Maria Laitinen on Helsingissä asuva 42-vuotias ammattijärjestäjä ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hänen paheensa ovat huivit, joita hänellä on 23 kappaletta.
Maria Laitinen on Helsingissä asuva 42-vuotias ammattijärjestäjä ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hänen paheensa ovat huivit, joita hänellä on 23 kappaletta.

Tarpeettomasta luopuminen tuo aikaa, rahaa ja rauhan, sanoo ammattijärjestäjä Maria Laitinen.

Kulutushuuma meni jo.

Katsoin juuri vanhaa Hynttyyt yhteen -sarjaa, jossa Eija Vilppaan esittämä hahmo saapuu maalta kaupunkiin ja huudahtaa serkulleen: ”Onpas sinulla paljon tavaraa!” Kaupunkilaisserkku sanoo: ”Ja nyt menemme töihin, jotta voimme ostaa lisää!”

20 vuotta sitten ostaminen oli vielä statussymboli. Suomalaisilla oli entistä enemmän käyttörahaa ja tavara halpeni. Kauppoja kierrettiin ajankuluksi ja viihdykkeeksi. Kun siihen vielä yhdistyi ”jos joskus vielä tarvii” -ajattelu, tavaraa kerääntyi nurkkiin pyörimään.

Nyt kodit ovat täynnä ja ihmiset kyllästyneitä tavaraan. He seisovat tavaramaailman raunioilla ja huomaavat, ettei se tuonutkaan onnea.

Tavarasta tuli työ.

Moni ammattijärjestäjien asiakkaista on ahdistunut. Tavara tukkii huoneet ja tuntuu vaikealta hengittää. Romuröykkiöt merkitsevät töitä, jotka pitäisi tehdä. Kasa lukemattomia naistenlehtiä on tekemätön työ. Jotkut säilyttävät vanhoja videokasetteja, koska ne pitäisi katsoa läpi ennen kuin nauhurista voi luopua.

Ihmisillä kuluu valtavasti aikaa ja energiaa pelkästään tavaran hallintaan: pinojen siirtelyyn, esineiden etsimiseen, pyykinpesuun, siivoamiseen.

Hamstraajat ovat usein masentuneita. He eivät jaksa tehdä päätöksiä, joita siivoaminen vaatii. He eivät jaksa kantaa paperipinoja roskiin. He tuntevat syyllisyyttä siitä, etteivät ole sellaisia kuin sisustuslehdissä.

Raivatessa mietimme asiakkaan kanssa, miten näin on päässyt käymään. Tavara on tuonut kuviteltua turvaa. Mutta jos tulee sota tai ydinlaskeuma, videokasetit eivät auta.

Aika on arvokkain omaisuus.

Ostaminen ei ole enää coolia, eikä kiire. Kännykkä korvalla kiitävä juppi on mennyt ihanne. Nyt ihaillaan isää, jolla on aikaa mennä lastensa kanssa pulkkamäkeen. Arvokkainta on se, että on aikaa.

Tavarataivas-dokumentin tekijä Petri Luukkanen vei koko omaisuutensa varastoon ja haki sieltä yhden esineen päivässä. Hän ei ostanut mitään uutta koko vuonna. Hän kertoi saaneensa valtavasti aikaa.

Jos ei osta koko ajan, pärjää pienemmillä tuloilla. Silloin esimerkiksi toinen vanhemmista voi tehdä puolikasta päivää ja viettää aikaa lasten kanssa.

Mihin Luukkanen sitten käytti rahansa? Hän söi parempaa ruokaa.

Osta laatua ja palveluja.

Suomessa voivotellaan, ettei kauppa käy, koska kansa ostaa netistä. Ei se välttämättä osta sieltäkään. Kauppiaat eivät ymmärrä, että kukaan ei enää halua mitään.

Kulutus pitää talouden kasvussa, mutta miksi pitäisi kuluttaa Kiinassa tuotettua krääsää? Sen sijaan voi teettää ruokapöydän puusepällä. Kun ostaa vähemmän, voi ostaa eettisesti tuotettua.

Rahat voi käyttää myös palveluihin: ravintolat, teatterit ja taidenäyttelyt tekevät ihmiselle oikeasti hyvää. Jos tavara ahdistaa, älä osta enempää. Pane vanha kiertoon vaikka ilmaiseksi.

Se onkin sitten hyvä kysymys, kuka roinasi haluaa. Jo nyt huomaa, ettei esimerkiksi vaatteilla ole nettikirppareilla arvoa. Ei niitä kukaan osta. Nyt kannattaa viedä ne äkkiä kierrätyskeskukseen, ennen kuin siellä ovat kaikki.          

Lue lisää tavaran vähentämisestä:

Marita palkkasi ammattijärjestäjän

Tämä ammattijärjestäjä kannattaa "sinne päin" siivoamista

Näistä kahdeksasta asiasta ammattijärjestäjä haluaa sinun luopuvan

Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”
Liisa Taipalus iloitsee tyttärensä Sulo-vauvasta. ”Rakastuin häneen jo silloin, kun tyttäreni kumppani odotti häntä.”

Geenit ovat isovanhemmuudessa sivuseikka, sanoo sateenkaariperheen mummi Liisa Taipalus.

Lapsi on aina lahja.

Mummiksi voi tulla, vaikka lapsi perustaisi perheen samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Nykypäivänä se ei enää ole huolenaihe, keinoja löytyy hedelmöityshoidoista adop­tioon. Omalle tyttärelleni ja hänen puolisolleen Petralle syntyi tammikuussa ihana Sulo-poika, joka sai alkunsa kotona tehdyllä inseminaatiolla.

Naispareille vauvan saaminen on tietysti helpompaa kuin miespareille, mutta onhan kansanedustaja Jani Toivolalla lapsi ja ruotsinsuomalaisella Mark Levengoodilla kaksi. On hyvä, että on olemassa näitä julkisuuden henkilöitä esimerkeiksi.

Yksi asia on silti muistettava, vaikka miten toivoisi isovanhemmuutta: vauvan saaminen ei ole itsestäänselvyys, ei edes heteroparille. Joku ei saa lasta, vaikka kuinka haluaisi, ja joku toinen ei halua lapsia lainkaan.

Ei adoptiolapsissakaan ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Geenit ovat sivuseikka.

Sulossa ei tietenkään ole tyttäreni geenejä, koska tyttären puoliso hänet synnytti. Silti rakastuin häneen ihan yhtä paljon kuin muidenkin lasteni lapsiin. Sulo oli minusta ihana jo silloin, kun hän vielä oli Petran vatsassa.

Ihan samahan se on adoptiolasten kanssa. Ei heissäkään ole suvun geenejä, mutta niin vain isovanhemmat rakastuvat heihin.

Kiusaamista ei voi ennustaa.

On turhaa murehtia erikseen sitä, että lapsenlapsi joutuisi koulukiusatuksi, koska kasvaa sateenkaariperheessä. Hirveä tosiasia on, että kiusaaja voi valita uhrikseen kenet tahansa. Ei siihen mitään syytä tarvita.

Tiedän, että tytär ja hänen puolisonsa tekevät kaikkensa, että Sulo saisi vahvan itsetunnon. Siinä me isovanhemmatkin voimme olla avuksi. Kun lapsi tietää olevansa rakastettu ja hänellä on hyvä turvaverkko, se auttaa häntä kestämään paremmin maailman tyrskyt.

Kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen.

Etsi oikeaa tietoa.

Kun kuulin Petran raskaudesta, kysyin tyttäreltäni, tapahtuiko hedelmöitys kotona vai klinikalla. Sain suoraan kysymykseen suoran vastauksen. Tietysti heillä olisi ollut oikeus olla kertomattakin.

Itse olen perushoitaja ja työskentelin 39 vuotta naistentautien polilla, jossa tehtiin myös hedelmöityshoitoja. Tiedän paljon inseminaatioista, mutta kaikille isovanhemmille ne eivät ole selviä asioita. Jos puhuminen tuntuu vaikealta, oikeaa tietoa löytyy esimerkiksi sateenkaariperheet-sivustolta netistä.

Mummi saa hössöttää.

Kun Suloa odotettiin, kerroin ystävilleni, että tyttären perheeseen tulee vauva. Jotkut sitten kyselivät, että koskas tytär synnyttää. Minä korjasin, että ei hän synnytä vaan hänen puolisonsa. Kukaan ei oikeastaan ole kysellyt sen enempää, enkä minä lapsenlapsistani mitenkään julista.

Tosin miniäni Petran mielestä ei haittaisi, vaikka vähän julistaisinkin. Mummit saavat kuulemma hössöttää. Ja kun välimme ovat kaikin puolin kunnossa, tiedämme molemmat, mistä asioista puhutaan ulkopuolisille ja mistä ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2018.

Liisa Taipalus

 

68-vuotias hollolalainen perushoitaja on eläkkeellä ja viiden lapsenlapsen mummi. Nuorin heistä on Sulo-vauva, jonka Liisan tytär ja tämän puoliso Petra saivat tammikuussa.

Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”
Salla Autere haluaa kirkon näkyvän kaduilla ja baareissa. ”Jos emme hyväksy erilaisuutta, kirkko saa laittaa lapun luukulle.”

Kirkon pitää rentouttaa tunnelma, jos se ei halua laittaa lappua luukulle, sanoo pappi Salla Autere

Synnit korostuvat liikaa.

Jumalanpalveluksissa kehotetaan kuulemaan ilosanomaa, mutta mitä tapahtuu? Synkällä naamalla luetaan Raamattua ja saarnataan siitä, kuinka syntisiä olemme, ja kaikkien tulee nyt hirveästi katua. Synnit ja kärsimys korostuvat kirkossa liikaa.

Uusien tapojen juurruttaminen ei ole helppoa. Jopa virsien laulutempon muuttaminen saattaa loukata joitain, saatikka sitten se, että jättäisi virret kokonaan pois ja laulaisi jotain letkeämpää!

Erästä rouvashenkilöä ärsytti, etten puhunut saarnanuotilla, vaan kuin ystävälle.

Muistan ensimmäisen saarnavuoroni. Eräs iäkäs rouvashenkilö sanoi jumalanpalveluksen jälkeen, että olipa hyvä saarna, paljon tärkeää asiaa, mutta häntä ärsytti, kun en puhunut niin kuin papin kuuluu. En siis puhunut hyvin hitaasti, selkeästi ja saarnanuotilla, vaan pikemminkin kuin ystävälle. Sellainen ei kuulemma sopinut.

Kirkossa saa taputtaa.

Kirkossa saa vaikka tanssia, jos siltä tuntuu! Hyvä musiikki ja iloinen, rento tunnelma tuntuu koko kropassa. Sen saa näyttää – yhtä lailla kuin surun ja kyyneleet.

Minusta on ihana esimerkiksi antaa kunnon aplodit rakastuneelle vastavihitylle hääparille kaikkien häävieraiden kanssa. Jaamme heidän ilonsa, olemme onnellisia heidän puolestaan. Miksi ihmeessä sellaista tunnetta pitäisi edes hillitä tai pitää vain itsellään!

Ihmisiä ei saa luokitella.

Kirkko tekee valtavasti hyvää työtä – erityisesti heidän kanssaan, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa yhteiskunnassa, ovat taloudellisissa vaikeuksissa, yksinäisiä tai sairaita. Mutta tasa-arvo ei toteudu. Se saa minut äärimmäisen surulliseksi ja vihaiseksi.

Homoseksuaalit suljetaan yhä julmasti ulos kieltämällä esimerkiksi kirkollinen vihkiminen. Välillä mietin, voinko oikeasti tehdä työtä yhteisössä, joka sallii näin suuren syrjinnän ja asettaa ihmisiä eri kasteihin.

En saanut työtä, koska oli kuulemma turvallisempaa palkata mies.

Sitten on naispappeuskysymys. Olen itsekin kohdannut syrjintää. Eräässä rekrytointitilanteessa minulle sanottiin, että olet kyllä todella hyvä, mutta meidän on turvallisempaa palkata mies, koska hänen kanssaan kaikki tulevat toimeen. Työvuoroja on myös muuteltu niin, ettei sattuisi mieskollega samaan aikaan töihin. Välillä tekee mieli huutaa. Työpaikka se on tämäkin siinä, missä muutkin!

Heviä häihin ja hautajaisiin.

Rakastan työtäni ja seurakuntaani, mutta kannan huolta tulevaisuudesta. Kirkko ei tavoita nuoria niin kuin pitäisi. Isolta osin se johtuu siitä, että kirkko ei ole ollut valmis uudistumaan. Meidän pitäisi olla kaduilla sekä baareissa ja rentouttaa tunnelma.

Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Olen rentouttanut tunnelmaa muun muassa vetämällä hevimessuja. Kirkkomusiikin pitää uudistua. Urkujen rinnalla voivat soida rummut ja sähkökitarat.

Pahin pelkoni on, että ellemme kirkossa hyväksy yhteiskunnan ja ihmisten erilaisuutta – sitäkin, etteivät kaikki ole niin synkkiä, syntikeskeisiä ja hartaita – saamme laittaa lapun luukulle. Aktiivisia jäseniä ei muutaman kymmenen vuoden päästä enää ole.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2018.

Salla Autere

36-vuotias oululainen pappi rakastaa tatuointeja ja heviä. Hän vaihtoi alaa ja opiskeli teologiaa kolmekymppisenä, jotta voisi auttaa ihmisiä ja muuttaa luutuneita asenteita.

Vierailija

Pappi Salla Autere: ”Synnit korostuvat kirkossa liikaa, siellä pitäisi tanssia ja taputtaa”

Juuri samanlaisia asioita on tullut mieleen nyt lähiaikoina, kun pääsin kesäksi töihin seurakuntaan. En yhtään ihmettele, että nuori väestö ei innostu kirkon toiminnasta. Nyt sain ihan palautetta siitä, että käyttäydyn liian tuttavallisesti tilaisuudessa kohtaamieni vanhohen tuttujen kanssa. Joku voi kuulemma pahoittaa mielensä sellaisesta.Ihme ajattelua, vaikea käsittää. Ikinä en missään työyhteisössä asiakaspalvelutilanteissa ole tuollaista palautetta saanut ja monenlaisia kohtaamisia...
Lue kommentti