Katkeruudelle ei voi mitään. Ankarasta isästä voi muistaa myös hyviä puolia, kun päättää tehdä niin.

Minulla oli hyvin hallitseva ja määrätietoinen isä. Hänen sanansa oli laki, sitä oli uskottava, mitään vastaansanomista ei sallittu. Jos alkoi nurista, sai kuulla isän huutoa. Pienen lapsen pelokas sydän pamppaili monesti, kun kodissa oli riitaa. 

Isän alkoholinkäyttö ohjaili koko perhettä. Isällä oli kuitenkin myös mukavampi olemus, ja kun muistelen isää, sitä kaipaan. Ihan pienenä hän piti sylissä, mutta myöhempää isää en enää tuntenut.

Isä oli sodan ja evakkomatkat läpikäynyt mies. Hän oli olosuhteiden uhri, kovetti sydämensä ja kärsi loppuelämänsä kriisistä, johon ei löytänyt apua. En koskaan saanut tietää hänen pohjimmaisia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Iäkkäänä isä tasoitti välejämme, ja se paransi haavojani.  Nyt katson tehtäväkseni rakastaa isääni ja hyväksyä lapsuuteni kokemukset, vaikka elinkin pelossa. Teen sen etsimällä hyviä asioita isä-tytär-suhteestamme. Katkeruudella en voita mitään. Minulla oli kuitenkin isä, joka piti minusta huolta. Kiitos, isä!

Tytär

Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!

Oivallus

Lukijan kirje: Päätin rakastaa isääni

Se harmittaa, ettei jo poismmenneet vanhemmat, saaneet mahdollisuutta käsitellä traumojaan ja vapautua omista taakoistaan, elämiensä aikana. Joku hyötyi siitä, ettei perheen sisäisiä asioita avata ja niitä selvitetä. Se joku halusi jatkaa mykkyyden perinnettä. Pitää antaa anteeksi itselle, ettei voinut jakaa vanhempien ahtaiksi käyneitä arvoja.
Lue kommentti