Puolitoista vuotta sitten Salla, 45, joutui ulos Facebookista. Se oli yllättäen kriisin paikka ja aiheutti ulkopuolisuuden tunteita. Nyt hän miettii, mistä kaikesta lopulta luovumme, jos luovumme somesta.
En aikonut poistua Facebookista. Niin kävi ihan vahingossa.
Heinäkuussa 2023 vaihdoin puhelintani uuteen ja toheloin jotain. Facebook-tilini meni lukkoon.
Pyysin apua kaikilta, jotka keksin, mutta lopulta jopa työpaikan digituki nosti kädet pystyyn. Kaveri muisti jonkun muunkin, jolle oli käynyt samoin. Ei hänkään kuulemma ollut koskaan saanut tiliään palautettua.
Arvelin, että ennen pitkää joutuisin työnkin takia luomaan uuden tilin, mutta samalla alkoi tuntua hyvältä idealta kokeilla elämää ilman Facebookia. Ruutuaikani puhelimella lähenteli jo neljää tuntia päivässä. Somepaasto tekisi varmasti tosi hyvää, ajattelin ja onnittelin itseäni viisaasta valinnasta.
Vähänpä tiesin.
15 vuotta ainutkertaista elämää
Ensimmäisenä iski suru. Kun menetin Facebook-tilini, tuntui kuin olisin hukannut päiväkirjan. Olin ehtinyt tallettaa palveluun noin 15 vuotta elämääni: lasten syntymät ja koulunaloitukset, työpaikan vaihdot, matkat ja kulttuurielämykset, uutiset ja niiden herättämät ajatukset.
Niitäkin enemmän silti ikävöin arjen pieniä, sinänsä mitättömiä hetkiä. Tällaisia:
23.8.2011. Muoti kävi kanssani parin vuoden väsytystaistelun ja voitti. Ostin leggingsit.
4.5.2022. Ajankuva: lapsi pelasi itseään vastaan Carcassonnea. ”Mä voitin 42-6.” #lakko #etätyö
18.7.2021. Ihan iski äsken mansikoita peratessa semmonen hassu fiilis, että oonkohan just nyt tässä hetkessä onnellisin mitä oon ikinä ollut. Ilman mitään erityistä syytä. Näin kai sen pitääkin olla. <3
Huomaan tällaisia pieniä korvaamattomia hetkiä yhä joka päivä, mutta nyt en kirjoita niitä ylös vaan ne katoavat ajan virtaan. Minun ainutkertainen elämäni.
Tosin kun selasin vanhaa Facebook-seinääni työkaverini tilin kautta tätä juttua varten, tajusin hassun asian. Iso osa viime vuosien postauksistani oli vain uusintoja aiemmilta vuosilta. Jo kauan ennen kuin tilini meni lukkoon, olin näemmä vajonnut nostalgiaan. Voi kasvavia vauvojani ja suloisen hyväsanaisia esikoululaisiani! Voi muuttuvaa maailmaa, voi nuorta ja nättiä itseäni!
Mietin, olikohan some ikinä minulle ihan samaa kuin se on muille – siis sosiaalinen media, yhteys muihin ihmisiin. Olenko sielläkin lähinnä pyörinyt oman napani ympärillä ja yrittänyt pitää yhteyttä tulevaan itseeni? Ajatus kirpaisee vähän.
Kuka minut nyt näkee?
Synttärionnitteluitakin kaipaan. En tosin itse viime vuosina enää onnitellut Facessa juuri ketään, koska sankareita saattoi olla kolmekin päivässä, mutta oli aina yhtä kivaa, kun minua onniteltiin. On hassusti ikävä sitäkin entistä kollegaa, jota en ole tavannut yli vuosikymmeneen mutta joka kerran vuodessa toivotti minulle raumaksi lykymbotkui ahterpeileihi.
Huomaan myös, että uutiset menevät somepaastojalta ohi. Eivät sellaiset, joita voi lukea uutissivustoilta, vaan tuttujen kuulumiset. Saan tietää jälkijunassa ja sivulauseista, kuinka entinen opiskelukaveri on saanut mahtavan työpaikan tai lapseni kummitäti mennyt kihloihin.
Mietin, miten tällaiset asiat raportoitiin ennen somea. Kun aloin odottaa esikoistani vuonna 2006, Facebookia ei ollut. Miten silloin kerroin asiasta tutuille, en kai millään ryhmäviesteillä? Ehkä kerroin muutamalle ja oletin, että sana kiertää. Kiersihän se ja kiertää yhä, mutta someen tottuneelle uutisaddiktille vauhti on liian hidas.
On noloa olla viimeinen, joka kuulee. Vielä nolompaa on huomata olevansa ihminen, joka harmistuu asiasta.
Oloni on ulkopuolinen. On noloa olla viimeinen, joka kuulee. Vielä nolompaa on huomata olevansa ihminen, joka harmistuu asiasta.
Kaipaan myös nähdyksi tulemisen tunnetta, varsinkin etätyöpäivinä kotona. Alan käyttää työpaikan Slack-pikaviestikanavaa outoihin tarkoituksiin. Kerron siellä, kuinka keksin uuden hävikkipikaruuan: jauhelihakeiton jämät, jossa keitetään pussillinen nuudeleita. Saan kilteiltä työkavereilta kuusi tykkäystä. Se ilahduttaa hirmuisesti.
Sitten vähän säälin itseäni, kun ilahdun niin paljon. Näinkö yksinäinen minusta on tullut?
Uusi tili, uudet säännöt
Puolitoista vuotta on melko pitkä aika olla poissa Facebookista. Hiljalleen olen sopeutunut elämään ilman. En oikeastaan tiedä, onko Facessa enää ketään muutakaan, ja jos on, mitä he siellä tekevät.
Jokin aika sitten nöyrryin luomaan uuden Facebook-tilin töitä varten, mutta somepaaston hengessä tein itselleni tiukat säännöt:
Käytän tiliä vain työaikana työtarkoituksiin. Kavereiksi hyväksyin vain parikymmentä nykyistä työkaveria, en ketään muuta. En keskustele, en reagoi, en postaa. Mitään, koskaan.
Säännöt ovat pitäneet yllättävän hyvin, mitä nyt hiihtolatujen kuntoa seuraan Facebookista käsin myös lomilla.
Uudellekin tililleni tulee välillä kaveripyyntöjä. Tuntuu pahalta torpata kiva lukiokaveri tai anoppi. Mietin aina hetken, laittaisinko perään Messenger-viestin, että ei minulla ole mitään sinua vastaan, mutta täällä minulla on säännöt.
Hylkään ajatuksen, koska pelkkään porttiteoriaa. Viestittely avaisi ehkä loputtoman poikkeusten ketjun. Toivottavasti hylätty kaveripyyntö ei ole heille niin iso juttu kuin se minulle olisi ollut.
Aika moni on poistunut Facebookista ja siirtynyt somettamaan muualle. Miksen minäkin ole?
Uutisia lukiessani huomaan, että ehkä ajolähtöni Facebookista tekikin minusta vahingossa edelläkävijän. Yhä useampi nimittäin sulkee nyt tilejään ihan itse. Osa haluaa trendikkäästi somepaastota, osa taas vastustaa Metaa – Facebookin, Instagramin, Threadsin ja Whatsappin omistajaa – jolle yksityisyys ja faktantarkistus tuntuvat olevan lähinnä hankalia muotisanoja.
Aika moni on silti siirtynyt somettamaan muualle: Linkediniin, Tiktokiin tai uudempaan Blueskyhin. Miksen minäkin ole?
Ai niin, näinkin voi elää
Syy on kamala klisee mutta totta: somettomuus on tuonut elämääni sellaista, mistä en halua mistään hinnasta luopua. Tällaista keveyttä en muista kokeneeni 15 vuoteen.
Pääni on tyyni ja kirkas. Näin paljon kirjoja olen lukenut viimeksi teininä. Kun avaan uutissovelluksesta pitkän artikkelin, en harhaudu viiden minuutin välein Facebookiin kurkkaamaan, mitä muualle maailmaan kuuluu. Saan luettua jutun kerralla kokonaan.
Ruutuaikani puhelimella on nykyään noin tunti päivässä, neljännes siitä, mitä vielä pari vuotta sitten. Suurin osa siitäkin liittyy töihin: luen puhelimelta sähköpostia, Slackia ja uutisia.
Kun nykyään kaipaan aivolepoa, kokoan lapseni legosarjoja. Eräänä lauantaipäivänä huomaan olleeni kotona viisi tuntia kurkkaamatta kertaakaan puhelintani.
Olen myös alkanut taas kirjoittaa päiväkirjaa, joka jäi tyhjilleen samoihin aikoihin, kun aikoinaan menin Facebookiin. En kirjoita joka viikko, mutta minulla on taas paikka, johon tallettaa arkeani ja ajatuksiani – itseäni varten ja ehkä lapsiani, sitten joskus. On ollut aika vapauttavaa löytää paikka, jossa minun ei tarvitse sensuroida itseäni. Sitä Facebook ei ollut ikinä.
15 vuottani somessa oli lopulta vain osa totuutta. Minä olen muualla.
Kodin Kuvalehdessä 4/2025 Salla kertoo lisää syitä, joiden vuoksi hän on valinnut pysyä pääosin poissa somesta. Miksi Instagram ei tunnu hänestä omalta paikalta? Mikä kaikki somessa ja sen keskustelukulttuurissa alkoi viime vuosina ahdistaa? Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
