”Kannattaisiko pysyä yhdessä ja toivoa, että puolisoni vielä lämpenisi ajatukselle perheestä? Vai olisiko viisainta niellä kyyneleet ja erota – ja jatkaa hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena?” lukijamme aprikoi.
Olemme puolisoni kanssa toivoneet lasta vuoden, tuloksetta. Tai ainakin luulin, että toive oli yhteinen. Nyt puoliso on ilmoittanut, että lapsi ei kuulukaan hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Mieheni on juuri valmistunut uuteen ammattiin ja aloittanut ikään kuin uuden elämänvaiheen. Hän pelkää lapsen rajoittavan vapauttaan. Parisuhteestamme ja minusta hän ei haluaisi luopua.
Itse en ole valmis hylkäämään haavetta lapsista. Kuitenkin rakastan puolisoani, ja meidän on hyvä olla yhdessä. Kun tapasimme, kuvittelin, että nyt löytyi se loppuelämän kumppani. Muutimme yhdessä uudelle paikkakunnalle, eikä minulla ole täällä paljon ystäviä.
Mitä ihmettä pitäisi tehdä? Kannattaisiko pysyä yhdessä ja toivoa, että puolisoni vielä lämpenisi ajatukselle perheestä? Vai olisiko viisainta niellä kyyneleet ja erota – ja jatkaa hedelmöityshoitoihin itsellisenä naisena? Olen 38-vuotias, eikä minulla ole enää monta hedelmällistä vuotta jäljellä. Uutta isäehdokasta en jaksa alkaa katsella.
Toisaalta hoidot ovat kalliita. Pelottaa, miten selviäisin äitiydestä yksin. Suren myös sitä, ettei vierelläni olisi ketään jakamassa vanhemmuuden iloja. Samaan aikaan ajatus miehestäni eroamisesta itkettää. Toivoin, että olisimme kasvaneet yhdessä uusiin elämänvaiheisiin. Yhtä paljon hirvittää ajatus, että istun kiikkustuolissa yksin ja mietin käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia. Mitä tekisitte, jos olisitte minä?
Ei koskaan äidiksi?
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja.
