Laura, 32, sai aikuisena adhd-diagnoosin: ”Tieto ei keventänyt elämääni, melkein päinvastoin”

”Tunsin jo päiväkodissa itseni vähän erilaiseksi kuin toiset lapset. En aina ihan käsittänyt, miten ollaan muiden kanssa. Välillä ryhmän muut lapset neuvoivat minua, mitä leikkiessä piti tehdä.

Ala-asteella myöhästyin usein koulusta, kun unohduin koulumatkoilla silittelemään koiria ja haahuilemaan itsekseni. Pulpettini ja huoneeni olivat kaaoksessa ja avaimet hukassa. Olin tosi hyvä niissä aineissa, jotka kiinnostivat minua, enkä kovin hyvä niissä, jotka eivät kiinnostaneet.

Tein kaikki koulutehtävät aina viime tingassa, joten väänsin esitelmiä myöhään yöhön. En päästänyt itseäni helpolla, vaan halusin saada hyviä numeroita kaikesta – niistäkin aineista, jotka tuntuivat vaikeilta, kuten matematiikasta. Jos numero oli huonompi kuin odotin, olin hyvin pettynyt itseeni.

Lintubongaus on Lauralle intohimo, ja hän opetteli jo lapsena tunnistamaan satoja lajeja.

Olin monesti kipeänä ja poissa koulusta. Välillä esitin olevani sairas, sillä olin niin poikki.

Olen myöhemmin tajunnut, että olin jo lapsena usein uupunut. Kukaan aikuinen, saati lapsi itse, ei kuitenkaan siihen aikaan puhunut lasten uupumuksesta tai mielenterveydestä. Oli helpompi sanoa, että vatsaan sattuu tai päätä särkee.

”Olin lapsena usein uupunut. Oli kuitenkin helpompi sanoa, että vatsaan sattuu.”

Hurahdin helposti asioihin, kuten Japanin kulttuuriin, ja löysin samanhenkisiä kavereita netistä. Ramppasin Helsingissä tapaamassa heitä.

Lukiossa kouluaineet, joista olin siihen saakka selvinnyt säntillisellä pänttäämisellä, muuttuivat vaikeammaksi. Tunsin, etteivät asiat pysyneet hallussani.

Kirjoitin kuitenkin ylioppilaaksi ja pääsin yliopistoon. Kovat tavoitteet ja niihin pyrkiminen ovat auttaneet minua saamaan tosi paljon aikaiseksi. Olen ikiliikkuja ja robotti, jonka on pakko koko ajan tehdä asioita ja olla liikkeessä mahdollisimman paljon.

”Olen peitellyt neurokirjon piirteitäni”

Olen ylläpitänyt ylikierrostilaa, sillä olen pelännyt, että jos pysähdyn, kaikki putoaa käsistä. Jatkuvalla tekemisellä olen myös peitellyt neurokirjon piirteitäni.

Kääntöpuolena ovat olleet toistuvat uupumiset ja masennukset.

Olen juossut psykiatreilla julkisella puolella, opiskelijaterveydenhuollossa sekä työterveydessä lukiosta saakka. Tuntuu hullulta, että vaikka tapasin monia psykiatreja, kukaan heistä ei vuosiin ottanut tarkkaavuushäiriö adhd:ta puheeksi.

”Käsitys, että kaikki adhd-ihmiset ovat huonoja koulussa, on väärä.”

Yksi psykiatreista pohti, että minulla saattaisi olla vaativa persoonallisuushäiriö. Sitä ei diagnosoitu, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että vaativuus ja adhd kulkevat usein käsi kädessä.

Siksi esimerkiksi käsitys, että kaikki adhd-ihmiset ovat huonoja koulussa ja vain hyppivät seinille, on hyvin kapea ja vääräkin. Itse olen kompensoinut vaativuudella adhd-oireitani: on ollut pakko pärjätä ja pinnistellä kaikin voimin.

Lauralla oli jo lapsena voimakas tarve noudattaa sääntöjä – ikinä ei saanut mennä punaisia päin tai myöhästyä koulusta niin usein, että tulisi jälki-istuntoa.

Loppuvuodesta 2019 olin jälleen kerran psykiatrin vastaanotolla syömishäiriö- ja uupumusoireiden takia. Sillä kertaa lääkäri kysyi ensimmäisen kerran, olenko ajatellut, että minulla voisi olla adhd.

Olin niin helpottunut, että vihdoin joku lääkäri sanoi sen ääneen. Tavallaan olin tiennyt koko ajan, että kaikki mätsää: koko elämäni jatkuneet uupumus, masennus ja ylikierrokset sekä lisäksi sukuhistoria, jossa oli ollut adhd-oireisia persoonia jo monessa sukupolvessa.

Kun pato aukesi, en voinut odotella. Halusin selvittää asian. Pääsin seuraavana keväänä tutkimuksiin. Seitsemän kuukauden kuluttua, 28-vuotiaana, sain adhd-diagnoosin.

Adhd ei ole supervoima

Olin aluksi pettynyt ja katkera siitä, etteivät lääkärit olleet huomanneet adhd:ta aiemmin. Olin kateellinen kaikille, jotka olivat saaneet diagnoosin jo lapsena. Mietin, miten paljolta tuskalta olisin voinut säästyä, jos adhd:ni olisi tunnistettu ajoissa.

Elämäni ei kuitenkaan juuri keventynyt diag­noosin myötä, melkeinpä päinvastoin. Olen tottunut selviytymään tietyillä keinoilla ja joutunut nyt katsomaan asioita ihan uudella tavalla, ja se on ollut raskasta.

Olen esimerkiksi pitänyt itseäni sosiaalisena, mutta nyt olen tajunnut myös kuormittuvani ihmisistä. Ehkä se selittää ulkopuolisuuden tunnettani. Käyn nykyään aika harvoin missään tapahtumissa.

”Olen miettinyt, ajattelevatko ihmiset, että piiloudun diagnoosin taakse.”

Myös sopivan lääkityksen löytäminen oli hankalaa, kun samalla on pitänyt hoitaa masennustani.

Olen miettinyt, ajattelevatko ihmiset, että piiloudun diagnoosin taakse ja selitän sillä kaiken. On hassua, että esimerkiksi introvertit ja ekstrovertit ovat median rakastama ilmiö, mutta samaan aikaan adhd:n pohtiminen voi aiheuttaa naureskelua, että ai sinäkin haluat tuon trendidiagnoosin. Ei kai kukaan huvikseen diagnooseja halua saada.

Adhd ei ole supervoimani, mutta on siinä hyviäkin puolia. Parhaimmillaan olen suunnattoman innostunut asioista ja innostan mukaan myös muita.”

Miten Lauran puoliso on tukenut häntä? Miksi Laura alkoi nuorena laihduttaa? Miksi hän päätti lopettaa alkoholin käytön kokonaan? Mitä Laura tekee nykyään? Mitä apua hänelle on ollut Napoleon-koirastaan? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 15/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.