Mustan huumorin mestarit

Oona Airola: 

”Ehkä siisteintä lapsena oli päästä mukaan isän bändin keikalle kokkolalaiseen Ali Baba -ravintolaan. Silloin 1990-luvun alussa oli normaalia mennä lasten kanssa kapakkaan, kunhan lapsi joi Trip-mehua eikä kaljaa.

Kävimme isän kanssa myös naapurissamme Marokko-baarissa. Sieltä sai ruokaa ja karkkirasioita.

Nykyäänhän baariin ei saa lapsen kanssa varmaan mennä mihinkään aikaan. Eivät nuo kokemukset minua mitenkään turmelleet.

Isä ei koskaan aliarvioinut minua tai työntänyt jonnekin lapsen maailmaan, että 'eeeiii kuule, nämä ovat aikuisten juttuja'.

”Sain nukkua päiväunet isän sellokotelossa.”

Tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa uskoakseni juuri siitä syystä, että olen saanut roikkua isän mukana keikoilla. Sain nukkua päiväunet isän sellokotelossa.

Olin ehkä kuuden, kun rakastuin palavasti isän bluesbändin Filthy Blue Fingersin rumpaliin Peetuun. Bändi treenasi kotipihassamme Kokkolan Ykspihlajassa. Tuijotin Peetua hypnoosissa ja huusin: 'Mää rakastan sua!' En saanut vastakaikua.

Kotimme oli hillityssä keskipohjalaiskaupungissa poikkeuksellinen: boheemi, taiteellinen, naapurustoa ärsyttävä ja kaupungin puheenaihe. Meillä oli toimittaja-äiti, muusikko-isä ja viisi villiä mukulaa sekä pässit, lampaat ja hevoset etupihalla.

Kerran meillä kävi sosiaalityöntekijöitäkin katsomassa, miten perheemme voi, kun piha on niin sotkuinen ja pari sataa vuotta vanha talo siinä huojuu ja varmaan liikaa elämääkin sieltä aina raikaa. Ensimmäisenä ovella viranomaisia tulivat vastaan lemmikkimme Elvis-pässi ja Priscilla-vuohi. Tapaamisen jälkeen tädit poistuivat eivätkä tulleet toista kertaa. He näkivät, että lapsilla on kaikki hyvin.

”Kun isä vei minut kouluun, vaadin, että hän jättäisi minut kauas, jotta kukaan ei näkisi autoamme.”

Kun olin teini, häpesin kotiani ja toivoin, että se olisi ollut tavallinen. Meillä yöpyi nurkissa merimiehiä ja taiteilijoita. Kun imuroin lankkulattiaa, lautojen välistä pirisi imuriin milloin mitäkin muruja ja jyviä. Haaveilin muovimatosta. Eniten hävetti kuitenkin Lada.

Isä oli ostanut sellistikaveriltaan haaveensa, ferrarinpunaisen Lada 1200:n. Kun hän vei minut kouluun, vaadin, että hän tammikuun pakkasillakin jättäisi minut kauas koulusta, jotta kukaan kavereistani ei näkisi autoamme.

Kerran äiti tuli autolla koulun pihalle hakemaan minua ja olin kuolla häpeästä. En ollut tuntevinani häntä.

31-vuotias näyttelijä Oona Airola valmistui Teatterikorkeakoulusta maisteriksi 2015. Hän on voittanut kaksi Jussi-palkintoa. Oona on kotoisin Kokkolasta ja asuu Helsingissä isänsä ja sisarustensa lähellä.

Isä on ollut aina idolini – Ladasta huolimatta. Minusta oli mahtavaa, kun hän oli niin rock ja cool.

Kun opettaja kerran koulussa kysyi vanhempien ammatteja, olin järjettömän ylpeä, kun saatoin sanoa, että isäni on muusikko. Opettaja ohitti ylpeyteni kuitenkin tyynesti ja siirtyi seuraavaan oppilaaseen. Kun vieruskaverini kertoi isänsä olevan lakimies, opettajan silmät oikein rävähtivät ja ammatista keskusteltiin lisää. Teki mieli huutaa.

Isä on opettanut minua ymmärtämään jokaisen ihmisen arvon. Hän on älykäs ja luova. Ihailen hänen kykyään analysoida salamannopeasti yhteiskunnan rakenteita ja asioiden syitä ja seurauksia. Hän on mielettömän lahjakas taiteilija, mutta hän voi silti vaikka ajaa työkseen taksia. Hänen ei tarvitse tehdä itsestään numeroa.

Uskon, että iskän ansiosta olen tarkka tasa-arvossa. Kukaan ihminen tai mikään työ ei ole vähempiarvoinen kuin joku toinen.

Olen perinyt kotoa työn arvostamisen. Olen tehnyt aina suurella intohimolla kaikenlaisia töitä leipomosta lähtien. Voin ihan yhtä hyvin tehdä yövuoron Salen kassalla kuin eläytyä päärooliin suurella näyttämöllä.

”Iskä sanoo olevansa elämän ajopuu. Haluan iskän tietävän, että ajelehtiminen on elämää parhaimmillaan.”

Iskä ja äiti erosivat, kun olin 16-vuotias. Muutin tuolloin Helsinkiin, jossa isäkin asui. Ero ei ehkä siksikään muuttanut suhdettamme tai tuntunut erityisemmin miltään. Minun sukupolvelleni vanhempien erot ovat olleet tavallisia. Ystävistäni ehkä kahden vanhemmat ovat pysyneet yhdessä.

Iskä sanoo olevansa elämän ajopuu. Hän valittelee joskus, että on koko elämänsä vain ajautunut tilanteisiin olematta sinnikäs tai aktiivinen. Haluan iskän tietävän, että ajelehtiminen on elämää parhaimmillaan. Voi, kun hän ajelehtisi edelleenkin. Silloin elämä tapahtuu ilman, että sitä pyrkii ohjailemaan. Emmehän voi vaatia itsellemme tapahtuvaksi tiettyjä asioita: perhettä, asemaa, rooleja.

Meitä yhdistää musta huumori. Tiedän, että iskälle kärsii heittää melkein mitä tahansa ja hän tekee kanssani samoin.”

Tuomas Airola on 58-vuotias sellisti, taiteilija, tangolaulaja ja taksiautoilija. Hän on näytellyt palkitussa elokuvassa Taulukauppiaat (2010), opiskellut klassista musiikkia Gdanskissa, Turussa ja Varsovassa sekä esiintynyt tango-orkesteri Guardia Nuevan solistina. Hän on kotoisin Suolahdesta ja asuu Helsingissä. Perheeseen kuuluu viisi lasta: Oona, Anna, Laura, Sara ja Aaro.

Tuomas Airola:

”Toivon, että Onsku ei väsytä itseään täydellisyyttä tavoitellessaan. Toivon, että hän ymmärtää pitää itsestään huolta ja uskaltaa myös kieltäytyä töistä silloin, kun ne eivät aidosti sovi aikatauluihin tai tunnu kannattavilta tai oikeilta.

Minä en ole osannut tehdä niin, ja jossakin vaiheessa, kun lapset olivat pieniä, uuvuin.

Olen perfektionisti. Tavoittelen aina täydellisyyttä, taksia ajaessanikin. Ahdistun valtavasti, jos olen pari minuuttia myöhässä. Muusikkona ja taiteilijana ei voi vain suorittaa kevyesti, pitää aina pyrkiä parhaimpaansa. Välillä se on työläs taakka.

”Onsku on sinnikäs, sosiaalinen ja päämäärätietoinen. Kaikkea sitä, mitä minä en ole.”

Minulla on viisi lasta, jotka kaikki ovat tekemisissä taiteen kanssa. Olen Onskusta tavattoman ylpeä, mutta se ei ole sellaista saavutuksiin perustuvaa ylpeyttä, vaikka tietysti jokainen vanhempi seuraa kiitollisena lastensa menestymistä. Olen Onskusta ylpeä eri tavalla. Hän on sinnikäs, sosiaalinen ja päämäärätietoinen. Kaikkea sitä, mitä minä en ole.

Kun erosimme Oonan äidin kanssa, muutin Kokkolasta Helsinkiin. Helsinki on minulle tuttu paikka nuoruuteni ajoilta, olen asunut täällä ennenkin.

Muutettuani elätin itseni aluksi työskentelemällä rakennustyömailla. Se oli raskasta aikaa. Jo työt olivat raskaita, ja minulla oli ikävä lapsia. Tunsin syyllisyyttä. Mietin, miten ero vaikuttaa lapsiin.

16-vuotias Oona muutti pian perässäni omaan asuntoonsa lähes naapuriini. Hän sai töitä leipomosta ja pääsi lopulta Teatterikouluun. Kun olin töissä, hän kävi Kansalaisen, koirani, kanssa ulkoilemassa.

Onskun opiskeluaikana etäännyimme. Opinnot veivät Oonan ajasta ja energiasta niin ison osan. Nyt olemme taas lähentyneet. Käymme leffassa ja teatterissa. Meillä on Pasilassa sellainen Airoloiden kortteli. Esikoistani Saraa lukuun ottamatta kaikki lapseni asuvat lähekkäin. Poikani Aaro tosin asuu Jollaksessa.

”Iltasaduiksi keksimme parempia versioita klassikkotarinoista, kuten Punahilkasta. Hilkka ei mennyt suden luo.”

Onskussa on aikuisena edelleen samoja piirteitä kuin lapsena. Jo silloin hänellä oli valtava mielikuvitus. Hän keksi tarinoita mistä tahansa. Kerran hän kertoi perhepäivähoitajalleen Sinikalle, että äiti käy lähikaupassa kaljakorien takana juomassa kaljaa, koska ei jaksa kantaa kaikkia kaljoja kotiin saakka. Tarina ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta silloin korviani vähän kuumotti lasta hoidosta hakiessa.

Iltasaduiksi keksimme klassikkotarinoista parempia versioita. Saatoin aloittaa Punahilkan mutta lopetin, kun Onsku havahtui kysymään, että mikä ihmeen idiootti tuo Punahilkka on. Mitä hiivattia se sinne suden luo menee yksin?

Teimme Hilkasta vahvan naishahmon, joka päätti olla menemättä suden luo, vaikka kutsu kävi.

Olin välillä jarruttelemassa sisarusten menoa kotona, esimerkiksi sen hevosen kanssa, hohhoijaa.

Hankimme hevosen – tai no, tytöt ja heidän äitinsä hankkivat. Minä en tullut sen kanssa toimeen yhtään. Vuosikaudet kannoin sille kauraa, heinää ja porkkanoita, ja silti se tuijotti minua korvat luimussa. Olin varma, että se monottaa minut hengiltä. Onsku rakasti sitä eläintä, ja muistan kauhulla katsoneeni, kuinka hän pyöri hevosen jaloissa.

”En ole mitenkään helppo ihminen. Perhe-elämämme oli välillä tummaa ja myrskyisää.”

Elimme jokseenkin boheemisti ja huomasin, että jossakin vaiheessa se vaivasi Onskua. Koulumatkoilla hän kyyristyi Ladamme jalkatilaan, jos kavereita meni ohi. Hän toivoi, että meillä olisi ollut Pösö, niin kuin tavallisilla ihmisillä.

Minusta on liikuttavaa, että saan olla läsnä tyttäreni elämässä ja että hän on aidosti kiinnostunut siitä, mitä minulle kuuluu. Hän haluaa olla ideoimassa milloin mitäkin brunssiperinnettä tai perheen juhlia.

En ole mitenkään helppo ihminen. Olen itse asiassa aika hankala, ja perhe-elämämme Onskun lapsuudessa oli välillä tummaa ja myrskyisää. Minulla on ollut omat ongelmani.

Musta huumori on keino tavallaan pyyhkiä osa kipeistä asioista maton alle, mutta tavallaan myös käsitellä ne. Meidän keinomme.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2020.