Riikka (toinen oikealta) ja tukijoukot: Kirsti Kuosmanen (vas.), Katri Koski ja Mira Selander.
Riikka (toinen oikealta) ja tukijoukot: Kirsti Kuosmanen (vas.), Katri Koski ja Mira Selander.

Vuosi sitten Riikka Kämppi löysi kaulaltaan oudon patin. Hän tarvitsi ystäviään enemmän kuin koskaan. Tässä jutussa viisi naista kertoo, miten ystävyys kantaa.

Riikka Kämppi laskee lehden kampaamon peilipöydälle. Sormenpäät löytävät patin heti. Siinä se on, vasemman korvan alla. Se on kova ja liikkumaton eikä siihen satu yhtään.

Turvonnut imusolmuke, niin hän on siitä ajatellut. Ihmekös tuo, kun on ollut kova flunssa koko syksyn. On se voinut ärtyä kännykänkin alla. Riikka on paiskinut töitä Pekka Haaviston lehdistöavustajana ja puhunut kännykkään varmaan kymmenen tuntia päivässä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hiusvärin haju peittää mukista nousevan kahvin tuoksun. Tuttu kampaaja jatkaa juttelua. Riikka vastaa hajamielisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Riikan katse on pysähtynyt Ilta-Sanomien sivulle muusikko Pekka Myllykosken kuvaan. Haastattelussa Myllykoski kertoo, että syöpäähän se oli. Hän oli löytänyt kaulaltaan kovan ja liikkumattoman patin, jota ei aristanut yhtään. Lääkärikoulutuksen saaneena hän oli tiennyt, että sellaista pattia ei pidä jäädä katselemaan.

Kovin tarkasti Riikka ei enää pysty tilannetta mieleensä palauttamaan nyt, vuotta myöhemmin. Aivot ovat pyyhkineet pois monta ahdistavaa yksityiskohtaa.

”Sen muistan, että sydän tuntui lepattavan kurkkuun.”

Ja sen, että kampaajalta lähdettyä oli pakko soittaa Miralle.

Mira etsii lääkärin

Mira Selander ja Riikka Kämppi ystävystyivät kymmenisen vuotta sitten, kun Riikka veti Ylen hyvä -säätiötä ja Mira oli Ylellä toimittajana. Molemmat asuvat Helsingissä, tosin eri laidoilla, ja molemmat ovat yksinhuoltajia ja kiireisiä. Tapaamisia on harvoin mutta puheluita joka viikko. Usein ne kestävät toista tuntia.

”Mira on niin huolehtivainen, siksi soitin hänelle. Tunnustin, etten uskalla mennä lääkäriin, koska sieltä tulee kuitenkin kuolemantuomio”, Riikka kertoo.

Seuraavana päivänä naiset tapaavat ravintola Kämpissä, jossa he nostavat samppanjamaljat Riikan 48. syntymäpäivän kunniaksi. Siihen mennessä Mira on jo etsinyt sopivan lääkärin yhteystiedot. Sellaisen, joka ymmärtää lääkärikammoisia.

”Siitä se lähti. Itse olisin vielä jatkanut vetkuttelua.”

Muille läheisilleen Riikka kertoo vasta, kun saa hyviä uutisia.

Marraskuu 2014 on puolivälissä, taivas harmaa. Ilmatieteenlaitoksen mukaan menossa on vuosituhannen auringottomin marraskuu.

Ne ovat pitkät kaksi viikkoa. Töissä on vaikeaa keskittyä. Töiden jälkeen Riikka yrittää olla niin kuin ennenkin aina kun hänen poikansa, 14-vuotias Valtteri, on paikalla. Kun Valtteri kapuaa yläkertaan tietokoneelleen, Riikka käpertyy alakerran sohvalle itkemään.

Miran lisäksi vain sisarpuoli Katri Koski tietää, että Riikka odottaa tuloksia koepalasta. Riikan isäpuoli, Katrin isä on saanut aivan äskettäin aivohalvauksen, eikä Riikka halua huolestuttaa läheisiään enempää.

”Kerroin vasta, kun sain hyvät uutiset”, Riikka sanoo.

Koepalan perusteella kasvain on hyvälaatuinen eikä sen leikkaamisella ole kiirettä. Riikan kunto kohenee silmissä. Hän matkustaa Valtterin kanssa kolmeksi viikoksi Intian Keralaan, joogaa, syö ayurvedistä ruokaa ja tulee terveenä takaisin.

Kirsti kysyy oikein

Patti kaulalla kasvaa. Aika erikoislääkärille on varattu helmi-maaliskuun taitteeseen 2015. Lääkäri haluaa ottaa uuden koepalan. Edessä on taas kaksi viikkoa odottelua.

Viikkoa myöhemmin puhelin soi. Riikka on keittiössä täysin laittautuneena, oikeastaan jo matkalla lounasseminaariin. Puhelimen näytöllä näkyy lääkärin numero. Riikka tietää heti, mistä on kyse.

”Lääkäri pahoitteli, että joutui ilmoittamaan tällaisen asian puhelimitse. Sitten hän kysyi, onko minulla lähipäivinä jotain, mitä en voi perua.”

Viisi päivää myöhemmin Riikka makaa leikkauspöydällä. Diagnoosi on aggressiivinen imusolmukesyöpä, joka johtaa hoitamattomana nopeasti kuolemaan.

Kirstille Riikka uskaltaa puhua myös pelosta.

Riikka päättää toimia toisin kuin syksyllä. Hän kertoo tuloksista heti lähimmilleen ja vähän myöhemmin Facebookissa. Salaaminen oli tuntunut raskaalta.

Kirsti Kuosmanen asuu naapurissa. Hän on hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja, mutta ennen muuta hän on ystävä.

Kirstin kanssa Riikalla on ollut tapana istahtaa kerran viikossa kahville jommankumman pöytään. Tärkeää tapaamisissa on se, että kahvin kanssa tarjotaan jotain hyvää ja puhutaan. Tunti, kaksi tuntia.

Nyt kahvihetkistä tulee entistä tärkeämpiä.

”Kirsti ei terapoinut minua, mutta hänellä on terapeutin ammattitaito. Hän osasi kysyä oikeat kysymykset. Enää en pysty sanomaan, mitä ne olivat, muisti on pyyhkinyt nekin pois. Silloin ne auttoivat hirveästi ja synnyttivät oivalluksia.”

Kirstille Riikka uskaltaa kertoa myös pelosta ja epätoivosta. Hän uskoo, että ystävä kestää sen ammattinsa ansiosta.

Katri hoitaa arjen

Ensin tulee pahoinvointi. Se alkaa heti sytostaattien pistämisen jälkeen ja on niin silmitön, että Riikka joutuu ottamaan neljää eri pahoinvointilääkettä. Niiden voimasta hän nukkuu vuorokauden.

Seuraavaksi iskee kipu. Luita särkee. Suun limakalvot ovat niin arat, että pahimpina aikoina Riikka pystyy syömään vain vesimelonia ja avokadoa. Ne voi nielaista pieninä kimpaleina maistelematta.

Neljäntenä päivänä hoidon jälkeen romahtaa mieliala. Riikka vajoaa niin syvään toivottomuuteen, että elämän jatkuminen tuntuu huonolta vaihtoehdolta.

Sitten olo vähitellen kohentuu. Kolmen viikon kuluttua on vuorossa uusi solumyrkkyannos, ja kierros alkaa alusta.

Ilman Katria, sisarpuolta, ei mistään tulisi mitään.

Katrin ja Valtterin luontoääniin on turvallista nukahtaa.

Katrin harmaanvihreä Renault odottaa Meilahden sairaalan parkkipaikalla, kun Riikka pääsee hoidosta. Katri käy kaupassa Valtterin kanssa, laittaa ruokaa ja vahtii, että Riikka syö. Hän tuulettaa talon perusteellisesti, kun pelkkä ruuan tuoksu saa Riikan voimaan pahoin.

”Kun havahduin kesken unen, kuulin aina joko Katrin ja Valtterin rupattelua tai naputusta, kun kumpikin takoi tietokonetta. Niihin luontoääniin oli turvallista nukahtaa”, Riikka kertoo.

Katri tulee mukaan valitsemaan peruuk-kiakin. Sinä päivänä Riikka on niin huonossa kunnossa, että on valmis ottamaan sen vehnäleivän värisen, jota myyjä ensimmäiseksi esittelee. Katri ei tyydy siihen. Myyjä joutuu avaamaan parikymmentä laatikkoa, ennen kuin täydellinen Ihana Katri! Jos olisin ottanut leivän värisen, en olisi kehdannut lähteä kotiovesta ulos.”

Toivottomuus. Kun on muiden voimien armoilla. Kun ei voi tehdä mitään varmistaakseen, että paranee tai edes voi paremmin. Kun kivut ja pahoinvointi kaventavat elämää niin, ettei jäljelle jää muuta.

Kun on huoli lapsesta.

Onneksi on ystäviä, joille voi puhua myös tuskaisimpina päivinä.

Joskus hoitojen jälkeen lohduttaa eniten se, kun kaveri sanoo, että näytät säteilevältä.

Ylessä Riikka on tutustunut toimittaja Salla Paajaseen, ja vuosien mittaan ystävyys on lujittunut aivan erityiseksi. Salla on käynyt elämässään läpi niin rankkoja asioita, että Riikka uskaltaa nojata hänen elämänkokemukseensa.

”Luotin siihen, että Salla kestää kaiken, mitä hänen päälleen kaadan. Hänkin oli rohjennut vuodattaa minulle elämänsä pahimpia asioita.”

Sallan kanssa Riikka voi paitsi itkeä myös nauraa vedet silmissä. Hän huomaa, että musta huumori kohentaa oloa yhtä tehokkaasti kuin puhdistava itku.

Jonain päivänä syöpähoitojen jälkeen lohduttaa eniten se, kun kaveri sanoo, että näytätpä säteilevältä.

Ei elämää ilman kantajia

Riikka muistaa hyvin, miltä tuntui vuosi sitten joulukuun alussa, kun hän oli saanut ensimmäiset – tosin väärät – hyvät uutiset sairaudestaan.

”Oli juhlallista kävellä ruokakauppaan ja avata televisio ja katsella Akuuttia. Ajatella, että tässä sitä vaan ollaan hengissä.”

Hoidot päättyvät elokuussa 2015, ja 15. syyskuuta Riikka saa taas kerran soiton lääkäriltä. Tälläkin kertaa hän tietää asian heti. Hänellä on ollut jo viimeisten hoitojen jälkeen vahva tunne, että tauti on voitettu. Hän on terve.

Riikkaa huolettaa, miten yksinäiset pärjäävät.

”Tietenkään jokainen päivä terveenä ei ole riemua, mutta pienet hetket ovat. Kun pyöräilen töihin, nautin kauneudesta ympärilläni. Iloitsen, kun saan tehdä töitä ihanien ja luovien ihmisten kanssa.”

Häntä huolettaa nykyisin se, miten yksinäiset ihmiset pärjäävät sairastuessaan. Miten ihmeessä hän olisi pärjännyt, jos ei olisi ollut Miraa, Katria, Kirstiä ja Sallaa?

”Pastori Hilkka Olkinuora haastoi joskus miettimään, onko meillä jokaisella kuusi arkunkantajaa, kun elämä päättyy. Tämän vuoden aikana minussa on vahvistunut käsitys, että siihen tässä elämässä on pyrittävä. On elettävä niin, että ympärillä riittää kantajia.”

"Riikan syöpä oli yhteinen vihollisemme, joka piti nitistää", sanoo toimittaja Mira Selander.
"Riikan syöpä oli yhteinen vihollisemme, joka piti nitistää", sanoo toimittaja Mira Selander.

Mira Selander: Hetken aikaa olin vihainen

”Se ei ole mitään, mutta mene lääkäriin. Jotenkin niin minä sen otin, kun Riikka kertoi kaulaansa ilmestyneestä patista. Minulle ei tullut mieleenkään, että kyse voisi olla jostain vakavasta.

Helmikuussa Riikka sitten soitti ja kertoi huonot uutiset. Minua alkaa vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä. Vatsassa tuntuu pahalta.

Pelotti kauheasti. Tajusin ensimmäistä kertaa, että näin voi tosiaan tapahtua kenelle hyvänsä. Myös yksinhuoltajaäiti voi sairastua, vaikka tekisi koko ajan hyviä tekoja ja eläisi terveesti.

Hassua kyllä, olin vähän aikaa myös vihainen Riikalle. Ajattelin, että hän ei saa sairastua sillä tavalla.

Oli Riikan vuoro olla heikko.

Ennen leikkausta kävimme lounaalla. Olin tähdentänyt itselleni, että minä en voi olla se, joka itkee. Riikka ei voi ruveta hoitamaan minua.

Siitä huolimatta purskahdin pöydässä itkuun ja kerroin, kuinka tärkeä Riikka oli minulle. Se oli vain pakko saada ulos.

En nähnyt Riikkaa niinä hoidon jälkeisinä hetkinä, kun hän voi fyysisesti todella huonosti. Sitä vastoin muistan helteisen kesäpäivän hänen luonaan.

Hoidot olivat jo pitkällä. Istuimme sisällä, koska hän ei voinut olla auringossa. Olin juuri itse tullut Barcelonasta ja tuonut tuliaisiksi monta suojeluspyhimyskorua. Riikka oli niin kaunis meikissään ja kesäleningissään, upea afrikkalainen huivi päässään. Oli vaikea ymmärtää, että hän tosiaan oli hyvin sairas.

Toinenkin päivä on jäänyt mieleen: Soitin Riikalle kävellessäni töihin. Hänellä oli synkkä hetki, ja hän puhui avoimesti ja rehellisesti peloistaan. Seisoin kännykkä korvallani, katsoin työhuoneen ikkunasta ulos aurinkoiseen aamuun. Tunnistin menettämisen pelon ja sen, miten rakas hän minulle on.

Ehkä sairaus tasapainotti roolejamme. Nyt oli Riikan vuoro olla heikko ja tarvitseva.”

Sisustusarkkitehti Katri Koski siirsi toimistonsa Riikan kotiin hoitopäiviksi.
Sisustusarkkitehti Katri Koski siirsi toimistonsa Riikan kotiin hoitopäiviksi.

Katri Koski: Havahduin jokaiseen rasahdukseen

”Tauti paranee, totta kai. Muuta vaihtoehtoa emme edes miettineet, mutta kyllä hoidot olivat hirveitä.

Välillä väänsimme itkuakin, mutta sille ei saanut antaa valtaa. Ajattelin, että rinnallakulkijan pitää pysyä kasassa.

Meille kehittyi rutiini hoitopäiville. Se antoi turvallisuuden tunnetta.

Hain hoitopäivinä Riikan Meilahden sairaalasta. Istuimme alas, ja Riikka tunnusteli, mitä pystyisi syömään, ettei pahoinvointi iskisi.

Tarkistimme lääkkeet ja täytimme vesikannut, koska vettä piti juoda runsaasti. Riikan äiti soitti toiselta paikkakunnalta. Hän halusi aina varmistaa, että kaikki sujuu hyvin.

Riikka jäi päiväunille, ja me Valtterin kanssa lähdimme kauppaan.

Puhuimme myös muuttuvasta ulkonäöstä.

Isäni ja Riikan äiti ovat naimisissa, ja meitä on monta sisarusta ja sisar- ja velipuolta. Kaikki tarjosivat apua, mutta minun oli silloin helpointa järjestää se. Olemme olleet aina läheisiä Riikan kanssa, joten tuntui hienolta, kun sain olla vuorostani avuksi.

Siirsin hoitopäivinä sisustusarkkitehdin toimistoni Riikan keittiönpöydälle. Tein läppärillä suunnittelutöitä ja valmistin samalla iltaruuan. Välillä kurkistin varovasti makuuhuoneen ovelta, onko Riikalla kaikki kunnossa.

Nukuin Riikan makuuhuoneen viereisessä huoneessa ja heräsin joka rasahdukseen. Pelkäsin, että pahoinvointikohtaus alkaa, mutta onneksi kaikki sujui pääasiassa hyvin.

Otin tavaksi soitella Riikalle pahoina päivinä hoitojen jälkeen ja muistuttaa, että kipu menee ohi, huono fiilis menee ohi, sinä paranet.

Puhuimme myös muuttuvasta ulkonäöstä. Riikka tarvitsi pientä vakuuttelua, että hän näytti edelleen oikeasti hyvältä. Totta kai sitä ensin ajattelee, että herrajumala, en voi lähteä mihinkään, kun minulla ei ole ripsiä eikä kulmakarvoja. Kevyt meikki ja hieman peitevoidetta hoitojen tummentamiin silmänalusiin tekivät ihmeitä.

Riikka halusi näyttää terveeltä myös Valtterin takia. Silloin äidin sairaus ei pelottaisi niin paljon.”


"Ystävyytemme Riikan kanssa syveni sairauden aikana", sanoo hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja Kirsti Kuosmanen.
"Ystävyytemme Riikan kanssa syveni sairauden aikana", sanoo hahmoterapeutti ja elämäntaidonvalmentaja Kirsti Kuosmanen.

Kirsti Kuosmanen: Muistutin elämän hyvistä asioista

”Kun Riikka kertoi sairaudestaan, otin heti vahvan, tietoisen asenteen, että tässä käy hyvin. Sanoin sen myös Riikalle.

Uskon, että elämässä toteutuu se, mihin energiamme suuntaamme. Jos ajattelee positiivisesti, energia suuntautuu positiiviseen.

Samaan aikaan olin mielettömän surullinen ja peloissani. Kerroin Riikalle senkin, mutta koko ajan pidimme positiiviset asiat päällimmäisinä.

Päätin aika alussa, etten ala hirveästi hoitaa Riikkaa vaan puhun hänelle myös omista asioistani, hyvistä ja huonoista. En halunnut kohdella häntä niin, että tässä on nyt sairas ihminen, johon pitää ryhtyä erikseen suhtautumaan.

Ihmistä ei kannata ryhtyä tsemppaamaan, ennen kuin hän on saanut purkaa vaikeimmat tunteensa.

Terapeutin työstä oli apua siinä, että en pelkää itkevää. Minulle ei tule hätä siitä, mitä pitäisi tehdä tai sanoa. Riittää, että olen.

Ehkä osasin myös esittää rakentavia, tulevaisuuteen suuntautuvia kysymyksiä. Muistutin Riikkaa elämän hyvistä asioista – ja osasin olla muistuttamatta niistä synkimpinä hetkinä, kun hän puhui peloistaan.

Tiedän terapiasta, ettei ihmistä kannata ryhtyä tsemppaamaan, ennen kuin hän on saanut purkaa vaikeimmat tunteensa.

Kuolemasta emme hirveästi puhuneet. Olisin ollut valmis siihenkin, jos Riikka olisi ottanut sen esille. Sen sijaan keskustelimme paljon henkisistä asioista, siitä, mihin uskomme.

Kun tieto Riikan parantumisesta tuli, olin Liettuassa tantranopettajakurssilla. Kalenterissani on sen päivän kohdalla iso sydän ja huutomerkki. Kun palasin Suomeen, istuimme taas yhdessä kahville. Nostimme lautaselle ison palan suklaakakkua.”

Vuonna 2012 Riikka ja toimittaja Salla Paajanen nostivat maljoja ystävänsä kirjan kunniaksi. (Kuva: Jussi Lähde)
Vuonna 2012 Riikka ja toimittaja Salla Paajanen nostivat maljoja ystävänsä kirjan kunniaksi. (Kuva: Jussi Lähde)

Salla Paajanen: Sanoin, että pojalle pitää kertoa

”Istuimme Mediapoliksen henkilöstöravintolassa Tampereella, kun Riikka kertoi kaulaansa ilmaantuneesta patista. Siinä vaiheessa hän oli jo päättänyt, että hänen täytyy ilmeisesti mennä lääkäriin. Olin kauhistunut: herranen aika, sellaista pattia olet katsellut!

On niin tyypillistä Riikkaa, että hän pitää huolta kaikista muista ja jättää omat lääkärikäynnit hoitamatta.

Tapaamme harvoin, mutta puhelumme ovat pitkiä ja tuki molemminpuolista.

Riikka lohdutti, kun vanhempi poikani kuoli ja kun kielestäni löytyi solumuutoksia ja niitä poistettiin leikkauksilla. Kun Riikka sitten jännitti oman koepalansa tuloksia, osasin tunnistaa pelot, joita hän kävi läpi. Mitä teen, jos tämä onkin syöpää? Miten lapsi pärjää, jos kuolen?

Meillä on Riikan kanssa samanikäiset pojat, joiden vaiheita olemme vertailleet paljon. Kun Riikka pohdiskeli, miten hän kertoisi sairaudesta Valtterille vai jättäisikö kertomatta, komensin häntä ehdottomasti puhumaan. Poika olisi vihainen, jos se häneltä salattaisiin.

Ihanaa, että Valtteri uskalsi myös kiukutella.

Oli ihanaa kuulla, miten Valtteri paloitteli äidille vesimelonia, kun tämä ei kyennyt syömään muuta.

Yhtä ihanaa oli, että poika uskalsi myös kiukutella. Sitä näkökulmaa yritin Riikalle tarjota. Olisi huolestuttavaa, jos 15-vuotias käyttäytyisi koko ajan kuin aikuinen.

Yhden puhelun muistan erityisen hyvin. Kun syöpähoidot olivat alkaneet, Riikka soitti ja pyysi: ’Salla, saanko itkeä sinulle tässä, kun minulla on niin paha olo?’ Sain olla ihminen, jolle ystävä uskaltaa soittaa heikkona hetkenä. Se tuntui hyvältä.

15. syyskuuta olin kävelemässä töistä kotiin, kun Riikka soitti ja kertoi ilouutisen: hoidot olivat tepsineet! Samana iltana kuulin, että yksi työkavereistani oli sairastunut syöpään. Täytyy sanoa, että sen päivän uutisten sulattelu vaati ison lasin punaviiniä. Voi elämä, millainen olet.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015. Lukijat valitsivat sen lehden parhaaksi.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla