Joskus on vaikea tietää, haluaako lapsi olla yksin vai onko hän yksinäinen.
Joskus on vaikea tietää, haluaako lapsi olla yksin vai onko hän yksinäinen.

”Minua huolettaa 14-vuotias tyttäreni, joka vaikuttaa melko yksinäiseltä. Äidin sydäntä särkee, kun näyttää, että tytön nuoruus jää elämättä. Mitä voisin tehdä?” lukijamme pohtii. 

Minua huolettaa tyttäreni. Hän on 14-vuotias, kotosalla viihtyvä ja vähän arka tapaus. Kavereita ei ole ikinä ollut hurjasti, mutta aina nyt jokunen kuitenkin.

Nyt minusta tuntuu, että tytön kesä on kulumassa enemmän tai vähemmän omassa huoneessa völlätessä, paitsi milloin on jotain perheen yhteisiä reissuja.

Koulussa tytöllä on yksi hyvä ystävä, mutta tällä tuntuu olevan paljon vilkkaampi sosiaalinen elämä, poikaystäväkin ja lomamatkoja. Tapaamisia lapseni kanssa ei järjesty läheskään joka viikko.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Harrastuksiakaan tyttärelläni ei oikein ole, kun oma liikuntaharrastus on nyt kesällä tauolla ja tyttö harkitsee sen lopettamista muutenkin. Eikä sieltä omasta joukkueestakaan ole löytynyt sielunsiskoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eihän tämän ikäiselle kai oikein voi enää mitään kaveritreffejäkään järjestää.

Tyttö vaikuttaa minusta aika yksinäiseltä. Olen yrittänyt kysellä, häiritseekö se häntä itseään, mutta en ole oikein saanut vastausta.

Sinänsä hän kyllä viihtyy huoneessaan lueskellen ja pelaillen, mutta selvästi näkee, että olisi kivaa käydä muissakin paikoissa, kuten uimassa ja kaupungilla, jos vain seuraa löytyisi. Virtuaalikaverit eivät kuulemma ole hänen juttunsa.

Muistan, kuinka itse tuossa iässä pelmusin pitkin kaupunkia ja nauraa kikatin hervottomasti bestikseni kanssa tuntikausia puhelimessa.

Murrosiässä olisi minusta ihan ensiarvoisen tärkeää hioa sosiaalisia taitoja samanikäisten kanssa ja laajentaa maailmaa. Äidin sydäntä särkee, kun näyttää, että tytön nuoruus jää elämättä.

Eihän tämän ikäiselle kai oikein voi enää mitään kaveritreffejäkään järjestää. Mutta onko mitään muuta, mitä voisin tehdä?

Huolestunut äiti

Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. 

Kielo

Kuulostaa valitettavan tutulta. Meillä eristäytyminen alkoi tyttärellä jo paria vuotta aiemmin n. 12-vuotiaana. Hyviä ystäviä oli muutamia ennen tätä murrosvaihetta ja lapsuus oli mielestäni normaali, iloinen ja onnellinen. Tyttäremme oli kuitenkin se joka varhaisessa murrosiässä sanoi ystävyydet irti ja eristäytyi. Ihmettelin asiaa ja kyselin mutta selkeää vastausta en saanut. Ystävät varsinkin olivat kummissaan. En ehkä osannut suhtautua asiaan itsekään fiksusti mutta onneksi osasin hakea tytölle ajoissa apua. Hän pääsi nuorisopsykiatrian avun piiriin ja tutkimuksissa todettiin ahdistuneisuutta sekä erityisherkkyyttä jotka terapian ja lääkkeiden avulla on kuitenkin saatu hyvään tasapainoon. Tällä hetkellä hän elää suht normaalia nuoren aikuisen naisen elämää. Kotoa pois toiselle paikkakunnalle muuttaessaan ja terapian turvin hän on löytänyt uudelleen ihania samanhenkisiä ystäviä. Tästä olen äärettömän onnellinen. Neuvoni on että kannattaa olla matalalla kynnyksellä yhteydessä terveydenhuoltoon mikäli vaikuttaa siltä että nuori eristäytyy ja kärsii tilanteestaan.

  • ylös 21
  • alas 0
Neljänmamma

Tuo äidin huoli on raastavaa ja satuttaa lujaa, joten halaus täältä. Syitä taas keksin muutamia. Tytöillä alkaa tuossa iässä olla jo monimutkaiset kiemurat suhteissaan, ja nepsy piirteiset alkavat jäädä jalkoihin ja vetäytyä omiin oloihin. Vanhemmille on vaikea puhua ja ehkä ei edes osaa sanoittaa asioitaan.
Meillä on monta tyttöä, joten pari kokemusta. Vanhin jäi kotiin, sänkyyn, puhelimelle ongelmat lisääntyi ja joutui lopulta psykiatriseen hoitoon. Toivon, että teillä ei mene tähän!
Tuolloin tajusin, että nuorempien on ehkä hyvä jutella kodin ulkopuolisten kanssa, vaikka heidän sosiaalinen elämänsä olikin vilkasta. Ei hekään murrosiän myrskyistä ole ongelmitta selvinneet, mutta eivät ole myöskään yksin.
Nuorin oli pitkään yksin ja häntä kiusattiin, minkä huomasin itse, tyttö ilmeisesti ei. Hän uskoi kaiken, kaikki valheet. Se oli rankkaa, kesti noin vuoden ja hän kävi kiulupsykologilla ja hankki uusia kavereita. Harrastukset tukivat myös ja lopulta vanha kaveripiiri palasi ja nyt on mennyt paremmin. Epäselväksi vähän jäi oliko kiusaaminen syy yksin oloon vai masennus syy syrjäytymiseen? Vaikuttaako lapsi masentuneelle? Onko kaikki ihan sama ja emmätiiä? Koulupsykologi voi auttaa näissä ja saattaa olla töissä kesälläkin. Tai etsivä nuorisotoimi?
Haluaisiko hän uuden harrastuksen? Löytyisikö sieltä kavereita? Nykynuorilla tuntuu olevan kovat paineet ja itsensä etsiminen, millainen olen, seksuaalisuus? Mikä olen? Olenko tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä?
Oletko kysynyt vanhan harrastuksen valmentajilta, jos siellä on sattunut jotain? Minä kysyin ja eivät olleet huomanneet mitään, mutta kun kerroin alakulosta ja tsempin tarpeesta, alkoi harrastus jälleen maistua. Asia voi olla pienikin. Joku sanoo jotain ja sitten kokee olevansa huono. Ja kun valmentaja kehuu, itsetunto palaa. Teinit on herkkiä näille kokemuksille.
Haluan myös varoittaa somesta. Siellä helposti neuvotaan hoitamaan ahdistusta itsensä vahingoittamisella. Tai yksinäinen etsii seuraa ja löytää vaarallista sellaista. Joten jos lapsi ei puhu kotona, etsi puolueeton paikka jossa puhua. Niitä on paljon: sosiaalitoimi, koulun oppilashuolto, tyttöjen talot, netin apua chat, seurakunnan etsivä nuorisotyö jne.
Kävikö hän jo riparin? Siellä usein tulee uusia tuttuja. Tsemppiä ja toivotaan asioiden selviävän parempaan suuntaan.

  • ylös 21
  • alas 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla