”Poikani haudattiin kymmenen vuotta sitten. Hautapaikka on minulle hiljentymisen ja rakkauden paikka, mutta nyt siitä on tullut myös surun jatkumo”, lukijamme kirjoittaa.
Poikani haudattiin kymmenen vuotta sitten. Hautapaikka on minulle hiljentymisen ja rakkauden paikka, mutta nyt siitä on tullut myös surun jatkumo.
Poikani haudan vieressä kasvaa suuri lehtipuu. Puun tuuheat oksat varjostavat koko hautapaikkaa. Olen vuosien varrella yrittänyt kylvää ruohon siemeniä ja jopa istuttaa niittykukkien kasvualustan, mutta mikään ei kasva.
Lopulta asensin haudalle siirtonurmikon, jotta hauta pysyisi kauniina ja arvokkaana. Siirtonurmikko oli laitettu kauniisti, eikä se haitannut kenenkään kulkua.
”Kuka päättää, mikä on sopivaa omaisten surussa?”
Seurakunnan mielestä tein väärin, ja se poisti nurmikon. Haudalle tuotiin kivikkoinen multa, johon oli kylvetty nurmikon siemenet. Kivikkoon ei kasvanut edes rikkaruoho, ja sateella roiskeet likasivat hautakiven.
Laitoin nurmikon tilalle kunttaa. Senkin seurakunta poisti.
Minulle on herännyt kysymys: kuka päättää, mikä on sopivaa omaisten surussa? Kuka ottaa oikeuden poistaa haudalta jotain, mikä ei haitannut ketään, mutta oli omaisille pieni keino pitää huolta edesmenneestä rakkaastaan?
”Jokainen hauta on jonkun koko elämän haavoittuvin kohta.”
Kyse ei ole vain maasta, vaan ihmisen elämästä, surusta ja rakkaudesta. Jokainen hauta on jonkun koko elämän haavoittuvin kohta. Toivon, että haudan ilme heijastaa sitä kunnioitusta ja kauneutta, jonka poikani ansaitsee.
Oletteko te muut kokeneet vastaavaa? Vaadinko liikaa? Mitä rakkaanne haudan ulkonäkö teille merkitsee?
Poikaansa sureva äiti
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Kirjoita ajatuksiasi alla olevaan kommenttikenttään tai lähetä meille sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Käsittelemme vastauksia ja yhteystietoja luottamuksellisesti. Lehdessämme julkaistujen kirjeiden lähettäjien kesken arvomme uutuuskirjoja ja muita palkintoja.
