Oona Kuusisto sai parikymppisenä aivoinfarktin ja halvaantui. Hän opetteli uudelleen niin kävelemään kuin sitomaan kengännauhat. ”Sairaalassa tein listan asioista, joista joudun luopumaan.”
”Sain täysin yllättäen aivoinfarktin parikymppisenä crossfit-salilla. Sairaalassa sain liuotushoidon, ja ravinto ja nesteet kulkivat elimistööni kanyylin kautta.
Lojuessani sairaalapedissä päätin jäädä henkiin. Ajattelin, että minulla on vielä paljon asioita tekemättä.
Surin kuitenkin sitä, pystynkö enää ikinä harrastamaan liikuntaa. Ei ollut takeita, millaiseen kuntoon toivun ja onnistunko edes kävelemään. Kukaan ei osannut myöskään sanoa, kauanko paranemiseen menisi. Olin onneksi nuori ja hyvässä fyysisessä kunnossa.
Muistini pätki. Taannuin fyysisesti lapsen tasolle. Jugurtit valuivat halvaantuneesta suupielestä rinnuksille, ja puhe sössötti.
”Yritin päästä yksin vessaan, mutta putosin pöntön viereen kuin koppakuoriainen.”
Tunsin paniikinomaista halua päästä pois sairaalasta ja koko tilanteesta. Pelkäsin nukahtamista. Jotenkin ajattelin, että nukahtaessa menetän taas kontrollin kehooni tai en enää herää. Pyysinkin aluksi hoitajaa istumaan sänkyni vieressä siihen asti, että olen unessa.
Liikuin pyörätuolilla, mutta edes vessaan en päässyt yksin. Kerran yritin. Putosin pöntön viereen kuin koppakuoriainen.
Pystyin kelaamaan pyörätuolia vain oikealla kädellä, joten se pyöri ympyrää ja kolisi seiniin. Kuuntelin Petri Nygårdin Paska maailma -kappaletta kymmeniä kertoja putkeen.
Nojasin kävelylaitteeseen, ja fysioterapeutti hilasi vasenta jalkaani eteenpäin. Astuin oikealla perässä, ja fyssari siirsi taas vasenta. Koko ajan jumpattiin. Edistyminen oli hidasta. Turhautti.
”Kun sain ensimmäisen kerran varpaani heilumaan, päätin, että minähän kävelen vielä!”
En muista itkeneeni, lähinnä vain otti päähän. Rankasti. Se muuttui voimaksi, nostatti sisua.
Kun sain ensimmäisen kerran vasemman isovarpaani heilumaan, päätin, että minähän kävelen vielä!
Aika nopeasti kuitenkin ymmärsin, etten tule koskaan olemaan kovan tason urheilija, ainakaan muodostelmaluistelussa. Listasin mielessäni asioita, joista joudun luopumaan.
Vuosia hiottujen luistelu- ja crossfit-taitojen lisäksi listaan tuli kauppakorkeakoulun valmennuskurssi, joka olisi alkanut seuraavalla viikolla, ja opiskeluelämä ylipäätään. Jopa jo ostetut kesän festariliput kävivät mielessä. Pääsenkö enää edes juhlimaan?
Tulevaisuuden kivat asiat tuntuivat putoilevan yksi kerrallaan pois. Se oli surullista.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882966364z.1_20250618113030_000g7b7k7ega.10.jpg?itok=IKdoi1TL)
Olin osastolla melkein kaksi kuukautta.
Ennen tapaturmaa minulla oli erottuvat vatsalihakset ja muutenkin muskelia. Sairaalassa laihduin ja lihakset surkastuivat.
Rollaattorin käyttö hävetti aluksi. Päätin kuitenkin olla miettimättä, mitä muut siitä ajattelevat. Postasin someen itseironisia rollaattorivideoita ja opettelin sitkeästi kävelemään. Yksi kotiin pääsemisen kriteereistä nimittäin oli, että pärjään ilman apuvälineitä.
Ulkonäkökeskeisyys karisi
Ennen halvaantumista olin ulkonäkökeskeinen tyyppi. Tykkäsin meikata ja laittautua. Haaveilin tulevaisuudesta meikkibrändin markkinointimimminä. Tapaturman jälkeen puhelimen kasvojentunnistus ei toiminut, naamani oli niin vinossa.
Nyt olen hyväksynyt sen, että ulkonäkö muuttuu, ja suhtaudun itseeni rennommin. Voin ihan hyvin mennä naturellina ja likaisella tukalla ihmisten ilmoille. Tietty itsekeskeisyys lähti. Kasvoni ovat palautuneet ennalleen, vaikka hymykuvista huomaan vielä itse suupielieni puolieroja.
Uuteen kehonkuvaan totuttelu on kuitenkin yhä kesken. Kiloja kertyi, kun aloin sairaalan jälkeen syödä normaalisti, mutta liikkuminen oli vähäistä. Yritän sanoa itselleni, ettei minun kuulukaan näyttää enää samalta kuin ennen tapaturmaa.”
Miten Oonan salitreeni keskeytyi dramaattisesti? Mikä pieni seikka pelasti hänet, ja miten hänet onnistuttiin saamaan ajoissa hoitoon? Millainen Oonan lapsuus oli, ja millaista oli tavoitteellisen urheilijanuoren elämä ennen halvaantumista? Mitä tapahtui Oonan tuoreelle parisuhteelle ja pojalle, joka odotti hänen ovensa takana tuliaisjäätelöt kädessä samaan aikaan kun Oona makasi sairaalassa? Mitä kaikkea Oona joutui opettelemaan uudestaan? Mitä positiivista aivoinfarktista seurasi? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 11/2025 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Oona Kuusisto
24-vuotias opiskelija on syntynyt ja kasvanut Porissa. Hän opiskelee Tampereen ammattikorkeakoulun englanninkielisellä linjalla tekstiili- ja materiaalitekniikan insinööriksi. Oona asuu Ilona-siskonsa kanssa Tampereen keskustan kupeessa. Hän rakastaa kokkailua ja avantouintia. Joka aamu Oona juo monivitamiiniporeensa valtavasta viinilasista. Se tuo arkeen luksusta.
