"Tiedän mitä haluan ja teen kaikkeni sen eteen"

Valeria Hirvonen, 47:

"Odotin poikaystävääni viipurilaisessa kahvilassa syyskuussa 1990. Kului puoli tuntia, kului tunti, istuin paikallani – mutta hän ei ilmestynyt treffeille.

Viereisessä pöydässä istuva suomalaismies tuli juttelemaan kanssani ja tarjosi minulle kahvit. Puhuimme englanniksi niitä näitä.

Ihastuin Kariin heti. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi farkkuihin ja kirkkaanvihreään pikkutakkiin ja hän tuoksui hienostuneesti sikarilta. Eihän Neuvostoliitossa sellaisia miehiä ollut.

Parin kuukauden kuluttua Kari tuli uudestaan käymään Viipurissa. Asuin pienen poikani Kirillin kanssa vanhempieni luona. Kari toi meille ruokaa, banaaneja ja Kirillille talvivaatteita.

Samaan aikaan meille tupsahti yllättäen se toinenkin mies. Siinä he istuivat kahvipöydässä, ja minä mietin, kumpihan lähtee ensin. Se venäläinen lähti.

Alun traaginen loppu

Kari oli yrittäjäluonne. Kun hänen kiinteistövälitysfirmansa meni laman myllerryksessä konkurssiin, hän ehdotti minulle, että tekisimme jotain yhdessä. Perustimme Viipuriin kirpputoreja ja pyöritimme käytettyjen autojen kauppaa, ennen kuin muutin 3-vuotiaan Kirillin kanssa Karin luokse Lappeenrantaan.

Meidät vihittiin maistraatissa vuonna 1993. Uusi elämä alkoi tyhjän päältä. Opiskelin suomen kieltä ja etsin töitä, mutta ei teknikon koulutuksellani tehnyt Lappeenrannassa mitään. Töitä ei ollut Karillakaan.

Eräänä päivänä hän keksi tehdä savustusuunin. Ensin myimme savustettua kirjolohta Lappeenrannan torilla. Syksyn tullen Kari hankki kioskin, jolle löytyi paikka kaupungin länsipuolelta, Kuutostien varrelta.

Kioskissa oli ulkovessa, ja vedet piti hakea läheiseltä koululta. Kun tulin talvella töihin, piti ensin lapioida lumet, sulattaa lukot, lämmittää kioski ja sytyttää uuni. Minulle se oli rankkaa. En ollut koskaan tehnyt fyysistä työtä enkä käsitellyt kalaa, ja pidin sitä inhottavan limaisena.

Minä myin, ja mies pyöritti Savu-Kari-bisnestä. Kauppa alkoi käydä joten kuten. Tuli venäläisiäkin asiakkaita kyselemään kalaa ja mätiä.

Sitten Kari sairastui aggressiiviseen haimasyöpään. Ne olivat mustia aikoja. Kari kuoli vuonna 2001 puolitoista vuotta sairastettuaan.

Yhden päivän itkin, toisena menin töihin. En voinut jäädä vellomaan ikävään. Kävi ilmi, että firmalla ei ollut rahaa, ja että verovelkaa oli 5 000 euroa.

Palkkaa ja parempi auto

Alku oli vaikea. Kukaan ei halunnut myydä minulle kalaa. Arvelin sen johtuvan siitä, että olen venäläinen. Sain avukseni kaksi venäläistä ystävääni Elena Baranovan ja Nadja Lemiläisen, vaikken pystynyt alussa maksamaan heille edes palkkaa.

Elena eli Lena, nykyään Saarinen, ja Nadja ovat edelleen minulla töissä – he ovat avainhenkilöitäni.

Kirill oli Karin kuollessa 8-vuotias. Hän pyöri kioskilla kaiken vapaa-aikansa. Hän oppi perkaamaan, fileoimaan, savustamaan ja myymään. Kirillistä kasvoi sellainen kauppamies, että hän myy vaikka lunta talvella.

Vähitellen asiat alkoivat rullata. Sain maksettua verovelat, ostettua vanhan Mercedes Viton, maksettua palkkaa Lenalle ja Nadjalle, ostettua paremman Viton.

1. Valerie on kuvassa kaksivuotiaana Habarovskissa, jossa hän syntyi. 2. Valeria, Nadja ja Elena viettävät yrityksen 5-vuotisjuhlia vuonna 2002. 3. Valeria ja Kirill juhlivat itsenäisyyspäivää vuonna 2012. Valerialla on yllään Katri Niskasen hänelle suunnittelema mekko.

Vuonna 2007 vietimme Lappeenrannan uuden kaupan avajaisia. Kauppa nousi Kuutostien varteen kaupungin itäpuolelle.

Lena ja Nadja olivat innoissaan uusista tiloista. Ajatella: vesijohdot ja sisävessa!

Kauppa kävi hyvin Lappeenrannassa ja Haminassa, jonne olin myös avannut kaupan. Rahaa alkoi olla sen verran, että saimme pidettyä lomiakin.

Tulipalo tuhosi kaupan

Kun kaikki oli järjestyksessä, minulla alkoi olla tylsää. Päätin rakentaa kalakaupan myös Imatralle. Viikkoa ennen avajaisia se paloi poroksi – vain betonilattia jäi jäljelle. Poliisin mukaan tuli sai alkunsa hämäräkytkimestä.

Imatran kauppa oli kuin oma lapseni. Tulipalon jälkeisinä viikkoina en pystynyt edes syömään, sen kuin itkin ja laihduin. En kuitenkaan luovuttanut vaan otin lisää lainaa ja rakensin tilalle uuden kaupan.

Noin kuukauden kuluttua Imatran palosta sain yöllä puhelun Lenalta: Lappeenrannan kaupalla palaa.

Onneksi koiraa ulkoiluttanut mies oli havainnut palon ajoissa, ja palokunta saapui nopeasti paikalle. Tuli ehti tuhota vain yhden seinän.

Palo oli saanut alkunsa pesästä, jonka päälle oli heitetty bensaa. Se sai minut miettimään, oliko Imatran tulipalokin ollut tuhopoltto.

Aina uudestaan aloitin nollasta. Tulokasta kiusattiin.

Myöhemmin selvisimme vielä vesivahingosta, joka koetteli Lappeenrannan kaupan laajennusosaa.

Tulkoon vastoinkäymiset! En koskaan anna periksi vaan taistelen viimeiseen asti. Ehkä sitkeyteni ja periksiantamattomuuteni johtuu siitä, että jouduin lapsuudessani muuttamaan parin vuoden välein. Isäni työskenteli neuvostoarmeijassa lentäjänä, ja kun käsky kävi, nelihenkinen perheemme pakkasi ja muutti taas.

Aina uudestaan aloitin nollasta. Uusi koulu, uudet kaverit – joka paikassa tulokasta kiusattiin. 

Haaveena oma tehdas

Viime syksynä avasimme uuden liikkeen Helsingin Itäkeskukseen. Suomalaiset eivät ole vielä oppineet syömään mätiä ja kaviaaria. Minä ajattelin opettaa. Etsin myös paikkaa Helsingin keskustasta, sillä mielestäni kaviaari kuuluu sinne.

Kun möin kalaa kylmässä kioskissa Kirillin hyöriessä ympärillä, en olisi ikinä uskonut, että olen joskus tässä pisteessä. Savu-Karin palkkalistoilla on nyt kolmisenkymmentä työntekijää. Liikevaihtomme oli viime vuonna yli kuusi miljoonaa euroa.

Kun saan idean, jossakin vaiheessa se toteutuu. Myöhemmin ehkä huomaan, että idean olisi voinut jättää toteuttamattakin – mutta tulipa kokeiltua.

Jokainen on oman onnensa seppä. Pitää tietää, mitä haluaa, ja sitten on tehtävä kaikki sen eteen. Jos yrittäjä haluaa menestyä, on kasvettava ja kehityttävä. Mietin koko ajan uusia ideoita, sillä jos minun yritykseni ei laajenna, joku muu laajentaa. Kilpailu on kovaa.

Nyt haaveilen oman tuotantolaitoksen perustamisesta Haminaan, kunhan vain saisin tonttiasiat järjestykseen. Sinne tulisi myös iso kalaravintola. Sieluni silmin näen, miten kävelen uuteen konttoriini korkokengissä ja hameessa, kissani Johnny-boy kainalossa.

Minut valittiin vuoden valtakunnalliseksi yrittäjänaiseksi viime syksynä. Palkinto merkitsi minulle sitä, että minut vihdoin hyväksytään. Halusin kilpailuun osallistumalla todistaa itselleni ja muille, että olen jotakin. En olisi kuitenkaan koskaan uskonut voittavani. On niin monia hyviä suomalaisia naisyrittäjiä.

Menestys on muuttanut monia asioita työssäni. Aikoinaan minulla ei haluttu myydä kalaa. Nyt minulta kysytään, haluanko ostaa.

En ole koskaan oppinut puhumaan sujuvaa suomea kuten Kirill. Kun soitan johonkin, kuuluu hoono soomi. Aiemmin korostukseni häiritsi ja nolotti minua. Ny­kyään se on minulle ihan sama. Ihmiset kyllä ymmärtävät, jos he haluavat ymmärtää.

Olen sopeutunut suomalaiseen kulttuuriin ja siihen, etteivät ihmiset tule lähelle. Minulla on kuitenkin sekä suomalaisia että venäläisiä ystäviä, ja yrittäjänaisten kautta olen saanut lisää kavereita.

Omaan pieneen perheeseeni kuuluvat avomieheni Jari ja poikani Kirill, joka on nyt 24-vuotias. Läheinen on myös Kirillin vaimo Kaisa.

Jarikin on nyt töissä firmassani. Lähinnä hän vastaa logistiikasta ja kiinteistöistä.

Äitini sanoi aina, että Valeria pitää kauniista elämästä ja taisi olla oikeassa. Haluan ajaa hyvällä autolla ja asua mukavasti. Ennen kaikkea haluan yritykseni ­menestyvän niin, että se tarjoaa hyvän työpaikan myös Kirillille."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2013. 

Valeria on mukana ohjelmassa Suomen täydelliset venäläisnaiset, joka alkaa Livillä 24.8. klo 21. Lue ohjelmasta lisää tästä.