Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä, Liisa Lohilahti sanoo.
Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä, Liisa Lohilahti sanoo.

Lapsuutta ei arvosteta, vaikka se on elämän tärkein vaihe, sanoo opettaja ja päiväkodin johtaja Liisa Lohilahti.

Lapsi on viisas.

Pienen lapsen kyky katsoa maailmaa on viehättävä. Pienissä ihmisissä elää viisaus! He eivät vain kykene vielä sanoittamaan havaintojaan, joten me aikuiset tulkitsemme heitä siksi usein väärin.

Luulemme, ettei lapsilla ole taitoa analysoida maailmaa. Siinä me aikuiset astumme harhaan, sillä pienet ihmiset ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä.

Ihmisen luovuus on parhaimmillaan lapsuudessa. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän se surkastuu. Alamme elää odotusten mukaisesti, ”järkevästi”. Ihmisestä kehittyy rajoittunut aikuinen, kuten Antoine de Saint- Exupéryn Pikku Prinssi -tarinakin kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuka tahansa ei sovi opettajaksi.

Opettajat voisivat vähentää lasten käytöshäiriöitä, kiusaamista ja itsetunto-ongelmia olemalla sydämellisempiä ja aidompia. Ei pidä vain suorittaa virkaa ja opettaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Kuka tahansa ei sovi opettajaksi. Opettajan työ edellyttää erityistä herkkyyttä.”

Lapsen kehitys haavoittuvasta päiväkoti-iästä noin yhdeksään ikävuoteen on äärimmäisen tärkeä minäkuvan ja identiteetin kannalta. Lasta kasvattavalla aikuisella on merkittävä rooli, eikä kuka tahansa sovi opettajaksi. Opettajan työ edellyttää erityistä herkkyyttä, tunneälyä.

Opettajan tulisi ymmärtää, että lämminhenkinen ja vuorovaikutteinen kasvatus innostaa oppimaan. Lapsi kokee vuorovaikutuksen kunnioituksena.

Lapsilta vaaditaan liikaa.

Aikuiset haluavat lapsista nopeasti isoja, osaavia ja menestyviä. Lapsuutta ei arvosteta, vaikka se on ihmiselämän tärkein vaihe.

Lisäksi aikuinen tuppaa omalla kiireellään ohittamaan lapsen kysymykset.

”Aikuisen pitää olla aidosti kiinnostunut lapsen maailmasta.”

Uteliaisuutta tulee tukea ja vastaamaan kannattaa pysähtyä. Ei se hetki ole sinun elämästäsi pois. Ehdit imuroida myöhemminkin.

Millään pedagogiikalla ei ole merkitystä, jos aikuinen ei ole aidosti kiinnostunut lapsen maailmasta.

Esiintyminen petraa itsetuntoa.

Esiintyminen, vaikkapa koulun tai päiväkodin näytelmässä tai omalle perheelle kotona, on iloinen ja luonnollinen osa elämää. Lasta pitää tukea hänen tarpeessaan esiintyä.

Keskipisteenä oleminen vahvistaa arempien lasten itsetuntoa. On kuitenkin tärkeää, ettei lasta arvostella tai pakoteta esiintymään.

”Esityksen jälkeen ei saisi tulla tuomiota siitä, oletko hyvä vai millainen.”

Esiintyminen kilpailun nimissä ei ole hyväksi pienelle lapselle. Kilpailuihin kuuluva arviointi luo lapselle suorituspaineita, ja hän kokee olevansa joko hyvä tai huono. Kumpikaan ei ole hyväksi pienen lapsen minäkuvan kehitykselle.

Kilpailu helposti vääristää minäkuvaa kohtuuttomasti ja voi johtaa itsekkyyteen tai erilaisiin traumoihin.

Pienelle lapselle esiintymisen tulee olla leikinomainen tilanne, jossa ei haittaa, vaikka kaikki ei mene niin nappiin. Esityksen jälkeen ei saisi tulla tuomiota siitä, oletko hyvä vai millainen. Taputetaan sille, että jes, rohkaistuit!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2018.

Liisa Lohilahti

51-vuotias oululainen opettaja ja päiväkodin johtaja lataa akkujaan korkealentoisilla ajatuksilla ja filosofisella keskustelulla viinilasin äärellä.

Vierailija

Ja sitten kun keskeytät imuroinnin vastataksesi lapselle niin seuraavaksi joku asiantuntija toisessa lehdessä messuaa kun lapsia ei opeteta odottamaan ja kaikki pyörii lapsen ympärillä ja siitä seuraa käytöshäiriöitä.

Vanhemmuudessa vain yksi on varmaa: jonkun mielestä pieleen menee kuitenkin.

  • ylös 42
  • alas 20
Aito ihmisyys

Hieno kirjoitus. Kysymys on läsnäolosta - siitä, että elää tässä hetkessä ja on läsnä niin lapsilleen kuin itselleenkin. Kysymys on myös rakkaudesta. Kun rakastaa ja ymmärtää itseään, omia tarpeitaan ja tunteitaan, ymmärtää myös lasta. Syvimmiltään on aina kysymys meistä itsestämme ja siitä mitä itse olemme lapsena saaneet tai mitä vaille olemme jääneet. Jos olemme saaneet kunnioitusta ja arvostusta lapsina eli meitä on rakastettu sellaisina kuin olemme, osaamme antaa tätä myös kohtaamillemme lapsille. Se on meille ikäänkuin luonnollista. Lapsesta ei kasva itsekästä, kun häntä huomioidaan, koska lapsella täytyy olla myös rajat. Lapselle ei erikseen tarvitse tuottaa pettymyksia, elämässä niitä tulee aina vastaan. Vanhemman tehtävä on olla tukena ja turvana sekä lohduttaa pettymyksissä. Se on empatiakykyä. Rajojen asettaminen on sitä, että lapsi ymmärtää, mitä ei saa tehdä - esimerkiksi ei aina voi saada kaikkea (ei saa tehdä kaikkea, ei saa kaikkia tavaroita mitä haluaisi) ja toisaalta mitä saa tehdä. Ja myös oppimista toisten kanssa toimimiseen - empatiakyky ja terve sosiaalisuus kehittyy, kun vanhempi opettaa sitä omalla esimerkillään ja juuri asettamalla rajoilla ja rakastamalla, olemalla aidosti kiinnostunut lapsesta. Nämä perusasiat opitaan suhteessa vanhempiin - koulu ja päiväkoti vahvistavat parhaimmillaan vanhempien opetusta ja arvoja.

  • ylös 27
  • alas 15
Sisältö jatkuu mainoksen alla