”Tiedän, kuinka tärkeää äidilleni on auttaa mummiani. Huomaan kuitenkin, että äitini on alkanut olla väsynyt. Normaalisti kaikkien rakastama ja ymmärtäväinen ihminen on muuttunut stressaantuneeksi, itkuherkäksi ja ärtyisäksi”, lukijamme kertoo.
Luin artikkelin muistisairaasta isästä ja päätin jakaa oman kokemukseni muistisairaasta mummistani. Oma tarinani on pitkä, mutta haluaisin kertoa sen jollekin.
Yli kaksikymmentä vuotta pienituloinen yksin asuva äitini on matkustanut töidensä ohella jokainen lauantai ja jokainen pyhäpäivä toiselle paikkakunnalle kahdella bussilla tavatakseen mummini, usein minä mukanaan ollessani vielä pieni. Hän on auttanut mummiani ruokaostoksien kanssa, ollut mukana lääkärikäynneillä, koristellut mummini kodin juhlapyhien mukaan, etsinyt ja ostanut vaatteita sekä muita kodin tarvikkeita mummilleni aina, kun hän on tarvinnut. Äitini on kirjaimellisesti vuosikymmeniä tehnyt kaikkensa mummini eteen. He ovat myös puhuneet päivittäin pitkiäkin puheluita ja ovat poikkeuksetta toistensa tukena.
Mummini on kiltti, pimeän huumorin omaava pullantuoksuinen kotiäiti, joka mielellään häärää aina kaikennäköistä. Hän on yli puolet elämästään sairastanut parantumatonta keskushermoston sairautta, joka vaikuttaa liikunta- ja toimintakykyyn, ja joka altistaa sairastajansa herkästi useampaan muuhun sairauteen. Sairaus on onneksi ollut hidas ja monesta pelätystä vitsauksesta mummini on vielä parantunut kuin ihmeen kaupalla.
”Tällaista on arki vanhuksen kanssa, joka ei pääse jonoon mihinkään hoitopaikkaan ollessaan liian hyväkuntoinen. ”
Kunnes noin reilu neljä vuotta sitten aloimme huomaamaan oireita jostakin toisesta sairaudesta, joka ei päästänytkään enää mummistani irti, vaan alkoi valtaamaan häntä päivä päivältä enemmän. Se jokin oli etenevä muistisairaus. Tässä vaiheessa muut sukulaiset olivat lähinnä sitä mieltä, että mummini olisi paras siirtyä hoitokotiin. Mummini ei kuitenkaan ollut vielä siinä kunnossa, että hän olisi edes päässyt jonoon hoitokotiin. Onneksi samoihin aikoihin mummini pääsi muuttamaan lähemmäs äitiäni, jolloin äitini olisi helpompi auttaa mummiani.
Niin surulliselta kuin tämä nyt kuulostaakin, en tiedä oliko se suurin virhe, mitä olemme voineet tehdä. Olen itse yhtä paljon äitini kanssa tekemisissä ja hänen tukenaan kuin hän on oman äitinsä kanssa. On kuin yksi äiti-tytär-suhde olisi monistunut sukupolvessa, joten tiedän, kuinka tärkeää äidilleni on auttaa mummiani ja kuinka paljon hän haluaa mummini kanssa olla.
”Sanotaan, että muistisairaus vie ihmisen, mutta pahinta on, kun se vie myös muistisairaan ihmisen läheisen.”
Huomaan kuitenkin, että äitini on alkanut olla väsynyt. Muistan kerran kuinka yritin kertoa hänelle omista saavutuksistani, saavutuksista, joita hänkin oli niin paljon kanssani pitkään odottanut. Hän on äiti, joka halaisi lastaan ja itkien hymyssä suin kertoisi, kuinka ylpeä hän onkaan, ja että nyt mentäisiin kakkukahveille läheiseen kahvilaan. Nyt tuo sama äiti vain seisoi edessäni eikä ikään kuin edes nähnyt tytärtään, oli kuin olisin ollut näkymätön. Äitini saattoi tokaista vain kuin automaattisesti alitajunnasta ”hienoa”, pitäen samalla katseensa puhelimessaan, ja aloittaen lauseen: ”En tiedä kun mummille pitäisi...” Yhä useammin äitini alkoi vain elää omissa ajatuksissaan ja usein kertoessani innoissani jostakin äidilleni, havahduin puhuvani vain itselleni. Kun kysyin, kuuliko hän kun puhuin, ja sain vastaukseksi vain saman tyylisiä automaattisia tokaisuja. Pyysin häntä välillä toistamaan kertomani, jolloin hän myönsi, ettei kuullut mitään. Jälleen aloittaen lauseella, joka liittyi mummiini.
Sanotaan, että muistisairaus vie ihmisen, mutta pahinta on, kun se vie myös muistisairaan ihmisen läheisen. Kun äitini katsoi, miten hän hiljalleen menettää omaa äitiään, minä katsoin vierestä menettäen omaani. Normaalisti kaikkien rakastama, ymmärtäväinen ja sen kuuluisan ”maailman paras äiti” -tittelin omaava ihminen oli muuttunut stressaantuneeksi, itkuherkäksi ja ärtyisäksi. Minulle koko elämäni tärkein ihminen. Onneksi äitini on nykyään ehkä jollain tapaa hyväksynyt tilanteen ja olen saanut hänet takaisin elämääni hiljalleen juuri sellaisena kuin muistan.
”Kunpa voisin sanoa mummilleni, että millainen etuoikeus on nykyään omata läheinen, joka auttaa kaikessa. Kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla, että äitini on hänen apunaan.”
Vuosi vuodelta mummini vointi on huonontunut ja aina kevään koittaessa näyttää siltä, ettei hän tulisi näkemään enää seuraavaa joulua. Hän on välillä ollut niin huonossa kunnossa ettei ole voinut asua kotona. Hän on maannut viikkoja vuodeosastolla, vaikkei heillä ole resursseja tällaisten vanhusten hoitoon, mutta muutakaan paikkaa ei ole ollut. Joskus viikon tai pari kestävä intervallijakso tuo rauhaa äidilleni, mutta tuottaa samalla kärsimystä mummilleni. Mummini inhoaa intervallijaksoja, sillä hänen kertomansa mukaan hoitohenkilökunta ei koskaan auta, kun hän pyytää. Tiedän, että pula hoitohenkilökunnasta on valtava ja että työ vanhusten hyvinvoinnin eteen voi olla välillä todella raskasta. Tiedän myös, miten paljon vanhuksia elää yksin ja ettei tarvittavan resurssin omaavia paikkoja vain yksinkertaisesti riitä kaikille. Kunpa voisin sanoa mummilleni, että millainen etuoikeus on nykyään omata läheinen, joka auttaa kaikessa. Kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla, että äitini on hänen apunaan.
”Lähes päivittäin hän saattaa kysellä äidiltäni reittiohjeita esimerkiksi makuuhuoneesta keittiöön, vaikka hän voisi huoneen ovelta nähdä koko kodin.”
Valitettavasti se kuitenkin kostautuu äidilleni muistisairauden edetessä. Mummini saattaa soittaa äidilleni useita kymmeniä kertoja päivässä, sillä hän ei välttämättä muista soittaneensa tai ymmärrä ajankulua. Osa puheluista on vihaisia, kun kukaan ei auta, vaikka äitini olisi juuri hetki sitten ollut hänen apunaan.
Lähes päivittäin, joskus useammankin kerran päivässä, hän saattaa kysellä äidiltäni reittiohjeita esimerkiksi makuuhuoneesta keittiöön, vaikka hän voisi huoneen ovelta nähdä koko kodin. Toisinaan hän ei uskalla poistua jostain huoneestaan, sillä hänen kotonaan on vieraita ihmisiä tai hän on itse jonkun toisen ihmisen asunnossa, muttei tiedä kenen. Kotonaan hän saattaa ajatella olevansa edelleen vuodeosastolla ja vuodeosastolla ajatella olevansa kotona, jolloin seinille pitäisi ripustaa tauluja eikä kukaan muu osastolla saa käyttää hänen vessaansa. Joskus hän on kertonut miten tuntemattomat ihmiset ovat ilmeisesti tulleet hakemaan häntä tuonpuoleiseen ja hän on myös itsekin sanonut päättävänsä elämänsä, kun kukaan ei koskaan auta.
Tällaista on arki vanhuksen kanssa, joka ei pääse jonoon mihinkään hoitopaikkaan ollessaan liian hyväkuntoinen. Muistisairas vanhus, joka elää jatkuvassa sekavassa epätietoisuudessa, ”yksin”.
Hyvinä hetkinä tämän kaiken alla on kuitenkin se sama kiltti, pullantuoksuinen mummi, joka ei muista mitään ihmeellistä tapahtuneen.
Kolmekymppinen
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
Hei, ymmärrän tuskasi. Minunkin mieheni alkoi vast ikään äitinsä omaishoitajaksi, samalla menetin puolisoni, sillä omaishoitajuus on niin vaativaa ja sitovaa, ettei voimavaroja enää muuhun jää. Anoppi ei osaa enää itse tehdä muuta kuin sotkea ja hävittää kaiken. Joskus levänneenä on parempia hetkiä, mutta iltaa kohden lamput sammuu ja äitiä rupeaa kyselemään. Oma mies on vanhentunut silmissä. Mitään yhteistä ei voi enää suunnitella, eikä yhdessä tehdä, kun anoppia ei voi jättää yksin. Aika raskasta on.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
