Laura Isoniemi, 61, sai aivoverenvuodon nelikymppisenä neljän lapsen äitinä. ”Terapiassa tunnistin ajattelevani, että minun piti ansaita elämä, koska olin jäänyt henkiin.”
”Rouva, olette hengenvaarassa, kirurgi sanoi tiukasti. Oli huhtikuinen aamu vuonna 2004, ja minut oli viety ambulanssilla sairaalaan.
En täysin ymmärtänyt, että saattaisin kuolla. Hoin vain: minun silmäni – olen taiteilija.
Näkö on taiteilijan tärkein työkalu, ja tuolla hetkellä tajusin pelätä vain sen menettämistä.
Olin herännyt varhain pääsiäisloman aamuna kovaan päänsärkyyn. Veri tuntui paenneen käsistäni. Tajusin heti, että jokin oli pahasti vialla.
Olin 41-vuotias, ja meillä oli neljä 6–15-vuotiasta lasta. He odottivat pääsiäisaamun perinnettä, pääsiäisyllätysten etsintää. Silloinen mieheni soitti minulle ambulanssin.
Onneksi pääsin nopeasti sairaalaan ja suoraan aivoleikkaukseen.
Ja sitten – jäin henkiin.
Aivoissani todettiin synnynnäinen vika, jonka vuoksi aivoverisuoni oli katkennut. Sain kuulla, että vastaavan kohtauksen kokevista vain joka kymmenes selviytyy.
Olin kolme kuukautta sairauslomalla tekstiilitaiteilijan ja opettajan työstäni. Kun palasin töihin, en ensin nähnyt kunnolla edes ompelukoneen neulansilmää. Jotenkin kuitenkin pystyin viemään päätökseen yhden parhaista kirkkotekstiilitöistäni, vantaalaisen Pyhän Annan lasten kirkon tekstiilit.
Elämäni on usein mennyt niin, että yhtä aikaa tapahtuu jotakin hyvää ja pahaa.
”Käsitin nelikymppisenä, että elämä voi loppua milloin tahansa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882656501z.1_20231115100811_000gn766lsii.10.iptcstrip.jpg?itok=Bj-Le6SV)
Jaarittelu sai jäädä
Uskallanko vielä elää? Kun aivoverisuoneni repesi, elin ruuhkavuosia.
Puolisoni matkusti työnsä vuoksi paljon ulkomailla, joten hoidin usein yksin neljää lastamme, tein ruuat ja kuskasin harrastuksiin.
Olin usein väsynyt ja stressaantunut. Keskimmäiset lapseni ovat kaksoset, ja yksi lapsista on erityislapsi, jonka hoitaminen vaati paljon koko perheeltämme.
Aivoverenvuodon jälkeen olin alakuloinen ja todella säikähtänyt. Itkin paljon ja olin ärtyisä.
Jouduin käymään läpi sitä, kuinka paljon jaksan ja mitä voin tehdä. Kukaan ei osannut puolestani määrittää, missä raja menee.
Varmasti läheisillä oli kanssani hankalaa. Luonteeni muuttui niin, että minusta tuli suorempi ja itsekkäämpi. Lakkasin esimerkiksi käymästä voimia vaativia, pitkiä puhelinkeskusteluja. En jaksa jaaritteluvaiheita, vaan haluan saada asiat tapahtumaan.
Käsitin nelikymppisenä sen, minkä usein vasta seitsemänkymppiset ymmärtävät: elämä voi loppua milloin tahansa.
Taiteen alalla vaikeudet on onneksi mahdollista muuttaa materiaaliksi.
Kaikki, mitä olen elämässäni kokenut, on jalostunut tavalla tai toisella luovaan työhöni. Olen purkanut tekstiilitöihini niin uupumukseni kuin isän menetyksen liian varhain.
”Lapsille olin vähän lepsu enkä jaksanut niuhottaa.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882656501z.1_20231115100733_000gn766lsib.10.iptcstrip.jpg?itok=qltV33Ft)
Taide on omaa tilaani
Freelance-taiteilijana junailin itselleni työaikaa esimerkiksi sen avulla, että lapset kävivät paljon harrastuksissa, kuten tanssitunneilla ja kuvataidekoulussa. Lapset tottuivat siihen, että työni oli kotona läsnä koko ajan ja kankaita oli ympäriinsä.
Opiskelin myös opettajaksi ja aloin opettaa muun muassa tekstiilitaidetta. Pidin siitä, ja se toi pienen mutta säännöllisen leivän pöytään. Taiteellisia töitä tein pätkittäin päivisin, iltaisin ja lomilla.
Oma luovuus ja taiteen tekeminen ovat merkinneet minulle tärkeää omaa tilaa. Sain olla haluamallani tavalla, vain itseni kanssa ja omissa maailmoissani. Ison perheen äitinä en muutoin juuri päässyt olemaan yksin.
Aivoverenvuotoni jälkeen pelkäsin kuolevani, ja pelkoon liittyi huoli myös perheen selviytymisestä ilman minua. Olin vajaakuntoinen ja ison lapsiperheen äiti.
Harva tietää, kuinka äärirajoilla ja millaisen puristuksen keskellä silloin työskentelin.
Terapiassa tunnistin ajattelevani, että minun piti ansaita elämä, koska olin jäänyt henkiin. Tämän uskomuksen takia tein työasiat aina todella hyvin.
Lapsille olin vähän lepsu enkä jaksanut niuhottaa huoneen siivouksesta tai pyykeistä. Heillä oli vaativaa muutenkin. Minä rakensin itseäni uudelleen, ja lisäksi erityislapsemme tarpeet menivät usein muiden lasten tarpeiden edelle.
Suurin voimavarani on aina ollut kiitollisuus siitä, että jäin henkiin. Sitä en ole koskaan unohtanut.”
Miten Laura päätyi töihin Ugandaan taideopiskelijoiden keskelle? Mikä kannatteli Lauraa, kun hän suunnitteli Suomi 100 -juhlavuoden näyttelyä samaan aikaan kuin hänen miehensä sairastui? Lue koko juttu Kodin kuvalehdestä 22/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
