Raivausprojekti voi kaduttaa, jos sen lumoissa heittää pois jotakin tunnearvoltaan merkittävää.
Raivausprojekti voi kaduttaa, jos sen lumoissa heittää pois jotakin tunnearvoltaan merkittävää.

Sari kyllästyi täysiin kaappeihin ja heitti pahvilaatikoittain tavaraa kierrätykseen. Muistoja on tullut myöhemmin ikävä.

Viime syksynä Sari, 36, tuijotti vintin banaanilaatikkomerta ja mietti: Kukaan ei ole kaivannut näitä kymmeneen vuoteen. Nyt riittää.

”Kaikki turha alkoi ottaa päähän”, Sari kertoo.

Hän oli kyllästynyt siihen, että joka paikka pursusi tavaraa eikä mistään löytänyt mitään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sari alkoi tyhjentää kaappeja yksi kerrallaan. Hän heitti ensin lattialle ja sitten pahvilaatikkoon kaiken, mitä ei ollut viiteen vuoteen kaivannut. Kulahtaneet pyyhkeet, ala-asteen koulukirjat, vanhat Aku Ankat, vaatteet, joille on ehkä vielä joskus käyttöä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suurin osa vintin kolmestakymmenestä banaanilaatikosta oli avattu viimeksi toissa muutossa. Osa niistä sai lähteä sellaisenaan.

”Järki taisi jossain vaiheessa loppua. Mukana meni sellaistakin, mitä ei olisi saanut”, Sari sanoo nyt.

”En käynyt kaikkea läpi. Osaa laatikoista ei ollut kymmeneen vuoteen edes avattu. Kun äiti alkoi kysellä, missä vanhat valokuvat ovatkaan, tajusin, että ne olivat vintissä.”

Neljän päivän tempaus

Sarin raivausprojekti kesti vain neljä päivää. Ensimmäisenä siistiytyi vintti, kolmena seuraavana koko muu koti.

Nyt Sari on sitä mieltä, että raivaamista olisi kannattanut harkita kauemmin. Mies on kaivannut vintiltä monoja ja vanhan tietokoneensa kovalevyä, Sari vanhoja valokuvia.

”Maritus voi todella lähteä käsistä.”

Osa kuvista oli 1960-luvulta, osa Sarin lapsuudesta ja nuoruudesta. Jotkin Sari oli heittänyt pois tarkoituksella, jotkin vahingossa. Kuvilla oli tunnearvoa eikä niitä saa enää takaisin.

Sari on alkanut miettiä, mitä muuta valokuvien ohella katosi. Esimerkiksi peruskoulun päättötodistusta ei ole löytynyt mistään.

”Maritus voi todella lähteä käsistä”, Sari sanoo.

”Karsimiseen jää koukkuun, kun kotiin tulee tilaa ja kaapin sisältö ei kaadu päälle, kun sieltä ottaa jotain.”

Tavara on tie muistoihin

Muutama vuosi sitten japanilaisen Marien Kondon Konmari-raivausmetodi rantautui Suomeen. Yksinkertaistettuna sen idea oli karsia kodista kaikki turha, asiat, jotka eivät tuota iloa. Metodista tuli valtava ilmiö.

Joskus tavaralla on enemmän tunnearvoa kuin karsimishetkellä tajuaa.

Konmari Suomi -Facebook-ryhmässä on edelleen yli 55 000 jäsentä. Jotkut heistä ovat kertoneet marittamisen selkiyttäneen paitsi kotia myös mieltä, ihmissuhteita ja ajatuksia materiasta.

Joitakin on kaduttanut. 60 prosenttia KK:n karsimiskyselyn vastaajista kertoo joskus katuneensa pois heittämistä.

Psykologi ja psykoanalyytikko Anna Collander uskoo, että raivaamista kadutaan eniten tunnearvon vuoksi. Kun karsimisvimma lähtee käsistä, sen hetkellä ei ole helppoa hahmottaa, mitä oikeasti tarvitsee ja mitä ei. Joskus tavaralla on enemmän tunnearvoa kuin karsimishetkellä tajuaa.

”Ihmisellä on mahtava kyky luoda esineestä enemmän kuin osiensa summa. Hän osaa tavallaan ladata tavaroihin tunteita ja muistoja. Kun tavaran näkee, tuntee tai vaikka haistaa, mieleen tulvahtaa tunteita, joita tavaraan liittyy”, Collander sanoo.

Anna Collanderin mukaan kyky antaa tavaroille tunnearvoa syntyy jo lapsena. Hän käyttää esimerkkinä lapsen unirättiä tai -riepua, joka edustaa tuttua ja turvallista vanhempaa.

”Sen kanssa saa unta, vaikka vanhemmat eivät olisi ihan lähellä. Lapsi luo haisevasta rätistä jotain enemmän kuin se onkaan.”

Sama pätee aikuisenakin. Kun jotakin tärkeää heittää pois, tuntuu kuin ovi muistoihin katoaisi.

Onni ei asu materiassa

Vaikka Sari kaipaa kuviaan, raivausprojektiin ryhtyminen ei kaduta.

”Arki on helpompaa, kun näkee kerralla, mitä vaatekaapissa on. Vaatteita en ole jäänyt kaipaamaan”, Sari sanoo.

Hän uskoo, että projekti muutti hänen suhtautumistaan tavaraan ja sen kuluttamiseen. Saatan ehkä tarvita tätä -vaatteet ovat jäänet kauppaan.

”Ostan vain tarpeeseen. Siinä säästää rahaakin.”

”Karsimisesta on tehty pyhä teko, jolla ostetaan mielenrauhaa.”

Psykoanalyytikko Anna Collanderin mukaan onnellisuus ei synny tavarasta tai sen karsimisesta, vaikka moni ostaa uutta palkitakseen tai lohduttaakseen itseään.

”Onnellisuus rakentuu monesta palikasta – esimerkiksi omien hankalien tunteiden sietämisestä. Nykyään hankalat tunteet tukahdutetaan helposti esimerkiksi kuluttamalla. Onpa paha olo, ostanpa uuden mekon”, Collander sanoo.

Hänestä tavaroista saa nauttia, mutta omaa suhdetta materiaan kannattaa tunnustella. Onko shoppailu keino lohduttaa itseä? Tuleeko ostamisesta aina himo ostaa lisää? Karsiiko tavaroita vain, että voisi ostaa uutta tilalle?

”Karsimisesta on tehty pyhä teko, jolla ostetaan mielenrauhaa. Ensin kulutetaan paljon, sitten haetaan karsimisella hyvä omatunto. Oman onnellisuuden ja maapallon tulevaisuuden takia kannattaisi vain ostaa vähemmän”, Collander sanoo.

Hän uskoo, että joskus siivoaminen voi tehdä ihmeitä mielelle – mutta joskus ylikorostuneesta marituksesta ja minimalismista tulee vain yritys hallita oman elämän ja nykymaailman kaoottisuutta.

”Pystyviikkaa ihmeessä, jos haluat, mutta muista samalla kuunnella itseäsi. Epävarmuuksiesi, pelkojesi, riemujesi ja ärtymystesi kanssa olet paljon arvokkaampi ja kiinnostavampi kuin tarkkaan järjestetty koti.”

Tätä kaipaan vieläkin

  • ”Maailman ihanin aito norjalaisneule seurasi mukanani halki teini-iän ja varhaisaikuisuuden. Miksi, oi miksi, se jossain vaiheessa kävi niin noloksi katsoa, että piti heittää pois, vieläpä roskiin!”
  • ”Olen kaivannut joitain vanhoja papereita, neuvolakortteja, ala-asteen koulutodistuksia, alaluokilla tehtyjä käsitöitä... Ylipäänsä omaan lapsuuteen liittyviä esineitä. Toki jotain jäi, valokuvat ainakin ja yksi nalle ja lelu. Mutta olin aika raaka konmarittaja, ja nyt vähän mietityttää. Niillä turhan tuntuisilla esineillä oli ehkä tunnearvoa, jota en ymmärtänyt.”
  • ”Hölmö juttu, mutta kaipaan teiniajan farkkuja! Niihin liittyy paljon kivoja muistoja ja olivat laadukkaat ja ajattomat. Olisivat varmasti vieläkin käytössä, jos en olisi niitä kirppikselle laittanut. Tänä päivänä on hankala löytää niin hyvälaatuista farkkua.”
  • ”Olen kaivannut isoäitini minulle eläessään tekemiä parittomia villasukkia ja lapasia. Nyt niitä arvostaisi vaikka eriparisina, kun isoäitiä ei enää ole.”

Kommentit ovat vastauksia Kodin Kuvalehden karsimiskyselyyn.

Vierailija

Kaksi tärkeää lausetta:
1) ”En käynyt kaikkea läpi.”
2) ”Vaikka Sari kaipaa kuviaan, raivausprojektiin ryhtyminen ei kaduta.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla