Katto pään päällä ei ole ylellisyyttä, joka pitäisi ansaita, vaan ihmisen perusoikeus, sanoo vuosien kodittomuudesta selvinnyt Reijo Pipinen.

Asunnottomuus ei ole henkilön ominaisuus.

Kadulle voi päätyä kuka tahansa, rekkakuski tai professori. On typerä väärinkäsitys, että kaikki kodittomat olisivat alkoholisteja tai narkkareita. Eivät ole. En minäkään ollut.

Olin kyllä tehnyt vääriä valintoja: jättänyt menemättä oppikouluun, koska halusin muka ammattiurheilijaksi, ja tyrinyt kaksi avioliittoa. Mutta oli elämässäni hyvääkin: kuusi hienoa lasta, vesipallon Suomen-mestaruus ja automaalarin koulutus. Työpaikallani puolustin työkavereitani luottamusmiehenä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kurjuus alkoi 2001, kun jäin työttömäksi ja minulle tuli kolmas ero. Avovaimoni heitti minut varoittamatta ulos. Yhtäkkiä seisoa möllötin pihalla muovikassi kädessä. Pahinta oli, etten saanut enää edes tavata iltatähteäni, ihanaa pikkutyttöäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aloin juoda. Keskikaljasta tuli tuttipulloni, ja siitä syytän vain itseäni. Majailin vuosia asuntoloissa. Jaoin kymmenen neliön soppeni jonkun tuntemattoman tyypin kanssa, ja yhteen vessaan jonotti aina kahdeksan äijää.

Asuntolan möly ja yksityisyyden menettäminen olivat minulle järkytys. En ollut koskaan ennen elänyt ilman perhettä. 

Yksinäisyys on pahempaa kuin nälkä.

Kun olin koditon, saatoin elää monta päivää pelkillä sokerinpaloilla. Roskiksista en ruokaa tonkinut, mutta moni muu Suomen 7 500 asunnottomasta tonkii. Useimpina päivinä söin pelkkää riisiä.

Nälkään tottuu. Lopulta sitä ei enää tunne, joten se ei edes häiritse.

Ennen kuin jäin asunnottomaksi, painoin 92 kiloa. Yhdeksän kuukauden kodittomuuden jälkeen painoin 67 kiloa. Oloni oli yhtä kevyt kuin vesipalloiluvuosinani.

Päivät kuljeskelin pitkin katuja. Olin pirun yksin. Mielestäni ansaitsin sen, pidin itseäni niin arvottomana.

Mutta ihminen en lakannut olemasta kadullakaan. Kaipasin yhä lapsiani, mietin kehitysvammaista poikaani ja toista poikaani, joka kuoli 18-vuotiaana leukemiaan.

Naisystävästäkin haaveilin. Ketään en uskaltanut vikitellä, sillä tiesin, ettei kukaan selväpäinen nainen halua treffailla alkoholistien asuntolassa.

Yksinäisyyteen ei totu. Se on pahempaa kuin nälkä.

Kriisikeskus eronneille miehille.

Kun ero yllättää, moni mies on pulassa. Naisille on turvataloja, mutta miehetkin tarvitsisivat oman kriisikeskuksen. Sellaisen, joka on auki 24 tuntia vuorokaudessa, ja jonka aulassa ei örise pelkkiä alkoholisteja. Pahimmassa syrjäytymisvaarassa ovat nuoret miehet.

Juoppo ei raitistu juoppojen seurassa.

En haluaisi Suomeen yhtään asuntolaa. Kun moniongelmaiset ihmiset kerätään samaan asuintaloon, seuraa vaikeuksia. Ovathan juopot silloin kätevästi pois silmistä, mutta raitistuminen on mahdotonta, jos kaikki ympärillä kännäävät. Ajattele itse – miten jaksaisit, jos jokainen naapurisi olisi alkoholisti?

Pienistä vuokrayksiöistä on pula, niitä täytyisi rakentaa lisää. Pitäisi varmistaa, että samassa kerrostalossa asuu lapsiperheitä, nuoria pareja, maahanmuuttajia, entisiä kadunmiehiäkin. Mitä jyrkemmin yhteiskuntaluokat eriytyvät, sitä pahemmin ihmiset oireilevat.

Raitistuin lokakuussa 2005. Päässäni oli jäljellä oli vielä muutama harmaa aivosolu, joiden ansiosta sain itseni pakotettua kuntoutukseen. Jos olisin jatkanut juomista, en olisi enää hengissä.

Raitistumiselleni oli yksinkertainen syy: halusin elää.

Vartijat pitäisi laittaa psykologian peruskurssille.

Olen nähnyt omin silmin, kuinka väkivaltaisesti ja halveksivasti monet vartijat kohtelevat kodittomia. Nimenomaan vartijat, eivät poliisit. Kodittomat ovat jo valmiiksi heikoilla, heitä ei pitäisi polkea enempää.

Vartijoiden koulutukseen pitäisi lisätä psykologian oppitunteja.

Viinan myyjät on saatava vastuuseen.

Alkoholi on myrkky. Jos se keksittäisiin nyt, se kiellettäisiin heti. Viina tuhoaa aivot ja ihmissuhteet ja ylläpitää asunnottomuutta.

Miksi alkoholin myyjät eivät joudu toiminnastaan vastuuseen?
 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla