Liian moni isovanhempi ajattelee: Minusta ei ole mitään iloa. En ole tarvittu enkä toivottu.
Liian moni isovanhempi ajattelee: Minusta ei ole mitään iloa. En ole tarvittu enkä toivottu.

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Juurihan ne olivat tässä, lapset. Nyt on vain kannustettava lentämään eteenpäin.
Juurihan ne olivat tässä, lapset. Nyt on vain kannustettava lentämään eteenpäin.

Hienoa, lapseni pääsi koulusta tai opiskelemaan tai ylioppilaaksi – mutta miten ihmeessä tämän haikeuden kestää? Muistelemalla hyviä aikoja mutta ehkä vähän myös murrosikää ja sitä, mikä se vanhemmuuden tavoite olikaan, neuvoo perheterapeutti.

Siinä lapsi on, toiveikkaana matkalla kohti aikuisuutta, ja vanhempana pitäisi tuntea iloa ja ylpeyttä. Lapseni pääsee peruskoulusta tai ripille, ylioppilaaksi tai opiskelemaan, kaikkihan on hyvin!

Iloa ja ylpeyttä onkin, mutta niiden lisäksi on tunne, joka saa nieleskelemään – haikeus.

Haikeus iskee yllättäen ja kiteytyy pariin ajatukseen: Miten aika on mennyt näin nopeasti. Haluaisin vielä hetken pitää lapsen lähelläni.

Haikeus iskee yllättäen ja kiteytyy pariin ajatukseen: Miten aika on mennyt näin nopeasti. Haluaisin vielä hetken pitää lapsen lähelläni.

”Haikeus lapsen kasvamisesta ja aikuistumisesta on hyvä asia. Siinä tunteessa kannattaa vähän viipyäkin, samoin miettiä, mistä se johtuu”, perheterapeutti Anita Birstolin sanoo.

”Haikeus nimittäin kertoo hyvistä asioista: siitä, että mennyt elämä on ollut tärkeää ja että aikuistuva lapsi on itselle rakas. Lapsen kasvaminen merkitsee tutun vanhempi–lapsi-suhteen muuttumista, ja olisi melkein outoa, jos hyvästä asiasta luopuminen ei tuntuisi haikealta. Se, että tilalle tulee toisenlaista hyvää ja toisenlainen suhde lapseen, ei sitä haikeutta poista.”

Vanhemmuuteen kuuluu luopuminen

Onneksi on murrosikä. Jos lapsille ei tulisi murrosikää, vanhemmilla olisi paljon vaikeampaa.

”Murrosikä valmistaa tehokkaasti vanhempia lapsista irtaantumiseen. Jos lapset pysyisivät aina lapsina, joiden mielestä äiti ja isä ovat hauskoja ja viisaita ja ihania, heidän itsenäistymisensä olisi vielä vaikeampaa”, perheterapeutti Anita Birstolin sanoo.

Kun tarpeeksi monta vuotta kylppäri ja suihku ovat aina varattuna ja sata parasta kaveria kiinnostavat aina enemmän kuin äidin ja isän jutut, tulee tihenevään tahtiin mieleen myös se ajatus, että on tuon aikakin jo kohta itsenäistyä.

Haikeimpina hetkinä murrosikää ei silti välttämättä muista. Silloin edessään näkee sen aikuistuvan nuoren mutta mielessään äidin tai isän pienen tytön tai pojan, joka hän suunnilleen eilen oli.

”Vanhempien tavoite on kasvattaa lapsestaan niin tasapainoinen ja pystyvä, että lapsi pystyy  irtautumaan vanhemmistaan.”

Menneitä aikoja saa tietysti muistella ja ihanista muistoista puhua myös lapselle, kunhan ei liikaa. Jos haikea olo yltyy vaikeaksi oloksi, itseään on syytä muistuttaa, mikä on koko vanhemmuuden päämäärä.

”Vanhemmuuden ydinasia on kasvun tukeminen, ja siihen liittyy myös luopuminen. Vanhempien tavoite on kasvattaa lapsestaan niin tasapainoinen ja pystyvä, että lapsi pystyy aikuistuessaan irtautumaan vanhemmistaan”, Anita Birstolin sanoo.

”Itsenäistyessään nuori on välillä lähellä vanhempiaan, välillä kaukana, sitten taas lähellä. Vanhempien tehtävä on olla seinänä: turvana mutta myös alustana, josta nuori ponnistaa poispäin.”

Unohda voivottelu, muista  tukeminen

Lapsen eri elämänvaiheisiin liittyvät juhlat ovat Anita Birstolinin mielestä hyviä rituaaleja, joissa verkosto on tukemassa nuorta uuteen elämänvaiheeseen. Vaikkapa peruskoulun viimeinen kevätjuhla tai valmistuminen ammattikoulusta tai lukiosta ovat siirtymäriitteinä kohti seuraavaa itsenäistymisen askelta. Ne konkretisoivat vanhemmille, mitä vaihetta nyt eletään.

”Väistämättä oman lapsen aikuistumiseen liittyvät myös muistot omasta nuoruudesta. Samoin oma ikääntyminen konkretisoituu.”

Vaikka lapsen aikuistuminen mietityttäisi, nuorelle omaa epävarmuuttaan ja omia huoliaan ei saisi siirtää.

Vaikka lapsen aikuistuminen mietityttäisi ja pärjääminen jännittäisi, nuorelle itselleen omaa epävarmuuttaan ja omia huoliaan ei saisi siirtää.

”Voivottelu ja päivittely vanhempien kannattaa unohtaa. Nuoren kanssa voi ja kuuluukin keskustella, miten hän pärjää ja osaako hoitaa eri asiat ja kertoa, että on valmis aina auttamaan. Mutta koko ajan häntä pitäisi samalla kannustaa ottamaan vastuuta itse”, Birstolin sanoo.

Vanhempien on syytä pitää mielessä myös se, että itsenäistyvän lapsen tehtävä ei ole täyttää vanhempiensa toiveita vaan omia toiveitaan.

”Aikuistuvan nuoren tehtävä on miettiä, mitä hän itse elämältään haluaa ja pyrkiä kohti sitä. Vanhemman tehtävä on tukena oleminen.”

Lähteä vai jäädä? Jäämistä kannattaa harkita vain, jos väkivaltainen kumppani ottaa vastuun ongelmastaan ja hakee ammattiapua.
Lähteä vai jäädä? Jäämistä kannattaa harkita vain, jos väkivaltainen kumppani ottaa vastuun ongelmastaan ja hakee ammattiapua.

Väkivalta on teko, joka rikkoo jotain: luottamuksen, huonekalun, kylkiluun, mielenrauhan. Kannattaako toista mahdollisuutta antaa koskaan?

Lähde heti ensimmäisestä lyönnistä.

Tutussa neuvossa on perää, sillä väkivaltaan liittyy syklisyys. Se tarkoittaa, että välillä on rauhallisia, suorastaan hempeitä kausia, mutta kun tunnelma taas kiristyy, väkivalta on kerta kerralta raaempaa.

Yhtä totta on se, että kierteen voi katkaista.

”Jos hakee itselleen ajoissa apua ja saa syklin katkaistua, väkivallaton elämä on täysin mahdollista”, väkivaltatyön asiantuntija Salla Hyvärinen Lyömättömästä Linjasta sanoo.

”Näen työssäni jatkuvasti onnistumisia. Ihmisessä on mahtava muutosvoima. Mutta jos oma motivaatio puuttuu, mikään ei muutu.”

Jos pelkäät kumppaniasi niin paljon, että alat muuttaa käytöstäsi hänen vuokseen, on aika havahtua.

On siis mietittävä, myöntääkö kumppani ongelmansa. Ottaako hän siitä vastuun? Onko hän valmis hakemaan apua?

Jos ei, suhteeseen voi olla hengenvaarallista jäädä.

Jos se pelottaa, se on väkivaltaa

Jos pelkäät kumppaniasi niin paljon, että alat muuttaa käytöstäsi hänen vuokseen, on aika havahtua.

Kyse voi olla pieneltä tuntuvista päätöksistä. Jätät ehkä väliin itsellesi tärkeät juhlat. Et menekään kahville parhaan ystäväsi kanssa. Lepytät ja varot, jotta kontrolloiva kumppanisi ei vain pahastuisi.

Ihan ensimmäiseksi asia kannattaa ottaa puheeksi.

”Joskus riittää, kun sanoo, että hei, nämä 15 tekstiviestiäsi illan aikana ahdistavat minua. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, kumppani ei välttämättä ole tajunnut sitä itse.”

”Kyse on heikoista tunnetaidoista. Tunteita voi opetella tunnistamaan ja käsittelemään, mutta yleensä siihen tarvitaan ammattiapua.”

Hyvärisen mukaan väkivalta rikkoo aina jotain: luottamuksen, huonekaluja tai mielenrauhan. Haukkumista tai riehumista ei voi perustella sillä, että ”mä oon vähän tulinen luonne”.

”Jos toista pelottaa, kyse on väkivallasta.”

Tunnetaitoja voi opetella

Tyypillinen tapaus on perheenisä, jolla on pieniä lapsia, työpaineita – ja musertava häpeä käytöksestään.

”Kyse on heikoista tunnetaidoista. Tunteita voi opetella tunnistamaan ja käsittelemään, mutta yleensä siihen tarvitaan ammattiapua.”

Väkivallan taustalla on aina tunne: avuttomuus, yksinäisyys, pelko. Mikään tunne ei kuitenkaan poista vastuuta tekijältä.

”Väkivalta on aina pelkästään tekijänsä vastuulla. Uhrin ei pidä ottaa siitä edes osasyyllisyyttä.”

Hae apua itsellesi

On helppo neuvoa: Jätä se heti! Miksi edes mietit, oletko tyhmä?

Suhteesta on harvoin helppo lähteä. Puoliso, joka hermostuessaan tönii ja raivoaa, saattaa muina päivinä olla hyvä ja hellä.

Kaikkia ei voi auttaa terapeuttisin keinoin.

”Jokaisessa ihmisessä on monta puolta. Kukaan ei ole pelkästään paha. Meidät ihmiset on myös rakennettu niin, että haluamme uskoa toisesta hyvää. Se ei ole tyhmyyttä vaan ihana piirre”, Hyvärinen sanoo.

”Valitettavasti totta on sekin, että kaikkia ei voi auttaa terapeuttisin keinoin. Jos kumppanisi syyttää väkivaltaisesta käytöksestään muita eikä suostu hakemaan apua, suhteesta on lähdettävä.”

Aloita siitä, että haet apua itsellesi. Vaikka tilanne tuntuisi toivottomalta, väkivaltatyön ammattilaiset osaavat neuvoa sinulle seuraavan askeleen.