Rauhan, 74, hautajaisissa ei ollut yhtään tuttua – ”Se, että joku lähtee aivan yksin, on käsittämättömän surullista”

Arkku on yksinkertainen. Kello on kymmenen torstaiaamuna. Ikkunan takana Honkanummen hautausmaalla Helsingissä kasvaa vanhoja mäntyjä.

Hänestä, joka arkussa on, tiedetään vain nimi sekä synnyin- ja kuolinvuosi. Paikalla ei ole ainuttakaan sukulaista, ystävää, naapuria, entistä työtoveria, harrastuskaveria tai hyvän päivän tuttua.

Hyvästelemme sinut, Rauha, pappi sanoo rukoiltuaan. Olit kuollessasi 74-vuotias, mutta en tiedä, missä olet syntynyt. Millaisia ihmisiä ympärilläsi oli? Millaisista asioista unelmoit?

Papin lisäksi kappelissa on kahdeksan tummaan pukuun pukeutunutta miestä. He istuvat toisessa penkkirivissä. Kun on virsien vuoro, he laulavat: Maa on niin kaunis, Päivä vain ja hetki kerrallansa.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.”

Miehet eivät ole koskaan tavanneet Rauhaa tai hänen omaisiaan.

Siunaustilaisuus kestää kaksikymmentä minuuttia. Sen päätyttyä ei ole muistotilaisuutta.

Miehet nousevat penkistä, kävelevät eteiseen ja eteisestä ulos mäntyjen alle. Sitten he lähtevät kotiin.

He saapuivat paikalle, ettei Rauhan tarvitsisi lähteä yhtä yksin kuin hän ehkä on elänyt.

Jokaisen yksinäisen haudalle asetetaan samanlainen kukkalaite, vaatimaton ja kaunis.

Ensimmäinen oli Heikki

Valkoinen paita on silitetty edellisenä iltana. Tapio Tolppanen on silittänyt sen itse. Hän on nostanut puvun henkarissaan kaapin oveen odottamaan.

Tapio on yksi Rauhan hautajaisiin osallistuneista laulajista. Nuorin heistä on 55-vuotias, vanhin yli kahdeksankymppinen. He kaikki kuuluvat Englannissa alkunsa saaneeseen Odd Fellow -järjestöön.

Käykää tervehtimässä sairaita, auttakaa hädänalaisia, haudatkaa kuolleet ja kasvattakaa orvot, kehottavat Odd Fellow'n ohjeet 1800-luvulta.

"Näin viime vuonna lehtiartikkelin, jossa kerrottiin yksinäisten hautajaisista. Tuntui julmalta ja raadolliselta, ettei ihmisellä ole yhtään ystävää. Menimme poikien kanssa meidän maalle suunnittelemaan toimintaamme ja mietimme, mitä konkreettista voisimme tehdä yksinäisten hyväksi", Tapio sanoo.

On olemassa jotakin, jonka kaikki kohtaavat yksin.

Maalla puhuttiin saunan terassilla ja paljussa, rohkeimmat kävivät järvessä uimassa. Kun makkarat oli grillattu, puhuttiin vielä lisää.

Ajatus selkeni. Ehkä tuntemattomien yksinäisten hautajaisiin voisi mennä laulamaan. Laulamistakin tärkeämpää olisi olla läsnä. Ensin pitäisi olla yhteydessä kirkkovaltuustoon.

"Oliko se ensimmäinen vainaja Heikki?" Tapio kysyy.

"Oli se Heikki. Hän oli nuori kaveri", Juha Saunamäki vahvistaa.

Heikki haudattiin viime huhtikuussa.

"Edellisenä iltana jännitti. Ajattelin, että jos on liian vaikeita virsiä ja laulu menee yninäksi. Ja että mitä mahdan tuntea ja kokea, kun en ole ennen ollut vieraissa hautajaisissa", Juha sanoo.

"Siunaus oli tunteellinen tilanne. Kun jäimme sen päätteeksi takahuoneeseen, oli niin hiljaista, niin hiljaista", Tapani jatkaa.

Nyt Tapio ja Juha ovat saattaneet viimeiselle matkalleen yli kaksikymmentä yksinäistä.

Siunauksen jälkeen Juhan ja Tapion päivä jatkuu tavallisena torstaina: muuttohommia, kahvit vaimon kanssa, illalla ruoka.

Surua ei pidä pelätä

Työhuone on Pakilan seurakuntatalon toisessa kerroksessa. Ikkunasta avautuu laaja horisontti. Kauempana autotie halkaisee maiseman. Kehä Ykkösellä humisee autojen tauoton virta.

Rauhan hautajaisia edeltävällä viikolla pastori Satu-Elina Ansas mietti häntä paljon. Hän istui illalla työpöytänsä ääressä, kun muut olivat jo lähteneet kotiin.

Kun Satu-Elina valmistelee siunaustilaisuuksia, hän juttelee omaisten kanssa rauhassa. Hän pyytää heitä ottamaan mukaan valokuvakansioita ja muistelemaan. Nyt ei ollut ketään, joka osaisi kertoa.

Pastori Satu-Elina Ansakselle ei ole merkitystä, mitä vainaja on elämässään saavuttanut. ”Jokainen elämä on arvokas.”

Satu-Elina haluaa puhua erityisen kauniisti juuri niissä hautajaisissa, joissa vainaja on tuntematon. Koska kukaan muu ei puhu.

Vähitellen sanat muodostuivat Satu-Elinan mielessä lauseiksi:

Jokainen päivä on lahja, ei itsestäänselvyys.

On olemassa jotakin sellaista, jonka me kaikki kohtaamme yksin.

Jokainen meistä jättää näköisensä jäljen tähän maailmaan. Kukaan ei voi hallita elämää.

"Se, että joku lähtee aivan yksin, on käsittämättömän surullista. Se on kuin yksinäisyyden kamala huipentuma."

"Toisen surua ei saa pelätä. Pitää uskaltaa katsoa sitä kohti."

Sellaista kenenkään ei pitäisi kokea, Satu-Elina ajattelee. Rippileireillä hän kohtaa joskus nuoria, jotka kertovat, ettei heillä ole elämässään ainuttakaan ihmistä, johon voisivat luottaa.

Silloin Satu-Elina yrittää kuunnella mahdollisimman tarkkaan, iltanuotion ja makkaranpaiston jälkeen, kahden kesken.

"Toisen surua ei saa pelätä eikä siihen pidä yrittää etsiä pikalohdutusta. Pitää uskaltaa katsoa surua kohti. Joskus pelkkä läsnäolo lohduttaa."

Kuin sängyssä makaisi

Satu-Elina on suunnitellut omia hautajaisiaan. Hän rakastaa juhlien järjestämistä. Ehdoton toive on, että siunaustilaisuudessa soitetaan Edvard Griegin säveltämä Aamutunnelma. Toivottavasti ihmiset myös kertovat iloisia muistoja Satu-Elinan elämän varrelta.

Satu-Elina haluaisi samanlaisen arkun kuin yksinäisillä vainajilla. Ne valmistetaan viidensadan metrin päässä hänen työhuoneeltaan, Pakilan työkeskuksessa. Keskuksessa työskentelee ihmisiä, joiden on ollut vaikea työllistyä muualle ja jotka tarvitsevat kuntouttavaa työtoimintaa tai suorittavat yhdyskuntapalvelua.

Arkkuverstaan seinällä on Kiss-hevibändin juliste. Sen vieressä Fingerpori-sarjakuvan vanki istuu sellissä ja ratkoo Kovimmat ristikot -nimistä lehteä. Radiossa laulaa Kaija Koo: "Jotkut ei kadu mitään, minä kadun. Kaikki ei todellakaan mennyt lailla sadun."

Arkut tehdään käsityönä. Vainajia ei laiteta mihinkään laatikkoon.

"Tämä on tavallinen verstas, mutta kunnioittaen täällä hommat tehdään. Käsityönä kaikki, ei laiteta vainajia mihinkään laatikkoon tai tehdä hutaisten. Töissä on pelkkiä miehiä, mutta naisetkin osaisivat", Ari Huhtamäki sanoo.

Yhden arkun kokoamisessa on 70 vaihetta. Rauha asetetaan arkkuun, joka on kaksi metriä pitkä ja 60 senttiä leveä. Hänen päänsä alle asetetaan paperisilpulla täytetty tyyny. Jalkoihin vedetään valkoiset sukat ja päälle peitto.

"Siinä on kuin sängyssä makaisi."

"Joskus on vitsailtu, että pitäisikö tässä työssä olla mustat päällä ja kuunnella urkumusiikkia."

Sitten Ari vakavoituu.

Jotkin arkut ovat jääneet mieleen. Jokainen lapsen arkku ja sen nuoren tytön arkku, jonka yksi sivulauta piti jättää maalaamatta. Tytön ystävät halusivat kirjoittaa siihen viimeiset viestinsä ja hymiönsä.

Kuka minut muistaa?

Ihmisestä jää jäljelle kolmisen litraa, kun hänet tuhkataan. Uurna on pieni ja hauras. Niin on ihminenkin.

Juha Saunamäki miettii haurautta, kun hän istuu siunauskappelissa ja katsoo Rauhan arkkua.

Rauhalle ei pystytetä omaa hautakiveä.

Rauhan tuhka päätyy todennäköisesti hautausmaan muistolehtoon. Hänelle ei pystytetä omaa hautakiveä.

1990-luvulla Juha istui käräjäoikeudessa ja kuunteli, kuinka tuomarin nuija kopautti pöytää. Yritys, jossa hän oli ollut osakkaana, oli mennyt konkurssiin. Juhan velka oli 3,5 miljoonaa markkaa.

"Se oli niin hirvittävä juttu, että itkin. Tuntui, että elämä loppuu."

Juha palasi tekemään opettajan töitä, luopui ulkomaanmatkoista ja LP-levyjen ostelemisesta, pääsi velkasaneeraukseen, päätyi itähelsinkiläisen koulun luokanopettajaksi ja lopulta rehtoriksi sekä oppi paljon lasten yksinäisyydestä.

"Näin äärettömän kamalia kohtaloita, joissa huono-osaisuus oli periytynyt sukupolvelta toiselle. Kun menin oppilaiden kotiin keskustelemaan, vanhemmat saattoivat tarjota drinkkiä ja hasissätkää: Otas tuosta, niin rentoudutaan ja sitten jutellaan."

Se oli vanhempien mielestä kohteliasta käytöstä. Lasta ei kuunnellut kukaan.

Juha yritti auttaa. Jotta kaikki ehtisivät saada huomiota, hän aloitti työpäivänsä toisinaan jo aamuneljältä.

Juha (vas.) ja Tapio kiusaantuvat, jos heitä kiittää tärkeästä työstä. ”Saamapuolella tässä ollaan. Puhutaan jostain muusta.”

Samaan aikaan Tapio Tolppanen laajensi yritysbisneksiään. Sitten sydämestä löytyi reikä. Piti pysähtyä.

"Katse jotenkin avautui. Enää en tuijottanut vain eteenpäin vaan aloin katsoa myös sivuille, muihin ihmisiin päämäärän sijasta."

Tuntuu siltä, että on kunnia olla mukana.

Kun Juha ja Tapio nyt kuuntelevat papin sanoja Rauhan hautajaisissa, olo tuntuu nöyrältä. Siltä, että on kunnia olla mukana. Ei siltä, että teenpä hyvän työn.

"Sekin on arvokasta, että toista saattaessa on mahdollista ajatella omaa kuolemaansa. Tässä ollaan elämän viimeisellä neljänneksellä. Niin se vain on", Tapio sanoo.

Ystäväpiirin viimeinen

Rauha ei ole ainoa. Helsingissä siunataan vuosittain noin 60 vainajaa hautaan ilman saattoväkeä. He ovat kaiken ikäisiä, eivät ainoastaan vanhuksia.
Joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Yli miljoona ihmistä.

"Suuri osa ihmisistä kuvailee yksinäisyyttään ahdistukseksi. Yksinäisyys voidaan kokea niin voimakkaasti, että siihen liittyvät tunteet muistuttavat kipua", sanoo sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.

Ehkä yksinäisyys tuntui Rauhasta samalta kuin muut yksinäiset ovat kuvailleet. Hävettää, on paha mieli ja arvoton olo. Itkettää, kurkkua kuristaa.

"Yksinäinen kokee, ettei kukaan ole hänestä kiinnostunut."

Kun ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi, tietyt aivojen alueet aktivoituvat. Samaan tapaan kuin nälkäisen ihmisen aivot käskevät syödä, yksinäisen aivot käskevät hakeutua muiden ihmisten luo.

Vaikka tarve on suuri, toisten seuraan liittyminen on yksinäisestä vaikeaa. Tekisi mieli, mutta ei tiedä, miten uskaltaisi.

"Sosiaalisen kivun keskellä ihminen tuntee usein olevansa yksin ja näkymätön. Yksinäinen kokee, että muut katsovat hänen lävitseen eikä kukaan ole hänestä kiinnostunut."

Ehkä Rauhalla oli vain huono tuuri.

"Joskus yksinäisyys johtuu vain olosuhteista. Ihmistä, jonka kanssa tuntuisi luontevalta solmia ystävyyssuhde, ei ole osunut kohdalle."

56 prosenttia yksinäisistä aikuista on kokenut itsensä yksinäisiksi jo lapsena.

Ehkä Rauha asui nuorena maaseudulla eikä naapurissa ollut saman ikäistä tanssiseuraa. Tai ehkä hän matkusti paljon, eikä ehtinyt juurtua paikkoihin tai ihmisiin.

Yksinäisyyden syy voi olla myös syvemmällä. 56 prosenttia yksinäisistä aikuisista on kokenut itsensä yksinäisiksi jo lapsena ja jatkanut opittua käyttäytymismallia vuosikymmenet, vetäytynyt muiden seurasta ja vähätellyt itseään.

"Kun yksinäisyys tulee osaksi identiteettiä, se on erittäin pysyvä tila. Noin joka kahdeskymmenes suomalainen määrittää elämäänsä yksinäisyyden kautta pysyvästi", Juho Saari sanoo.

Ehkä Rauhalle kävi juuri niin. Tai ehkä Rauha eli täyden elämän tiiviin ystäväporukan keskellä ja sattui vain olemaan viimeinen, joka heistä jäi jäljelle.

Rauha rakasti koruja

Rauhalla ei ollut yhtään läheistä, joka olisi voinut saapua hänen hautajaisiinsa, mutta jossain Rauha asui ennen kuin kuoli.

Viimeistä kotia ei ole helppo löytää. Rauhasta ei ole jälkiä Facebookissa tai Googlessa, eikä seurakunnan kirkkoherranvirasto voi luovuttaa osoitetietoja.

Lopulta ulkomailta löytyy henkilö, joka tunsi Rauhan. Hän ei ole Rauhalle biologista sukua, mutta hän on Rauhan läheisin omainen. Hän antaa Rauhan viimeisille hoitajille luvan kertoa siitä, kuka Rauha oli.

Rauha asui kaksi viimeistä elinvuottaan muistisairaiden vanhusten hoivakodissa lähellä Helsingin keskustaa. Hänen kotinsa nimi oli Poutapilvi.

”Rauha viihtyi ihmisten keskellä mutta omissa ajatuksissaan. Ulkoilusta hän ei niin välittänyt”, hoitaja muistaa.

Rauha oli nuorempana naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia. Joskus Rauha vaikutti vähän surulliselta siitä. Kun ei yksikään vieras käy, Rauha harmitteli.

Kukaan ei tiedä, miksei Rauhalla käynyt vieraita.

Rauha työskenteli konsulaattien palveluksessa sisäkkönä, Lontoossakin. Hän puhui sujuvaa englantia.

Kun hoitaja kähersi Rauhan hiukset papiljoteilla ihanille kiharoille, tämä sanoi kiitos.

Rauha on nuorempana ollut varmasti näyttävä nainen, hoitaja ajatteli. Rauha rakasti koruja, eikä koskaan halunnut pukeutua housuihin.

Hän istui mieluiten yksin ja hiljaa oleskeluhuoneen sohvalla.

Kun hiukset oli pesty, Rauha halusi oman kamman, papiljotit ja kiharoita.

Rauhan lempisohva ja silmälasit ovat yhä tallella hänen viimeisen kotinsa oleskelutilassa.

Hänen sänkynsä yläpuolella oli paljon tauluja. Yksi oli potretti alastomasta naisesta kallionkielekkeellä. Naisen kasvot näyttivät vähän Rauhan kasvoilta.

Hän muisteli usein Kuopiossa asunutta serkkuaan, joka lapsena tokaisi hänelle: "no totta puhut, pallinaama."

Hän rakasti David Bowien musiikkia.

Hän kuoli yöllä, muttei aivan yksin. Hoitaja oli vieressä ja piti Rauhaa kädestä.

Rauhan ja Heikin nimet on muutettu. Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.