Taiteilija Meiju Niskala: ”Kun sairastuin, ystävät kutoivat turvaverkon ympärilleni”

Tytöt, missä olette, Meiju Niskala huutaa aamuisin lammashakansa portilla Taivalkoskella, Pohjois-Pohjanmaalla. Kahdeksan lampaan lauma on metsässä syömässä, mutta kuuluu määkäisy, sitten sorkkien töminää.

Meiju, 45, on herännyt vanhempiensa rakentamassa hirsitalossa joentörmällä, jonka ohi virtaa Iijoki. Muutaman sadan metrin päässä on hirsi­talo, jossa sekä vaari että äiti ovat syntyneet.

Meiju viettää yhä kesänsä täällä, viiden hehtaarin tontilla Saukonmutkassa. Talon tontteineen hän sai perintönä äidin ja vaarin kuoltua.

”Kristallilaseja ja korkokenkiä ei kannata pitää kaapissa odottamassa juhlia. Elämä tapahtuu nyt.”

Äidin vanhat ovat myös keltaiset korkokengät, jotka jalassaan Meiju toisinaan kävelee ruokkimaan lampaitaan. Lounaspöytään hän kattaa arkisinkin äidiltä jääneet kristallilasit.

”Kristallilaseja ja korkokenkiä ei kannata pitää kaapissa odottamassa juhlia. Elämä tapahtuu nyt”, Meiju sanoo.

Pian lammaslauma ehtii Meijun luokse: seurallinen Risto, itsepäinen Ii, rohkea Himoke ja muut. Meiju rapsuttaa kaikkia ja jää kuuntelemaan.

”Ison lauman rouskutus, märehtiminen ja röyhtäily on hirveän rauhoittavaa.”

Sitten Meiju alkaa lukea lampailleen ääneen filosofiaa tai sanomalehteä. Meiju lukee, koska rakastaa tietoa. Hän lukee, koska on elossa ja koska haluaa jakaa hetken lampaidensa kanssa.

”Kun äitini oli kuollut ja olin itse sairastunut, tarvitsin laumaa ympärilleni. Siis otin lampaat.”

Äidin kuolemasta on yhdeksän vuotta, Meijun sairastumisesta vaikeahoitoiseen autoimmuunisairauteen melkein yhtä kauan. Sen jälkeen Meiju on viettänyt sairaalassa kuukausia.

”Mutta olen yhä hengissä. Se on juhlan arvoista.”

Leikkiä ilman sääntöjä

Lapsena Meijulla oli balettitanssijoiden valkoinen tutu, punainen viulu ja iso kasa kirjastonkirjoja.

Hän asui isän ja äidin kanssa Jyväskylässä lähiössä ja harrasti viulunsoittoa ja balettia kuutena päivänä viikossa. Kaikki luova kiinnosti Meijua, mutta pieni kaupunki ei tarjonnut inspiraatiota, jota hän kaipasi.

”Minulla oli kova vimma lähteä pois.”

18-vuotiaana Meiju pääsi maailmalle. Hän meni opiskelemaan Yhdysvaltoihin musiikkia ja luovaa kirjoittamista. Bostonissa Meiju tutustui myös esityksiin, joissa oltiin yleisön kanssa kontaktissa. Eräässä esityksessä siniseksi maalatut miehet soittivat ilmastointiputkia kengänpohjallisilla ja valitsivat yleisöstä ihmisen, joka myös maalattiin siniseksi.

Jos tällaista saa tehdä, minäkin haluan, Meiju ajatteli.

Meiju palasi Suomeen ja alkoi opiskella Turun Taideakatemiassa esittävää taidetta. Hänkin otti yleisön teoksiinsa mukaan. Meiju esimerkiksi meni Turun Kauppatorille, jossa hänen tavoitteenaan oli tehdä 365 tekoa turkulaisten kanssa. Meiju kutsui heitä torkkumaan hetekaansa, leipomaan pullaa ja osallistumaan saippuakupla-agilitykisoihin.

Meijua luultiin mielenterveyspotilaaksi ja hänelle soitettiin ambulanssi, sillä julkisessa tilassa muita osallistavaan taiteeseen ei oltu Suomessa tuolloin vuonna 2000 liiemmin totuttu. Mutta Meijun kanssa myös naurettiin ja liikututtiin.

”Kaiken tekemiseni punainen lanka on empatia ja kohtaaminen”, Meiju sanoo.

Myöhemmin hänen teoksiaan ovat tilanneet esimerkiksi Helsingin juhlaviikot, Kiasma ja muut taidemuseot. Teoksiin on osallistunut Suomessa 150 000 ihmistä.

Pelastavat Iilimadot

Ennen kuolemaansa Meijun äiti sairasti vuosia työikäisen muistisairautta. Papereihin kirjattiin Alzheimerin tauti, vaikka äidin oireet sopivat paremmin muihin aivojen rappeumasairauksiin. Tosiasiassa äidillä oli Lewyn kappale -tauti. Se selvisi vasta ruumiinavauksessa.

Meiju palkkasi äidille kotihoitoringin ja matkusti kerran kuukaudessa viikoksi äidin luokse. Äidin rahat riittivät neljäksi vuodeksi kotihoitoon. Sitten hän muutti kaupungin hoivakotiin.

”Perheeni ydinarvo on, että heikointa ei hylätä.”

Äidin viimeisinä vuosina Meiju opetteli vaatimaan. Hän vaati lääkitystä ja hoitoa äidin kipuihin. Sitä, että vain naishoitajat veisivät äitiä pesulle, sillä tiesi äidin niin toivovan.

”Ennen kaikkea vaadin ihmisyyttä. Oli kamalaa, kun äiti itki ja sanoi, että haluaa kuolla.”

Äidin jättäminen hoivakotiin tuntui vaikealta. Apuun tuli isä. Meijun vanhemmat olivat eronneet jo vuosia aiemmin, mutta Meijun isä alkoi käydä entisen vaimonsa luona. He soittivat Meijulle videopuheluita.

”Se tuntui lohdulliselta. Perheeni ydinarvo on, että heikointa ei hylätä.”

Meiju haluaa muistaa äidistään erityisesti ilon. ”Äiti oli suuri humoristi. Hän nauroi aina niin, että ikenet vilkkuvat.”

Äiti kuoli 67-vuotiaana. Hautajaisten jälkeen Meijuun iski raju virus. Hän oli kaksi kuukautta sairaalassa ja laihtui kymmenen kiloa. Jälkitautina hän sai parantumattoman autoimmuunisairauden.

Meiju alkoi pelätä. Yksinjäämistä. Väkijoukkoja. Painajaisia. Tuli neurologisia häiriöitä, oli vaikea lukea ja muodostaa sanoja.

”Olin sairastunut post-traumaattiseen oireyhtymään enkä ollut enää leikkisä ja inspiroiva, vaan surullinen ja sairas. Silloin moni aiemmin tärkeä ystäväni perääntyi elämästäni. Pelastukseni oli, että tulivat uudet ihmiset, jotka tarttuivat minuun kiinni eivätkä päästäneet irti. Siksi kutsun heitä iilimadoiksi.”

”Pelkkä lääketiede ei olisi pitänyt minua elossa. Ystävät ovat hengenpelastajiani.”

Ensimmäinen heistä oli Meijun naapuri. Hän huomasi, ettei Meiju voi hyvin, ja vei hänet psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Meiju sai lääkityksen ja paikan päiväsairaalan osastolta.

Iltaisin Meiju tuli kotiin ja soitti usein naapurin ovikelloa. Hänen luonaan Meiju sai itkeä rauhassa ja jäädä yöksi, jos kotona pelotti.

Naapuri lähetti kuudelle yhteiselle tutulle viestin: Meiju tarvitsee apua. He sopivat hoitoringistä, tekivät Meijulle ruokaa ja olivat Meijun kanssa.

”He kutoivat turvaverkon ympärilleni. Pelkkä lääketiede ei olisi pitänyt minua elossa. He ovat hengenpelastajiani.”

Ystävät, jotka eivät jääneet Meijun rinnalle hädän hetkellä, ovat myöhemmin pyytäneet anteeksi ja kertoneet säikähtäneensä Meijun vointia. Sen kuuleminen on ollut Meijulle tärkeää.

Kaikkien kanssa lähelle päästäminen ei enää onnistu, mutta tulee uusia ihmisiä.

Kummityttöjen kanssa Meiju pääsee äitimään.

Meijulla on periaate, että hän käy joka viikko lounaalla ainakin kahden tutun kanssa ja tapaa vähintään kerran kuukaudessa jonkun tuntemattoman.

”Tällä metodilla olen oppinut hirveästi uusista asioista, kuten avaruusetiikasta.”

Viikottainen ilo Meijulle on kummityttöjen tapaaminen. Tytöt ovat yksi-, kuusi- ja kahdeksanvuotiaita. He ovat yhden iilimatona Meijua auttaneen lapsia. Kahden vanhimman kanssa Meiju viettää kummipäivän kerran viikossa silloin, kun on Helsingissä. Kesällä siskokset ja heidän vanhempansa tulevat viikoksi Saukonmutkaan.

”Tytöt haluavat nukkua kanssani samassa sängyssä. Vietämme aikaa lampaiden luona, veistämme puuta, teemme taidekokeiluja. En ole koskaan kokenut tarvetta tulla äidiksi, mutta kummityttöjen kanssa tunnen itseni äitijäksi. Saan ja annan hoivaa.”

Mitkä myötätuntoiset sanat Meiju oppi äitiä hoitaessaan? Miksi hän on yhä vihainen äitinsä viimeisistä ajoista? Miten kuoleman ajattelu auttaa Meijua elämään täydemmin? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 15/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole KK:n tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.