Kukaan ei moiti sinua ilkeämmin kuin sinä itse. Sisäisen jäpättäjän kanssa tulee toimeen, kun ryhtyy itsensä parhaaksi ystäväksi.

Tehdään aluksi pikku koe: luettele nopeasti kolme tosiasiaa itsestäsi.

Mitä tuli mieleen? Jos kerroit esimerkiksi sukupuolesi, pituutesi ja silmiesi värin, onneksi olkoon. Ne ovat totta. Ne voi mitata tai todeta katsomalla.

Vai kävikö samalla tavalla kuin minulle? Alkoiko ajatuksiin pulpahdella sellaisia sanoja kuin pelkuri tai hidas tai itsekuriton?

”Ne eivät ole faktoja vaan oman pään sisällä syntyneitä arviointeja. Jostain syystä mieli on vain alkanut pitää niitä totuutena”, sanoo psykologi ja psykoterapeutti Arto Pietikäinen.

Valitettavasti mieli myös jaksaa muistuttaa meitä vioistamme. Aivan kuin pään sisällä eläisi pieni ilkeä kriitikko, joka motkottaa ja lannistaa niin, että tekisi mieli vääntää siltä niskat nurin. Arto Pietikäisen mukaan se ei niin vain onnistu.

”Moni painonhallintaryhmäläinen on sen huomannut: vaikka hän saavuttaisi tavoitteensa, kriitikko ei vaikene vaan löytää lisää vikoja. Koska kriitikkoa ei voi tehdä tyytyväiseksi, on parempi luoda siihen uudenlainen suhde.”

Ankaruus ei auta

Mielellä on historiansa. Jos joutuu pienestä asti kuuntelemaan paljon moitetta ja arvostelua, sisäinen kriitikko saa helposti äidin tai isän äänen.

Kasvatus ei silti selitä kaikkea. Vaikka kukaan ei ääneen vertailisi meitä muihin, teemme sitä itse jatkuvasti. Sillä tavalla ihmisen mieli toimii.

”Nykyisin meillä on mahdollisuus verrata itseämme kehen tahansa maailmassa. Kun katselee ensin julkkiskaunottarien käsiteltyjä kuvia ja sitten itseään peilistä, äkkiäkös sieltä alkaa erottua vikoja”, Arto Pietikäinen sanoo.

Kaiken päälle monella on uskomus, että itseruoskinta kasvattaa motivaatiota. Hyvänen aika, hetihän sitä mässäilisi suklaalla ja laistaisi kuntosalitreenit, jos alkaisi hempeillä itselleen!

”Usein käy päinvastoin. Esimerkiksi painonhallintaryhmissä huonoimpia tuloksia saavat ne, jotka ovat ankarimpia itselleen. Heidän yrityksensä voi loppua yhteen repsahdukseen, koska tuntuu niin raskaalta kuunnella sisäistä moittijaansa.”

Kukas se siellä taas?

Jotta kriitikkoonsa saisi suopeamman suhteen, siihen pitää tutustua kunnolla. Hyvä keino on tehdä sen touhuista muistiinpanoja. Missä tilanteessa se aloittaa naputuksensa? Millä nimillä se minua kutsuu? Kiroileeko se? Syyllistääkö vai vertailee muihin? 

Viikossa saa aikaan kattavan listan siitä, mikä kaikki minussa on kriitikon mielestä vialla. Sen jälkeen voikin tehdä vaikka mitä.

Voi antaa kriitikolle nimen ja puhutella sitä: ”Kas, herra Lannistajahan se siellä. Ettäkö olen taas tyhmä-tyhmä-tyhmä? Kiitos tiedosta.”

Voi asettua peilin eteen ja lukea ääneen kriitikon antamaa vikalistaa. Voi miettiä, mitä sanoisi toisin, jos peilin paikalla olisi hyvä ystävä. Voi sovittaa kriitikon suosikkihokemat Juicen Sika-laulun säveleen ja rallatella sitä.

Rupeaako jossakin kohtaa huvittamaan? 

Hyvä. Se on merkki siitä, että alat saada kriitikkoon välimatkaa.

Minun paras ystäväni

Mitä enemmän puhun itselleni kuin parhaalle ystävälleni, sitä vähemmän valtaa sisäiselle kriitikolle jää. Avainsana on myötätunto.

Ryhdyn siis itseni ystäväksi. Kirjoitan minulle myötätuntoa huokuvan kirjeen. Juoruan päiväkirjalle, että tänään kriitikko moitti minua näin. Viereen kirjoitan, mitä mieltä minä ystävänä olen kriitikon sanoista.

”Myötätunto ei ole tunne. Se on tapa suhtautua välittävästi vaikeuksiin joutuneeseen ja kärsivään”, Arto Pietikäinen sanoo.

”On helpompaa olla empaattinen, kun kärsijänä on joku toinen, mutta aina voi opetella osoittamaan myötätuntoa myös itseään kohtaan. Se on aivojen uudelleen kouluttamista ja onnistuu aikuisenakin.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

5 askelta poispäin kriitikosta

1. Huomaa tilanne.
Kirjoita muistiin, missä tilanteessa kriitikko herää.

2. Kuule sanat.
Kirjaa sekin, millä sanoilla kriitikko sinua moittii.

3. Tunnista seuraukset.
Miltä kritiikki tuntuu? Mitä se saa sinut tekemään?

4. Puhu ystävälle.
Mitä sanoisit ystävälle, joka on samassa tilanteessa?

5. Hoivaa itseäsi.
Tee lempeitä tekoja: nauti mieliruokaasi, käy hierojalla, kuuntele lempimusiikkiasi.

20 prosenttia suomalaisista isovanhemmista ei ole yhteydessä lapsenlapsiinsa. Moni heistä haluaisi, mutta ei saa.

Väestöliittoon saapuvien kirjeiden, sähköpostien ja puheluiden perusteella nämä ovat 10 yleisintä syytä, joiden vuoksi isovanhempi ajattelee, ettei hän kelpaa lapsenlapsilleen:

  1. Puutun kuulemma liikaa perheen asioihin, vaikka yritän olla hienotunteinen.
  2. Lapsi ja hänen puolisonsa kommentoivat, etten osaa hoitaa heidän lapsiaan oikein. Teen aina jonkun virheen, vaikka yritän noudattaa heidän ohjeitaan.
  3. Miniä kelpuuttaa vain omat vanhempansa isovanhemmiksi. Minä en osaa mitään ja olen vanhanaikainen.
  4. Lapselle tuli avioero, ja hänen entinen kumppaninsa päätti katkaista yhteydenpidon minuunkin.
  5. Minusta ei ole mitään iloa. En ole isovanhempana tarvittu enkä toivottu.
  6. Olin liikaa poissa ja tein töitä, kun lapset olivat pieniä. Nyt lapsi ajattelee, etten osaa olla lapsenlapsenkaan kanssa.
  7. Minulla on tiukka taloudellinen tilanne, toisen puolen isovanhemmat ovat ylivertaisia hankintojen ja lahjojen suhteen.
  8. En ymmärrä nykytekniikasta mitään, älypuhelimista ja muusta, ja lapsenlapset suhtautuvat minuun halveksuen.
  9. Minun on vaikea liikkua lasten kanssa, en  pysty tarjoamaan virikkeitä lapsenlapsille, viemään vaikka puistoon tai teatteriin.
  10. Koti on liian pieni, joten lapsenlapset eivät voi tulla yökylään, kun eivät saa omaa huonetta.

Asiantuntijana perhesuhteiden asiantuntija, pari- ja seksuaaliterapeutti Minna Oulasmaa Väestöliiton Vanhemmuus-tiimistä. Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille löytyvät täältä

Anna Taipale kirjoitti kirjan itsensä arvostamisesta. "Aiemmin ajattelin, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti."

Anna Taipale, Sydänjuttu-kirjasi kehottaa suhtautumaan itseensä lempeästi. Miksi se on niin tärkeää?

”Jos haluaa tehdä innostavia asioita, voida levollisemmin ja toteuttaa unelmiaan, on hirveän tärkeää suhtautua myönteisesti itseensä. Moni ajattelee huomaamattaan, että ei voi, pysty tai kehtaa. Sen ei tarvitse olla niin.

Ein sanominen on meille vaikeaa, ja moni tuskailee sen kanssa, ettei osaa vetää omia rajojaan. Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei? Teen silloin tilaa jollekin ihanalle.

Suhde itseen vaikuttaa ihan kaikkeen. Olen aiemmin kärvistellyt parisuhteissa, joissa on ollut hirveitä mustasukkaisuuskärhämiä. Olen ajatellut, että minun tehtäväni on miellyttää, lepyttää ja hoitaa miestäni. Ymmärsin, että se ei ole sitä, mitä haluan. Sen jälkeen, kun sanoin isosti ei, minua ei ole kohdeltu huonosti missään asiassa.”

”Mitä jos fokus olisikin siinä, mille sanon joo, kun sanon ei?”

Miksi itselle on joskus niin vaikea olla kiva?

”Kielteinen ajattelu on opittu tapa. Aivojen vanhin osa, liskoaivot, on kehittynyt kalkuloimaan uhkia ja vaaroja. Se toimii edelleen niin.

Aivojen hermoradat ovat tottuneet tuottamaan tietynlaisia ajatuksia. Kun tiedostaa, millaista oma sisäinen puhe on, voi oppia puhumaan itselleen kannustavasti.”

Miten itse onnistuit muuttamaan ajattelutapaasi?

”Olen työskennellyt itseni kanssa vuosia ja opetellut kannustamaan itseäni. Olen itse oman hyvinvointini paras asiantuntija. Toiset voivat tukea ja peilata, mutta minä saan itse valita, kuinka itseeni suhtaudun.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2017.