän alussa tuntui hassulta, että se numero alkaa nyt viitosella, mutta nopeasti sen unohti, kun elämässä oli taas niin paljon uutta tohinaa.

Lapsenlapsia alkoi vilistä (kyllä, kaksikin tenavaa vilisee kummasti, kun sille päälle sattuvat), omat ja appivanhemmat sairastelivat, tuli hautajaisia. Työelämässä muuttuivat järjestelmät, tilat, käytännöt ja suuri osa työkavereista.

Isoveljien ikää en viitsinyt enää edes ajatella.

Nyt olen 54-vuotias. Ikäkriisi iski tänään.

Nyt olen 54-vuotias. Ikäkriisi iski tänään.

Ei, se ei alkanut 25-vuotiaasta Sannista. Huomasin, ettei tieto hänen ikäahdistuksestaan saanut minua edes hymähtämään, herätti vain myötätuntoa ja lievää hämmennystä. Molemmat lapseni ovat vanhempia kuin hän.

Siitä päästäänkin asian ytimeen. Tänään, juuri näillä hetkillä minun esikoiseni täyttää 30 vuotta.

30 vuotta! Minulla on lapsi, joka yhtäkkiä on aikuinen parhaassa iässään ja jonka elämässä on pieniä lapsia ja työpäiviä, päiväkoti- ja harrastusrumbaa. Minun lapsellani!

Voi hyvän tähden. Miten vanha minä oikein olen?

Tajuatko, minun vanhempi lapseni täyttää 30?

Mitä tekee 54-vuotias kypsä nainen, joka on yhtäkkiä alkanut potea ikäänsä? Hän tietenkin soittaa omalle äidilleen. Kertoo, että tajuatko, minun vanhempi lapseni täyttää 30.

Äiti, 82-vee, sanoo siihen juuri ne oikeat sanat, jotka palauttavat tyttärenheitukan suhteellisuudentajun:

”Tajuatko sinä, että minun vanhin lapseni pääsi juuri eläkkeelle?”

Kiitos, äiti. Olit jälleen kerran viisaampi. Asioita tosiaan voi ja kannattaa aina katsoa monesta näkökulmasta. Muistan se taas vähän aikaa, vähintään iltaan asti.

Ja muruni, esikoiseni, kaunis tyttäreni: sydämentäydeltä hyvää syntymäpäivää sinulle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla