Kun jättää jotakin kesken, joutuu kasvotusten ikävien tunteiden kanssa. ”Joutuu sietämään sen olon, että nyt olen laiska tai luuseri. Pitää ymmärtää, että ne ovat ajatusrakennelmia, eivät otteita todellisuudesta. Ajatusvääristymiä, joita on kantanut mukanaan ehkä pienestä lapsesta saakka”, psykologi Nina Pyykkönen sanoo.
Kun jättää jotakin kesken, joutuu kasvotusten ikävien tunteiden kanssa. ”Joutuu sietämään sen olon, että nyt olen laiska tai luuseri. Pitää ymmärtää, että ne ovat ajatusrakennelmia, eivät otteita todellisuudesta. Ajatusvääristymiä, joita on kantanut mukanaan ehkä pienestä lapsesta saakka”, psykologi Nina Pyykkönen sanoo.

Jos harrastus tuottaa enemmän ahdistusta kuin iloa, omia motiivejaan kannattaa miettiä.

Tunnetko helpotusta, kun jumppatunti tai työväenopiston espanjankurssi perutaan?

Se saattaa kertoa siitä, että kalenterisi on liian täynnä.

”Nykyihminen saa luotua suorituspaineen melkein mistä vain. Yksi keskeinen stressinaihe työelämän lisäksi on vapaa-ajan suorittamisen paine ja pakko”, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos harrastuksiin lähteminen ahdistaa, Pyykkönen kehottaa vastaamaan yhteen kysymykseen: Miksi teen tätä? Miksi, vaikka osa minusta kokee, että tämä on hirveä rasite ja velvollisuus?

Mieli saattaa vastata esimerkiksi näin: Koska tämä on mukavaa ja hyödyllistä.

Se ei välttämättä ole totuus. Rehellisempi vastaus saattaisi olla: Koska muuten pidän itseäni laiskana. Tai koska tämä on vanhemmilleni tärkeää.

”Veikkaisin, että 80 prosenttia ihmisistä ei oikeasti nauti suorituspainotteisista liikuntaharrastuksista. He tuntevat enemmän niin, että huh, sainpa tuonkin tehtyä, nyt ei tarvitse enää tällä viikolla. Liikkuminen on velvoite.”

”Jokaisen vanhemman on tärkeää miettiä, kuinka tärkeä lapsen harrastus on itselle. Miltä minusta tuntuisi, jos lapsi lopettaisi?”

Pyykkönen kehottaa kaikkia vanhempia pohtimaan myös sitä, miten suhtautuu lasten harrastuksiin. Kumpi harrastuksesta oikeasti tykkää enemmän, lapsi vai vanhempi?

”Jokaisen vanhemman on hirveän tärkeää miettiä rehellisesti, kuinka tärkeä tämä lapsen harrastus on minulle. Miltä minusta tuntuisi, jos lapsi lopettaisi? Voiko oma innostus lapsen harrastuksesta olla niin suuri, että se vaikeuttaa lapsen mahdollisuutta sanoa, että hän ei tykkää?” Pyykkönen sanoo.

”Kaikki lapset haluavat olla vanhempiensa silmissä hyviä. He eivät halua tuottaa pettymystä.”

Pyykkönen on huomannut, että useimmat vanhemmat eivät pohdi aihetta kovin mielellään. Kysymys saattaa osua arkaan paikkaan ja aiheuttaa vastareaktion: minä en ainakaan ole tuollainen.

”Hirveän usein lapsen harrastus on vanhemmalle älyttömän rakas ja vanhempi elää sitä kautta omia asioitaan. Se korostuu, kun harrastukseen liittyy kilpailu. Kun lapsen menestys on vanhemmalle hirveän tärkeää, lapsi saattaa kokea, että hän ei voi lopettaa tai tuottaa pettymyksen.”

Ilo vai velvollisuus?

Millaista elämä olisi, jos tekisi vapaa-ajallaan vain asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä?

Pyykkösen mukaan harrastuksen kesken jättäminen voi olla tilanteesta riippuen joko hyvä tai huono päätös. Joskus ahdistus on oikeasti vain sitä, että laiskottaa. Ihminen ei jaksa opetella uutta, mennä epämukavuusalueelle, tai ei viitsi edes yrittää.

Jos pohtii harrastuksen keskeyttämistä, tärkeintä on olla itselleen rehellinen: Onko tämä minusta oikeasti kivaa?

Joskus ahdistus on merkki siitä, että pakottaa itsensä tekemään jotakin, mikä ei ole itselle hyväksi ja missä ylittää koko ajan omat rajansa.

”Harrastaa vain siksi, että täytyy. Että voi tulla hyväksytyksi ja arvostetuksi”, Pyykkönen sanoo.

”Tekemisen merkitys täytyy selvittää ensin itselleen. Jollekin se, että jatkaa, vaikka jokin tuntuu ahdistavalta, voi olla se kasvattava ja eteenpäin vievä asia. Toisella se, että jättää kesken, vie kasvua eteenpäin.”

Jos pohtii harrastuksen keskeyttämistä, tärkeintä on olla itselleen rehellinen: Onko tämä minusta oikeasti kivaa? Odotanko tätä aina? Lähdenkö tänne hyvällä mielellä ja koenko itseni virkistyneeksi jälkeenpäin? Vai stressaako minua ajatuskin tästä?

Joskus harrastamme, koska haluamme ylläpitää tietynlaisen ihmisen identiteettiä.

”Joku on ehkä aina puhunut itselleen ja muille, että salilla on kiva käydä ja siitä tulee tosi hyvä olo. Yksi päivä hän toteaakin, että voi helvettiläinen, minä vihaan tätä, enkä ole ikinä tästä tykännytkään. Se voi olla kylmäävää ja vapauttavaa samaan aikaan”, Pyykkönen sanoo.

”Kun on rehellinen itselleen, voi löytyä jokin muu harrastus, joka sopii itselle paremmin.”

Vierailija

Inhoan kaikkea liikuntaa, joten kyllä mikä vain jumppa ja sali on nimenomaan pakkopullaa ja aivan syvältä. Ikävä kyllä täysi liikkumattomuus ei ole mikään hyvä vaihtoehto vaikka kuinka ärsyttäisi käydä niissä jumpissaan.

annepa

Vierailija kirjoitti:
...kun sitten menin "jonkun paikalle" niin minulle sanottiin, että mene pois mun paikalta. Keräsin tavarat ja lähdin. Kotiin. Enkä enää tullut seuraavalle tunnille.

Olipa tylyä! Ois pitäny vastata, että eipä tässä lue nimeä, että mene muualle siitä jumppailemaan. Oon pahoillani, että sulle on tehty noin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla