Riikka (toinen oikealta) ja tukijoukot: Kirsti Kuosmanen (vas.), Katri Koski ja Mira Selander.
Riikka (toinen oikealta) ja tukijoukot: Kirsti Kuosmanen (vas.), Katri Koski ja Mira Selander.

Vuosi sitten Riikka Kämppi löysi kaulaltaan oudon patin. Hän tarvitsi ystäviään enemmän kuin koskaan. Tässä jutussa viisi naista kertoo, miten ystävyys kantaa.

Riikka Kämppi laskee lehden kampaamon peilipöydälle. Sormenpäät löytävät patin heti. Siinä se on, vasemman korvan alla. Se on kova ja liikkumaton eikä siihen satu yhtään.

Turvonnut imusolmuke, niin hän on siitä ajatellut. Ihmekös tuo, kun on ollut kova flunssa koko syksyn. On se voinut ärtyä kännykänkin alla. Riikka on paiskinut töitä Pekka Haaviston lehdistöavustajana ja puhunut kännykkään varmaan kymmenen tuntia päivässä.

Hiusvärin haju peittää mukista nousevan kahvin tuoksun. Tuttu kampaaja jatkaa juttelua. Riikka vastaa hajamielisesti.

Riikan katse on pysähtynyt Ilta-Sanomien sivulle muusikko Pekka Myllykosken kuvaan. Haastattelussa Myllykoski kertoo, että syöpäähän se oli. Hän oli löytänyt kaulaltaan kovan ja liikkumattoman patin, jota ei aristanut yhtään. Lääkärikoulutuksen saaneena hän oli tiennyt, että sellaista pattia ei pidä jäädä katselemaan.

Kovin tarkasti Riikka ei enää pysty tilannetta mieleensä palauttamaan nyt, vuotta myöhemmin. Aivot ovat pyyhkineet pois monta ahdistavaa yksityiskohtaa.

”Sen muistan, että sydän tuntui lepattavan kurkkuun.”

Ja sen, että kampaajalta lähdettyä oli pakko soittaa Miralle.

Mira etsii lääkärin

Mira Selander ja Riikka Kämppi ystävystyivät kymmenisen vuotta sitten, kun Riikka veti Ylen hyvä -säätiötä ja Mira oli Ylellä toimittajana. Molemmat asuvat Helsingissä, tosin eri laidoilla, ja molemmat ovat yksinhuoltajia ja kiireisiä. Tapaamisia on harvoin mutta puheluita joka viikko. Usein ne kestävät toista tuntia.

”Mira on niin huolehtivainen, siksi soitin hänelle. Tunnustin, etten uskalla mennä lääkäriin, koska sieltä tulee kuitenkin kuolemantuomio”, Riikka kertoo.

Seuraavana päivänä naiset tapaavat ravintola Kämpissä, jossa he nostavat samppanjamaljat Riikan 48. syntymäpäivän kunniaksi. Siihen mennessä Mira on jo etsinyt sopivan lääkärin yhteystiedot. Sellaisen, joka ymmärtää lääkärikammoisia.

”Siitä se lähti. Itse olisin vielä jatkanut vetkuttelua.”

Muille läheisilleen Riikka kertoo vasta, kun saa hyviä uutisia.

Marraskuu 2014 on puolivälissä, taivas harmaa. Ilmatieteenlaitoksen mukaan menossa on vuosituhannen auringottomin marraskuu.

Ne ovat pitkät kaksi viikkoa. Töissä on vaikeaa keskittyä. Töiden jälkeen Riikka yrittää olla niin kuin ennenkin aina kun hänen poikansa, 14-vuotias Valtteri, on paikalla. Kun Valtteri kapuaa yläkertaan tietokoneelleen, Riikka käpertyy alakerran sohvalle itkemään.

Miran lisäksi vain sisarpuoli Katri Koski tietää, että Riikka odottaa tuloksia koepalasta. Riikan isäpuoli, Katrin isä on saanut aivan äskettäin aivohalvauksen, eikä Riikka halua huolestuttaa läheisiään enempää.

”Kerroin vasta, kun sain hyvät uutiset”, Riikka sanoo.

Koepalan perusteella kasvain on hyvälaatuinen eikä sen leikkaamisella ole kiirettä. Riikan kunto kohenee silmissä. Hän matkustaa Valtterin kanssa kolmeksi viikoksi Intian Keralaan, joogaa, syö ayurvedistä ruokaa ja tulee terveenä takaisin.

Kirsti kysyy oikein

Patti kaulalla kasvaa. Aika erikoislääkärille on varattu helmi-maaliskuun taitteeseen 2015. Lääkäri haluaa ottaa uuden koepalan. Edessä on taas kaksi viikkoa odottelua.

Viikkoa myöhemmin puhelin soi. Riikka on keittiössä täysin laittautuneena, oikeastaan jo matkalla lounasseminaariin. Puhelimen näytöllä näkyy lääkärin numero. Riikka tietää heti, mistä on kyse.

”Lääkäri pahoitteli, että joutui ilmoittamaan tällaisen asian puhelimitse. Sitten hän kysyi, onko minulla lähipäivinä jotain, mitä en voi perua.”

Viisi päivää myöhemmin Riikka makaa leikkauspöydällä. Diagnoosi on aggressiivinen imusolmukesyöpä, joka johtaa hoitamattomana nopeasti kuolemaan.

Kirstille Riikka uskaltaa puhua myös pelosta.

Riikka päättää toimia toisin kuin syksyllä. Hän kertoo tuloksista heti lähimmilleen ja vähän myöhemmin Facebookissa. Salaaminen oli tuntunut raskaalta.

Kirsti Kuosmanen asuu naapurissa. Hän on hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja, mutta ennen muuta hän on ystävä.

Kirstin kanssa Riikalla on ollut tapana istahtaa kerran viikossa kahville jommankumman pöytään. Tärkeää tapaamisissa on se, että kahvin kanssa tarjotaan jotain hyvää ja puhutaan. Tunti, kaksi tuntia.

Nyt kahvihetkistä tulee entistä tärkeämpiä.

”Kirsti ei terapoinut minua, mutta hänellä on terapeutin ammattitaito. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset. Enää en pysty sanomaan, mitä ne olivat, muisti on pyyhkinyt nekin pois. Silloin ne auttoivat hirveästi ja synnyttivät oivalluksia.”

Kirstille Riikka uskaltaa kertoa myös pelosta ja epätoivosta. Hän uskoo, että ystävä kestää sen ammattinsa ansiosta.

Katri hoitaa arjen

Ensin tulee pahoinvointi. Se alkaa heti sytostaattien pistämisen jälkeen ja on niin silmitön, että Riikka joutuu ottamaan neljää eri pahoinvointilääkettä. Niiden voimasta hän nukkuu vuorokauden.

Seuraavaksi iskee kipu. Luita särkee. Suun limakalvot ovat niin arat, että pahimpina aikoina Riikka pystyy syömään vain vesimelonia ja avokadoa. Ne voi nielaista pieninä kimpaleina maistelematta.

Neljäntenä päivänä hoidon jälkeen romahtaa mieliala. Riikka vajoaa niin syvään toivottomuuteen, että elämän jatkuminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta.

Sitten olo vähitellen kohentuu. Kolmen viikon kuluttua on vuorossa uusi solumyrkkyannos, ja kierros alkaa alusta.

Ilman Katria, sisarpuolta, ei mistään tulisi mitään.

Katrin ja Valtterin luontoääniin on turvallista nukahtaa.

Katrin harmaanvihreä Renault odottaa Meilahden sairaalan parkkipaikalla, kun Riikka pääsee hoidosta. Katri käy kaupassa Valtterin kanssa, laittaa ruokaa ja vahtii, että Riikka syö. Hän tuulettaa talon perusteellisesti, kun pelkkä ruuan tuoksu saa Riikan voimaan pahoin.

”Kun havahduin kesken unen, kuulin aina joko Katrin ja Valtterin rupattelua tai naputusta, kun kumpikin takoi tietokonetta. Niihin luontoääniin oli turvallista nukahtaa”, Riikka kertoo.

Katri tulee mukaan valitsemaan peruuk-kiakin. Sinä päivänä Riikka on niin huonossa kunnossa, että on valmis ottamaan sen vehnäleivän värisen, jota myyjä ensimmäiseksi esittelee. Katri ei tyydy siihen. Myyjä joutuu avaamaan parikymmentä laatikkoa, ennen kuin täydellinen Ihana Katri! Jos olisin ottanut leivän värisen, en olisi kehdannut lähteä kotiovesta ulos.”

Toivottomuus. Kun on muiden voimien armoilla. Kun ei voi tehdä mitään varmistaakseen, että paranee tai edes voi paremmin. Kun kivut ja pahoinvointi kaventavat elämää niin, ettei jäljelle jää muuta.

Kun on huoli lapsesta.

Onneksi on ystäviä, joille voi puhua myös tuskaisimpina päivinä.

Joskus hoitojen jälkeen lohduttaa eniten se, kun kaveri sanoo, että näytät säteilevältä.

Ylessä Riikka on tutustunut toimittaja Salla Paajaseen, ja vuosien mittaan ystävyys on lujittunut aivan erityiseksi. Salla on käynyt elämässään läpi niin rankkoja asioita, että Riikka uskaltaa nojata hänen elämänkokemukseensa.

”Luotin siihen, että Salla kestää kaiken, mitä hänen päälleen kaadan. Hänkin oli rohjennut vuodattaa minulle elämänsä pahimpia asioita.”

Sallan kanssa Riikka voi paitsi itkeä myös nauraa vedet silmissä. Hän huomaa, että musta huumori kohentaa oloa yhtä tehokkaasti kuin puhdistava itku.

Jonain päivänä syöpähoitojen jälkeen lohduttaa eniten se, kun kaveri sanoo, että näytätpä säteilevältä.

Ei elämää ilman kantajia

Riikka muistaa hyvin, miltä tuntui vuosi sitten joulukuun alussa, kun hän oli saanut ensimmäiset – tosin väärät – hyvät uutiset sairaudestaan.

”Oli juhlallista kävellä ruokakauppaan ja avata televisio ja katsella Akuuttia. Ajatella, että tässä sitä vaan ollaan hengissä.”

Hoidot päättyvät elokuussa 2015, ja 15. syyskuuta Riikka saa taas kerran soiton lääkäriltä. Tälläkin kertaa hän tietää asian heti. Hänellä on ollut jo viimeisten hoitojen jälkeen vahva tunne, että tauti on voitettu. Hän on terve.

Riikkaa huolettaa, miten yksinäiset pärjäävät.

”Tietenkään jokainen päivä terveenä ei ole riemua, mutta pienet hetket ovat. Kun pyöräilen töihin, nautin kauneudesta ympärilläni. Iloitsen, kun saan tehdä töitä ihanien ja luovien ihmisten kanssa.”

Häntä huolettaa nykyisin se, miten yksinäiset ihmiset pärjäävät sairastuessaan. Miten ihmeessä hän olisi pärjännyt, jos ei olisi ollut Miraa, Katria, Kirstiä ja Sallaa?

”Pastori Hilkka Olkinuora haastoi joskus miettimään, onko meillä jokaisella kuusi arkunkantajaa, kun elämä päättyy. Tämän vuoden aikana minussa on vahvistunut käsitys, että siihen tässä elämässä on pyrittävä. On elettävä niin, että ympärillä riittää kantajia.”

"Riikan syöpä oli yhteinen vihollisemme, joka piti nitistää", sanoo toimittaja Mira Selander.
"Riikan syöpä oli yhteinen vihollisemme, joka piti nitistää", sanoo toimittaja Mira Selander.

Mira Selander: Hetken aikaa olin vihainen

”Se ei ole mitään, mutta mene lääkäriin. Jotenkin niin minä sen otin, kun Riikka kertoi kaulaansa ilmestyneestä patista. Minulle ei tullut mieleenkään, että kyse voisi olla jostain vakavasta.

Helmikuussa Riikka sitten soitti ja kertoi huonot uutiset. Minua alkaa vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vatsassa tuntuu pahalta.

Pelotti kauheasti. Tajusin ensimmäistä kertaa, että näin voi tosiaan tapahtua kenelle hyvänsä. Myös yksinhuoltajaäiti voi sairastua, vaikka tekisi koko ajan hyviä tekoja ja eläisi terveesti.

Hassua kyllä, olin vähän aikaa myös vihainen Riikalle. Ajattelin, että hän ei saa sairastua sillä tavalla.

Oli Riikan vuoro olla heikko.

Ennen leikkausta kävimme lounaalla. Olin tähdentänyt itselleni, että minä en voi olla se, joka itkee. Riikka ei voi ruveta hoitamaan minua.

Siitä huolimatta purskahdin pöydässä itkuun ja kerroin, kuinka tärkeä Riikka oli minulle. Se oli vain pakko saada ulos.

En nähnyt Riikkaa niinä hoidon jälkeisinä hetkinä, kun hän voi fyysisesti todella huonosti. Sitä vastoin muistan helteisen kesäpäivän hänen luonaan.

Hoidot olivat jo pitkällä. Istuimme sisällä, koska hän ei voinut olla auringossa. Olin juuri itse tullut Barcelonasta ja tuonut tuliaisiksi monta suojeluspyhimyskorua. Riikka oli niin kaunis meikissään ja kesäleningissään, upea afrikkalainen huivi päässään. Oli vaikea ymmärtää, että hän tosiaan oli hyvin sairas.

Toinenkin päivä on jäänyt mieleen: Soitin Riikalle kävellessäni töihin. Hänellä oli synkkä hetki, ja hän puhui avoimesti ja rehellisesti peloistaan. Seisoin kännykkä korvallani, katsoin työhuoneen ikkunasta ulos aurinkoiseen aamuun. Tunnistin menettämisen pelon ja sen, miten rakas hän minulle on.

Ehkä sairaus tasapainotti roolejamme. Nyt oli Riikan vuoro olla heikko ja tarvitseva.”

Sisustusarkkitehti Katri Koski siirsi toimistonsa Riikan kotiin hoitopäiviksi.
Sisustusarkkitehti Katri Koski siirsi toimistonsa Riikan kotiin hoitopäiviksi.

Katri Koski: Havahduin jokaiseen rasahdukseen

”Tauti paranee, totta kai. Muuta vaihtoehtoa emme edes miettineet, mutta kyllä hoidot olivat hirveitä.

Välillä väänsimme itkuakin, mutta sille ei saanut antaa valtaa. Ajattelin, että rinnallakulkijan pitää pysyä kasassa.

Meille kehittyi rutiini hoitopäiville. Se antoi turvallisuuden tunnetta.

Hain hoitopäivinä Riikan Meilahden sairaalasta. Istuimme alas, ja Riikka tunnusteli, mitä pystyisi syömään, ettei pahoinvointi iskisi.

Tarkistimme lääkkeet ja täytimme vesikannut, koska vettä piti juoda runsaasti. Riikan äiti soitti toiselta paikkakunnalta. Hän halusi aina varmistaa, että kaikki sujuu hyvin.

Riikka jäi päiväunille, ja me Valtterin kanssa lähdimme kauppaan.

Puhuimme myös muuttuvasta ulkonäöstä.

Isäni ja Riikan äiti ovat naimisissa, ja meitä on monta sisarusta ja sisar- ja velipuolta. Kaikki tarjosivat apua, mutta minun oli silloin helpointa järjestää se. Olemme olleet aina läheisiä Riikan kanssa, joten tuntui hienolta, kun sain olla vuorostani avuksi.

Siirsin hoitopäivinä sisustusarkkitehdin toimistoni Riikan keittiönpöydälle. Tein läppärillä suunnittelutöitä ja valmistin samalla iltaruuan. Välillä kurkistin varovasti makuuhuoneen ovelta, onko Riikalla kaikki kunnossa.

Nukuin Riikan makuuhuoneen viereisessä huoneessa ja heräsin joka rasahdukseen. Pelkäsin, että pahoinvointikohtaus alkaa, mutta onneksi kaikki sujui pääasiassa hyvin.

Otin tavaksi soitella Riikalle pahoina päivinä hoitojen jälkeen ja muistuttaa, että kipu menee ohi, huono fiilis menee ohi, sinä paranet.

Puhuimme myös muuttuvasta ulkonäöstä. Riikka tarvitsi pientä vakuuttelua, että hän näytti edelleen oikeasti hyvältä. Totta kai sitä ensin ajattelee, että herrajumala, en voi lähteä mihinkään, kun minulla ei ole ripsiä eikä kulmakarvoja. Kevyt meikki ja hieman peitevoidetta hoitojen tummentamiin silmänalusiin tekivät ihmeitä.

Riikka halusi näyttää terveeltä myös Valtterin takia. Silloin äidin sairaus ei pelottaisi niin paljon.”


"Ystävyytemme Riikan kanssa syveni sairauden aikana", sanoo hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja Kirsti Kuosmanen.
"Ystävyytemme Riikan kanssa syveni sairauden aikana", sanoo hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja Kirsti Kuosmanen.

Kirsti Kuosmanen: Muistutin elämän hyvistä asioista

”Kun Riikka kertoi sairaudestaan, otin heti vahvan, tietoisen asenteen, että tässä käy hyvin. Sanoin sen myös Riikalle.

Uskon, että elämässä toteutuu se, mihin energiamme suuntaamme. Jos ajattelee positiivisesti, energia suuntautuu positiiviseen.

Samaan aikaan olin mielettömän surullinen ja peloissani. Kerroin Riikalle senkin, mutta koko ajan pidimme positiiviset asiat päällimmäisinä.

Päätin aika alussa, etten ala hirveästi hoitaa Riikkaa vaan puhun hänelle myös omista asioistani, hyvistä ja huonoista. En halunnut kohdella häntä niin, että tässä on nyt sairas ihminen, johon pitää ryhtyä erikseen suhtautumaan.

Ihmistä ei kannata ryhtyä tsemppaamaan, ennen kuin hän on saanut purkaa vaikeimmat tunteensa.

Terapeutin työstä oli apua siinä, että en pelkää itkevää. Minulle ei tule hätä siitä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Riittää, että olen.

Ehkä osasin myös esittää rakentavia, tulevaisuuteen suuntautuvia kysymyksiä. Muistutin Riikkaa elämän hyvistä asioista – ja osasin olla muistuttamatta niistä synkimpinä hetkinä, kun hän puhui peloistaan.

Tiedän terapiasta, ettei ihmistä kannata ryhtyä tsemppaamaan, ennen kuin hän on saanut purkaa vaikeimmat tunteensa.

Kuolemasta emme hirveästi puhuneet. Olisin ollut valmis siihenkin, jos Riikka olisi ottanut sen esille. Sen sijaan keskustelimme paljon henkisistä asioista, siitä, mihin uskomme.

Kun tieto Riikan parantumisesta tuli, olin Liettuassa tantranopettajakurssilla. Kalenterissani on sen päivän kohdalla iso sydän ja huutomerkki. Kun palasin Suomeen, istuimme taas yhdessä kahville. Nostimme lautaselle ison palan suklaakakkua.”

Vuonna 2012 Riikka ja toimittaja Salla Paajanen nostivat maljoja ystävänsä kirjan kunniaksi. (Kuva: Jussi Lähde)
Vuonna 2012 Riikka ja toimittaja Salla Paajanen nostivat maljoja ystävänsä kirjan kunniaksi. (Kuva: Jussi Lähde)

Salla Paajanen: Sanoin, että pojalle pitää kertoa

”Istuimme Mediapoliksen henkilöstöravintolassa Tampereella, kun Riikka kertoi kaulaansa ilmaantuneesta patista. Siinä vaiheessa hän oli jo päättänyt, että hänen täytyy ilmeisesti mennä lääkäriin. Olin kauhistunut: herranen aika, sellaista pattia olet katsellut!

On niin tyypillistä Riikkaa, että hän pitää huolta kaikista muista ja jättää omat lääkärikäynnit hoitamatta.

Tapaamme harvoin, mutta puhelumme ovat pitkiä ja tuki molemminpuolista.

Riikka lohdutti, kun vanhempi poikani kuoli ja kun kielestäni löytyi solumuutoksia ja niitä poistettiin leikkauksilla. Kun Riikka sitten jännitti oman koepalansa tuloksia, osasin tunnistaa pelot, joita hän kävi läpi. Mitä teen, jos tämä onkin syöpää? Miten lapsi pärjää, jos kuolen?

Meillä on Riikan kanssa samanikäiset pojat, joiden vaiheita olemme vertailleet paljon. Kun Riikka pohdiskeli, miten hän kertoisi sairaudesta Valtterille vai jättäisikö kertomatta, komensin häntä ehdottomasti puhumaan. Poika olisi vihainen, jos se häneltä salattaisiin.

Ihanaa, että Valtteri uskalsi myös kiukutella.

Oli ihanaa kuulla, miten Valtteri paloitteli äidille vesimelonia, kun tämä ei kyennyt syömään muuta.

Yhtä ihanaa oli, että poika uskalsi myös kiukutella. Sitä näkökulmaa yritin Riikalle tarjota. Olisi huolestuttavaa, jos 15-vuotias käyttäytyisi koko ajan kuin aikuinen.

Yhden puhelun muistan erityisen hyvin. Kun syöpähoidot olivat alkaneet, Riikka soitti ja pyysi: ’Salla, saanko itkeä sinulle tässä, kun minulla on niin paha olo?’ Sain olla ihminen, jolle ystävä uskaltaa soittaa heikkona hetkenä. Se tuntui hyvältä.

15. syyskuuta olin kävelemässä töistä kotiin, kun Riikka soitti ja kertoi ilouutisen: hoidot olivat tepsineet! Samana iltana kuulin, että yksi työkavereistani oli sairastunut syöpään. Täytyy sanoa, että sen päivän uutisten sulattelu vaati ison lasin punaviiniä. Voi elämä, millainen olet.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015. Lukijat valitsivat sen lehden parhaaksi.

 

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.