Yritä hengittää, että ei mene pintahengitykseksi. Muista jätkä hengittää.
Markus Turunen toisti samaa asiaa mielessään ja katsoi kelloa Yle Radio Suomen studiossa Pasilassa. Se läheni viittä. Oli lauantai, helmikuun 3. päivä vuonna 2024.
Tuntia aikaisemmin Markus oli saanut puhelun esihenkilöltään. Tämä oli kertonut, mitä samana aamuna oli tapahtunut ja että kello 17 tieto kerrottaisiin radiouutisissa. Heti uutisten jälkeen alkaisi Markuksen ohjelma. Hänen pitäisi kertoa sama asia Radio Suomen kuulijoille.
Markus saisi apua, jos tarvitsisi, esihenkilö oli sanonut. Hän saisi päättää itse, mitä sanoisi, häneen luotettaisiin. Markus vastasi hetken mietittyään, että pystyisi kyllä.
Markus veti verhot studion ikkunoihin, että kukaan ei näkisi sisälle.
Markus laittoi puhelimet äänettömälle ja käänsi ne pöydälle näyttö alaspäin. Hän sulki tietokoneen sähköpostin. Hän veti verhot studion ikkunoihin, että kukaan ei näkisi sisälle.
Kello 17.15 studion näytössä syttyi pieni vihreä valo merkiksi siitä, että mikrofonin voi avata ja lähetys kuuluisi kaikille.
Markus nousi seisomaan ja sanoi: ”Kuten uutisissa kuulimme, pitkäaikainen työyhteisömme jäsen, toimittaja ja radiontekijä Olga Ketonen on kuollut tänä aamuna. Olga oli ihana ihminen ja kollega. Me kaikki kaipaamme häntä hyvin paljon.”
Musiikki odotti valmiina. Valinta oli selvä, Olgan lempikappale: George Michaelin Freedom ’90.
Tuhansia viestejä: surua, ihmetystä, muistoja
Kun Markus oli kertonut uutisen Olgan kuolemasta radiossa, hän avasi lähetyksen jälkeen puhelimen. Toimituksen Whatsapp oli täynnä viestejä. Lisää tuli koko ajan.
Viestejä ja sähköposteja saapui päiväkausia, tuhansia. Ne olivat täynnä surua, ihmetystä ja muistoja.
Markus ja muut yrittivät ehtiä vastata jokaiseen viestiin sydänemojilla.
Monet kertoivat viesteissä, kuinka he olivat soittaneet radion suoriin lähetyksiin Olgalle kerran toisensa jälkeen. Yksinäisille Olga oli joskus ollut ainoa, jonka kanssa he olivat jutelleet moneen päivään.
Yksinäisille kuuntelijoille Olga oli joskus ollut ainoa, jonka kanssa he juttelivat moneen päivään.
Lähetyksessä oli minuutti tai kaksi aikaa päästä samalle aaltopituudelle vieraan soittajan kanssa. Olga onnistui siinä aina. Jos ohjelmaan soitti sama ihminen kuin vuotta aikaisemmin, Olga muisti, että viimeksi oli puhuttu kissoista, ja jatkoi samasta aiheesta.
Jotkut kuulijat kirjoittivat ottavansa osaa koko toimituksen suruun.
”Se tuntui hyvältä ja teki surua näkyväksi. Perheenjäsenillä ja sukulaisilla on lupa surra, kun joku kuolee. Työkavereiden suru jää jotenkin piiloon, vaikka myös se voi olla suurta”, Olgan työkaveri Sanna Pirkkalainen sanoo.
”Sellaista surua on välillä vaikea surra, jolle ei muiden mielestä ole syytä.”
Mitä muuta Olga K opetti työkavereilleen kuin sen, että kollegaa kannattaa aina kehua ja täti-ihminenkin voi käyttää lököfarkkuja? Millaisen jäljen Olga jätti työkavereihinsa Markukseen, Sannaan, Olliin ja Juhaan? Kuinka suru muutti muotoaan, kun aikaa kului. Mitä työpaikan hyllyllä oleva Olgan kuva tuo työkavereiden mieleen nykyään? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 16/2025. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
