Tavarat, joista et malta luopua, kertovat sinusta enemmän kuin uskotkaan.

 

Japanilaisen siivousgurun Marie Kondon Kon-Mari – siivouksen elämänmullistava taika -kirjan valtava suosio kertoo siitä, että tavarapaljouden keskellä elävät ihmiset kaipaavat ympärilleen tilaa. Kondon ajattelun ydin on pähkinänkuoressa tämä: säilytä vain esineet, jotka tuottavat sinulle iloa.

Konmaritus on vaikeampaa kuin luulisi. Mieti vaikka ala-asteen hiihtokisoissa saamaasi palkintopyttyä tai valokuvaa, jossa näkyy yksi epämiellyttävä sukulainen ja kolme kivaa. Entisessä työpaikassa oli ehkä kamalaa, mutta läksiäislahjaksi saamasi aaltovaasi on arvokas. Lapsen päiväkodissa väsäämä koiraveistos vie tilaa ja on aika ruma, mutta raaskitko silti luopua siitä?

Päätökset ovat vaikeita, koska ihmisellä on taipumus mitata arvoaan ihmisenä omistamiensa esineiden perusteella. Niin väittää Journal of Consumer Psychology -lehdessä muutama vuosi sitten julkaistu tutkimus.

Tutkimuksen mukaan ihmisen on vaikeinta luopua esineistä, jotka liittyvät vahvasti hänen minäkuvaansa. Yksi arvottaa elämässään uramenestystä, toinen ystävyyssuhteitaan, kolmas sukutaustaansa.

Ihminen, jolle ulkoinen menestys on tärkeää, ei hevin luovu kalliista merkkikellosta, vaikka se ei enää toimisi. Ihmissuhteitaan vaaliva ei tahdo panna kiertoon ystävältä saatua lahjakirjaa, vaikka olisi jo lukenut sen kolme kertaa. Suvustaan ylpeä ei nakkaa kirpputorille mummin neulomaa villapaitaa, vaikka se olisi hirveä.

Jos sinun on vaikea luopua tavarasta, joka ei ole tarpeellinen tai joka ei tuota sinulle iloa, kyse on tästä: alitajunnassasi vaanii pelko, että tavarasta luopuminen vähentää ominaisuutta, jota vaalit itsessäsi.

Tutkimuksen mukaan tällaisista tavaroista luopuminen voi aiheuttaa aitoa surua ja jopa masennusta.

Kun tavaraläjäsi seuraavan kerran alkavat ahdistaa, mieti siis, miten vahvasti kyseiset esineet kuvastavat minääsi. Kumpi vaivaisi sinua enemmän: luopumisen suru vai  turhautuminen siihen, ettet taaskaan saanut luovutuksi mistään?

Lähde: psychologytoday.com

 

 

 

Monia masentuneita on auttanut, kun joku läheinen konkreettisesti kiskoi ulos talosta ja antoi muuta ajateltavaa.

Ystävät, terapia, liikunta. Musiikki, käsityöt ja metsässä kävely. Se, että joku kysyi vointia. Oli seurana, mutta antoi omaa tilaa.

Nämä kaikki ovat auttaneet masennuskyselyymme vastanneita voimaan paremmin. Monelle tärkeintä on ollut läheisten tuki.

”En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät”, eräs vastaajista kertoo.

Nainen, 43: ”Ystävä vei metsäpolulle ja kulki lähellä”

”Muistan aina sen hetken, kun tajusin voivani paremmin. Tuntui kuin yhtäkkiä olisi taas nähnyt selvästi ja kuullut lintujen laulun. Värit palasivat, ja oli helppo hengittää.

Minua auttoivat tietyt läheiset ihmiset, eläimet, luonto, usko ja ajatus siitä, että olen selvinnyt paljon muustakin. Ennen kaikkea hetkessä eläminen ja oman vahvuuden huomaaminen.  

Sain myös tukea läheisiltä. Kaipasin sitä, että sain olla toisten seurassa vähän aikaa kerrallaan ja sitten taas yksin. Ystävä vei metsäpolulle ja kulki lähellä, mutta antoi silti tilaa ja omaa rauhaa.

Auttoi, kun minulle puhuttiin lempeästi ja samalla luottaen. Se, että sanottiin pieniä kivoja asioita usein.”

Nainen, 49: ”Kuulumisten kysyminen tuntui hyvältä”

”Masennus tuli salakavalasti. Havahduin vasta, kun aloin itkeä yleisillä paikoilla. Lääkärillä romahdin täysin. Onnekseni hän tajusi heti tilanteeni vakavuuden.

Olin melkein vuoden sairauslomalla. Toipuminen jatkuu edelleen, ja on päiviä, joina pelottaa, että menen taas yhtä syvälle. On mentävä päivä kerrallaan.

Paljon on muuttunut vuodessa. Olen alkanut nähdä asioita eri tavalla. Nyt olen alkanut tunnistaa, milloin pitää relata. Ihana terapeutti ja ystävät ovat auttaneet. Lasten takia on ollut pakko jaksaa, vaikka usein se on tuntunut tosi raskaalta.

”Lasten takia on ollut pakko jaksaa, vaikka usein se on tuntunut tosi raskaalta.”

Harva läheisistäni ymmärsi. He, jotka ymmärsivät, olivat jollain tasolla kokeneet samaa itse tai lähipiirissään. Pelkkä kuulumisten kysyminen tuntui hyvältä.

Päivittäiset kotityöt pitivät minut vuorokausirytmissä. Lähdin myös pari kertaa kuussa lähikaupunkiin syömään ja shoppailemaan.

Aloin voida paremmin, kun olin käynyt noin kuukauden terapiassa. Aloin tajuta mennyttä ja pieni usko paremmasta tulevaisuudesta alkoi itää. Takapakkia tulee vieläkin, mutta enää en ole kuopassa vaan kuopan reunalla.”

Nainen, 68: ”Sanoja ei oikein tarvita”

”Puhuminen auttaa ja se, että joku aidosti kuuntelee ja ymmärtää.

Läheiset lähinnä hämmentyvät tilanteesta, joten yritän olla kuormittamatta heitä liikaa. Kaipaisin ystävää, jonka kanssa saisin olla oma itseni. Sanoja ei oikein tarvita, koska nekin saattavat satuttaa haavoittuvaa mieltä.

”Kaipasin ystävää, jonka kanssa saisin olla oma itseni.”

Ei auta, jos sanotaan, että sinullahan on kaikki hyvin, ryhdistäydy! Liikunta auttaa ja kaikenlainen puuhastelu, mutta pahimmillaan ei vain saa itseään liikkeelle.

Muistan, kun sain itseni ulkoilemaan ja samoihin aikoihin tekemättömät kotityöt alkoivat kiinnostaa. Tuli voittajan olo, että ehkä tämä tästä vielä helpottaa.”

Nainen, 52: ”Masentunut tarvitsee läheisiä, jotka hakevat kotoa”

”Mikään, mikä ennen oli kiinnostanut ja tuottanut iloa, ei tuntunut miltään. En jaksanut pitää ulkomuodostani huolta enkä käydä enää liikuntaharrastuksissa. Oli tärkeä päästä sohvalle makaamaan ja katsomaan tiettynä ajankohtana tulevia tv-ohjelmia. En jaksanut siivota.

En käynyt lääkärissä. Juttelin työterveyshoitajalle vasta, kun masennus oli ohi. En siis saanut siihen hoitoa.

Perhe ja ystävät pitivät yhteyttä soittamalla ja tulemalla tapaamaan, vaikken itse jaksanut olla vastavuoroinen. Hienovaraisesti he kysyivät, kuinka voin ja voivatko he jotenkin auttaa.

En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät. Seura ja puhelut tuntuivat kiusallisilta, mutta samalla kaipasin entistä iloista energistä elämääni.

”En kaivannut apua, mutta oli tärkeää tietää, että ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät.”

Musiikin kuuntelu ja käsityöt auttoivat.  Lapsi kävi usein kaupassa ja vei roskat.

Yksi kaveri haki minua säännöllisesti vesijuoksemaan. Liikunta oli hyvin tärkeää, mutta masentuneena ei jaksa itse pitää itsestään huolta. Masentunut tarvitsee läheisiä, jotka konkreettisesti hakevat kotoa ja pakottavat lähtemään, liikkuvat mukana.”

Nainen, 29: ”Oma aika auttaa pitämään pään järjestyksessä”

”Olen sairastanut masennusta noin kymmenen vuotta. Lääkehoidon lisäksi olen saanut keskusteluapua, jonka olen kokenut hyödylliseksi. Välillä olen tuntenut jääväni aivan yksin, ja se on ollut kaikista raskainta.

Se, että puoliso jaksaa kuunnella murheita ja pysyy silti vierellä, auttaa jaksamaan. Oma aika auttaa pitämään pään järjestyksessä. Myös juoksu, jooga ja käsityöt ovat olleet avuksi. Kai siinä samalla tietoisesti tai alitajuisesti käsittelee asioita.

Kovinkaan moni läheinen ei kysellyt kuulumisia, ja itse en jaksanut pitää yhteyttä. Olisin toivonut kutsuja ulos talosta, tapaamisia jossain muualla kuin omissa nurkissa. Se, että joku sanoo ’toivottavasti helpottaa’ ei auta eikä tunnu empaattiselta. Se, että kyselee voinnista ja jaksamisesta enemmän, osoittaa sairastuneelle, että hän on edelleen tärkeä ja välittämisen arvoinen.

”Olisin toivonut kutsuja ulos talosta, tapaamisia jossain muualla kuin omissa nurkissa.”

Toiset pienten lasten äidit ovat tarjonneet lastenhoitoapua. Arvostan sitä todella paljon, mutta en ole osannut ottaa apua vastaan.

Välillä on hetkiä, joina mieli on tyyni ja ajatuksiin mahtuu paljon kaikkea muuta paitsi oman olon tarkkailua. Koko keho energisöityy ja on mukava suunnitella tulevaa.”

Mies, 34: ”Minussa ei ole vikaa”

”Ensimmäinen huomioni oli väsymys. Yöunet eivät olleet palauttavia, ja aamulla olo tuntui jaksamattomalta. Huomasin olevani yhä enemmän omissa oloissani. Se oli ainoa asia, joka tuntui hyvältä ja oikealta.

Masennukseni todettiin työterveyslääkärissä, ja siitä alkoi lääkityksen ja hoitosuhteiden muodostaminen.

Alussa ihmiset kysyivät, miten voit. Ne olivat vaikeimpia hetkiä. Tiesin, että toinen on huolissaan ja haluaa auttaa, mutta jotenkin tuon kysymyksen esittäminen sai olon tuntumaan pahemmalta.

”Alussa ihmiset kysyivät, miten voit. Ne olivat vaikeimpia hetkiä.”

Minua ovat auttaneet läheisten tuki, liikunta, terveellinen ruokavalio ja terapia. Tärkeintä toipumiselleni on ollut se, että masennuksesta on tullut julkisesti näkyvää. Minussa ei ole vikaa. En ole ainoa, epänormaali, hullu tai vainoharhainen.

Totta kai asian esille tuominen pelotti. Päällimmäiset ajatukset olivat, että olen tuottanut pettymyksen ja vaivaksi muille. On kummallista, miten ne ajatukset osoittautuivat vääriksi. Ihmisellä on mieletön empatiakyky ja alkukantainen halu auttaa toista, kun siihen on tarvetta.

Sanoja ei tarvittu. Hiljaisuus ja se, että sain vain olla toisen ihmisen lähellä, antoi uskoa ja voimaa.”

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Masennus kuormittaa usein myös sairastuneen läheisiä. ”Ei ole tarkoitus, että läheiset alkavat tuntea samoin kuin masentunut. Se ei auta ketään”, asiantuntija sanoo.

Rakas ihminen on kuin varjo entisestään. Ajatukset kiertävät synkkää kehää, tapaamiset peruuntuvat ja puheet muuttuvat lohduttomiksi.

Tuntuu samaan aikaan sekä syylliseltä että voimattomalta. Pitäisi auttaa, mutta en enää jaksa. Mitä tehdä, kun läheisen masennus vie omatkin voimat?

”Itsestä huolehtiminen on silloin äärimmäisen tärkeää. Ei auta ketään, jos menee itsekin samaan kuoppaan, jossa toinen on”, sanoo SOS-kriisikeskuksen kriisivastaanottotyön päällikkö Pirjo-Riitta Liimatainen.

Hänen mukaansa on melko tavallista, että masennus kuormittaa myös siihen sairastuneen läheisiä. 

”Ei se ole mikään ihme, jos näkee koko ajan ihmisen, joka on menettänyt elämänhalunsa, joka ei halua mennä minnekään ja josta mikään ei tunnu miltään. Totta kai se vaikuttaa.”

Kuinka voi tukea ystävää ilman, että on vaarassa pian sairastua itsekin?

Älä ryhdy terapeutiksi

Kun sairastunut hakee tukea läheisistä, rajaa on vaikea vetää. Masentunut tarvitsee ihmisiä, jotka välittävät, mutta kenenkään ei tarvitse ottaa toisen oloa kantaakseen.

”Ystävyyteen kuuluu se, että autetaan, kun on vaikeaa. Mutta ystävä ei ole terapeutti tai hoitaja. Ystävä on ystävä”, Liimatainen sanoo.

”Ystävä ei ole terapeutti tai hoitaja. Ystävä on ystävä.”

Omaa jaksamista kannattaa miettiä ainakin silloin, jos tuntee suurta uupumusta tai haluttomuutta vastata toisen viesteihin tai puheluihin tai jos on jokaisen tapaamisen jälkeen ennemmin väsynyt kuin virkistynyt.

”Se, että kuuntelee toista joka päivä, ei ole ystävän vaan ammattilaisen tehtävä.”

Saat yhä nauttia elämästä

Omista aktiviteeteista kannattaa pitää kiinni, vaikka toinen voisi pahoin. Moni kantaa turhaan syyllisyyttä elämänilostaan. Se, että jaksaa elää ja nauttii itse asioista, ei ole masentuneen väheksyntää tai mitätöintiä.

”Se on huolen pitämistä, että jaksaa elää elämää”, Liimatainen sanoo.

”Samalla voi koko ajan viestiä toiselle, että olet tärkeä ja haluan, että toivut ja voit paremmin.”

Itsestä huolehtiminen on tärkeää, koska vain niin jaksaa huolehtia myös muista.

”Läheisten ei tarvitse luopua itselleen tärkeistä asioista, päinvastoin. Niistä tulee entistä tärkeämpiä”, Liimatainen sanoo.

”Ei ole tarkoitus, että läheiset alkavat tuntea samoin kuin masentunut. Se ei auta ketään vaan vie tilannetta vain huonompaan suuntaan.”

Ota selvää masennuksesta 

Liimatainen kannustaa sairastuneen läheisiä selvittämään, millainen sairaus masennus on. Kun taudinkuvan tuntee, ymmärtää siihen sairastunutta paremmin.

”Masennus vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen olemukseen, toimintaan ja ihmissuhteisiin. Kun masennusta ymmärtää, ei ota itseensä, jos toinen esimerkiksi äksyilee, kärsii unettomuudesta tai haluaa nukkua koko ajan”, Liimatainen sanoo.

”Ihminen ei ole ilkeä tai paha. Sairaus vain on sellainen.”


Tunnista voimiesi rajat

Loputtomasti ei voi tehdä. Jos toinen on jumissa omassa olossaan eikä ota apua vastaan, ystävän on vaikea auttaa.

Omaa jaksamista on ihan tervettä miettiä. Jos voimat ehtyvät ja olo on avuton, toiselle voi hienovaraisesti kertoa, että tukemiseen ei ole juuri nyt voimia.

”Jos toiseen haluaa ottaa etäisyyttä, voisiko hänelle sanoa, että nyt en jaksa tukea sinua niin kuin toivoisin”, Liimatainen ehdottaa.

”Viesti on se, että minulla on jotain nyt, mutta se ei tarkoita sitä, että hylkäisin. Jos tarvitset apua, mietitään yhdessä, miten sitä saisi.”

Etsikää apua yhdessä

Masentunut ei välttämättä jaksa hakeutua itse hoitoon. Läheinen voi auttaa avun etsimisessä tai lähteä mukaan lääkäriin. Toimia kannattaa viimeistään silloin, jos masentuneen puheet käyvät itsetuhoisiksi.

”Jos masentunut sanoo, että hän ei halua tai tarvitse apua ja pyytää, ettet kerro sairaudesta kenellekään, häntä ei pidä uskoa vaan toimia”, Liimatainen sanoo.


Vie hänet kävelylle

Mitä masentuneen läheisen kanssa sitten voi tehdä? Kaikkea sitä, mitä ennenkin. Pyytää kävelylle, elokuviin, kuntosalille. Soittaa ja jutella muustakin kuin masennuksesta.

”Normaalia tekemistä olisi hyvä koko ajan olla. Joskus vähän pakottamallakin: nyt mennään”, Liimatainen sanoo.

”Tärkeintä on osoittaa, että välittää. Masennus kyllä lievittyy, ja on hyvä puhua välillä jostain muustakin, etteivät ajatukset pyöri koko ajan siinä, miten huonosti asiat ovat ja miten masentunut ihminen olen.”

"Lenkille lähtö ei ehkä onnistu ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla, mutta joku kerta se onnistuukin."

Joskus apu voi olla hyvin konkreettista, vaikka lenkkiseuraksi hakemista.

”Lenkille lähtö ei ehkä onnistu ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla, mutta joku kerta se onnistuukin”, Liimatainen sanoo.

”On äärimmäisen tärkeää, että masentunut saa muuta ajateltavaa. Häivähdyksen siitä, että elämä voi olla joskus jotain muutakin.”

Masentuneen läheiset voivat hakea apua ja vertaistukea mielenterveysomaisten järjestö Finfamista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.