Uusi matkatrendi: Nyt maksetaan hiljaisuudesta

Ennen vanhaan ihmiset matkustivat, koska halusivat nähdä maailmaa, kuulla vieraita kieliä ja valloittaa huippuja. Nykyään he matkustavat yhä useammin siksi, että maailma jäisi taakse.

Tutkijoiden mukaan kasvussa ovat luontomatkailu ja vaeltaminen sekä hyvinvointimatkat: joogalomat ja terveysretriitit. Suomalaisista 40 prosenttia harrastaa luontomatkailua vähintään kerran vuodessa. Kaikenikäiset samoilevat ja retkeilevät enemmän.

Kaukomatkojen mainokset houkuttelevat rauhalla, jopa tylsyydellä. Tylsyys on katoava luonnonvara, jota älypuhelimet ja sosiaalinen media nävertävät.

"Loman aikana voi yrittää päästää hetkeksi irti."

”Matkailualan keskusteluun on tullut uusi termi, digital detox eli digipaasto”, kertoo projektipäällikkö Henna Konu Itä-Suomen yliopiston matkailun opetus- ja tutkimuslaitokselta.

”Esimerkiksi Islannissa järjestetään retriittejä, joiden osallistujilta otetaan älypuhelimet viikoksi pois. Retriittiin kuuluu hiljentymistä ja vaikeiden asioiden läpikäymistä, jos siihen ei muuten tunnu olevan aikaa ja mahdollisuutta.”

Konun mukaan ihmiset kaipaavat hetkessä olemista vastapainona kiireelle ja jatkuville ärsykkeille.

”Vaikka ei olisi valmis muuttamaan koko elämää, loman aikana voi yrittää päästä hetkeksi irti, hidastaa.”

Sellainen on mahdollista esimerkiksi merillä, vuorilla tai erämaassa.

Rahtilaivan ihana tylsyys

Havahdun kapealta hyttisängyltä. Silmät osuvat haaleankukertavaan ikkunaverhoon ja tihkunharmaaseen merinäkymään. Lastilautta M/S Estradenin moottori humisee tuskin kuuluvasti.

Nukuin näköjään taas päiväunet. Missäköhän olemme? Mitä kello on? Tai oikeastaan: koska syödään?

Päivät toistuvat samanlaisina rahtilaivalla Turusta Englannin Harwichiin. Miehistön työvuorot vaihtuvat neljän tunnin välein, mutta myös matkustaja tuudittautuu päivän ennustettavaan kulkuun. Melko kirjaimellisesti.

”Matkustajat kertovat usein, että täällä alkaa nukuttaa hirveästi. Monet nukkuvat laivalla paremmin kuin missään”, sanoo laivan kapteeni Pasi Roos.

Rahtilaivayhtiö Finnlinesin kyydissä kulkee joka vuosi 600 000 matkustajaa Ruotsiin, Saksaan, Latviaan tai Venäjälle. Noin puolet on turisteja, kertoo yhtiön matkustajaliikenteen johtaja Kaj Tokolander.

”Matkoille tulee väkeä, jotka eivät jaksa matkustajalaivojen tingelitangelia.”

Pohjois-Norjan saaristossa vallitsee kaunis yksitoikkoisuus.

Rahtilaivalla saa olla korkeintaan 12 ulkopuolista matkustajaa kerrallaan.

Finnlinesin kyydissä pisin mahdollinen matka on kolme yötä, mutta sen Napolissa sijaitseva emoyhtiö myy pidempiä ”rahtilaivaelämyksiä”. Ulkomaisilla laivoilla voi lähteä Atlantin yli tai maailman ympäri.

Mikä se rahtilaivaelämys sitten on? Tarkoitus ei ole päästä perille. Ei miehistökään yleensä käy satamissa. Mainoskuvissa matkustajat istuvat ikkunattomassa huoneessa ja katselevat elokuvia.

Laivalla ei oikein voi tehdä mitään, mutta ei myöskään tarvitse: ruoka on aina valmiina pöydässä.

Kapteeni Roosin mukaan esimerkiksi kirjailijat ovat kiinnostuneita rahtilaivamatkoista. Keskittyminen on helppoa avomerellä, missä puhelimesta katoaa verkko ja laivan internet raksuttaa töin tuskin. Meri on samaan aikaan inspiroiva ja yksitoikkoinen.

Ehkä kirjailijat ovat Kyllikki Villan jalanjäljillä: pitävät lokikirjaa, johon merkitään tarkasti kaikki tärkeät, yksinkertaiset asiat: laivan nopeus, säähavainnot, päiväunien pituus, mitä oli jälkiruuaksi.

Viimeinen satama

Nyksundin kylään johtaa vain yksi tie, ja se päättyy tähän. Pienen poukaman molemmin puolin värikkäät tasakattotalot peilaavat itseään vedestä. Kajavat kyykkivät ikkunalaudoilla ja kirkuvat. Ympärillä levittäytyy Pohjois-Norjan Vesterålenin saaristo.

Vesterålen on matkailijoille tutumman Lofoottien saariston pohjoisnaapuri. Täällä näkee vähemmän rinkkaväkeä, vaikka saaristoluonto vuorineen ja tupasvillaniittyineen on yhtä kaunis.

Nyksund ehti tyhjentyä 1960-luvulla, kun valtio halusi norjalaisten muuttavan isompiin kaupunkeihin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin saksalaiset matkailijat päättivät kunnostaa hylätyn kylän, ja nyt täällä on taidegalleria ja tasokas kalaravintola.

Saksalainen Ssemjon Gerlitz pyörittää edelleen Holmviksbryggenin vierasmajaa, uuden Nyksundin ensimmäistä majataloa. Hämyisässä ravintolassa on samat lattialankut kuin kalavarastossa yli sata vuotta sitten.

Majatalo on täyteen varattu joka talveksi jo puoli vuotta etukäteen. Onko täällä siis jotain aktiviteetteja, esimerkiksi talviurheilua?

”Ei. Juuri siksi ihmiset haluavat tulla tänne.”

Hiljaisuus voisi olla Suomen matkavaltti.

Holmviksbryggen on ainoa paikka, joka kylässä on talvella auki. Kauppaan on kymmenen kilometriä. Tammikuussa vuoret seisovat luoksepääsemättöminä lumen alla, mutta taivaalla loimuavat revontulet.

Vaiteliaisuus ja tapahtumattomuus voisivat olla Suomenkin valtti.

Itä-Suomen yliopisto käynnisti viime vuonna hiljaisuusmatkailuhankkeen, jossa markkinoidaan Suomen ”käyttämätöntä luonnonvaraa, hiljaisuutta”. Erityisesti japanilaiset ovat kiinnostuneita hiljaisuusmatkailusta Pohjois-Karjalaan.

”Yrittäjät etsivät nyt tapoja tuotteistaa hiljaisuutta”, projektipäällikkö Henna Konu kertoo.

”Hiljaisuus ei välttämättä tarkoita, että istutaan tekemättä mitään. Siihen kuuluvat myös luonnon äänet. Kauneushoitoloissakin vesi liplattaa ja linnut laulavat.”

Turvassa tuntureilla

Tunturin laella niskan takaa kuuluu yllättävä helähdys. Tekstiviesti!

Kännykkä on ollut vailla kenttää koko päivän. Olemme Lemmenjoella, Suomen suurimmassa kansallispuistossa. Sen pinta-ala on melkein 3 000 neliökilometriä eli se kattaisi kymmenen Helsinkiä. Lemmenjoki on Euroopan suurimpia erämaa-alueita.

Operaattoreiden kuuluvuuskartoista näkee, että Pohjois-Suomessa on paljon alueita, jossa ei ole lainkaan verkkoa. Valkeita rauhanlaaksoja.

Erämaassa puhelimet kuuluvat vain joillain huipuilla. Joskus kuuluvuuskohta on merkitty kiviringillä. Siinä on pieni palanen ulkomaailmaa, johon astua.

Kaivattuun hiljaisuuteen kuuluvat luonnon äänet, joihin ei ehdi keskittyä kiireisessä arjessa.

Täällä Martiniiskonpalon tunturilla oli ennen erämaapuhelin. Enää lankapuhelinta ei tarvita, mutta toinen palvelu on tallella: kirjasto. Keskellä aavaa maisemaa seisoo hirsimökki, jonka ainoassa huoneessa tönöttää kirjahylly. Inarin kunnankirjaston poistokirjat herättävät suuremman turvallisuudentunteen kuin verkon löytyminen.

Kirjastoa käyttävät Lemmenjoen kullankaivajat. Heidän valtausalueensa ovat ainoa muistutus ihmisistä, mutta ne vievät vain promillen erämaasta. Retkeilijöitä Lemmenjoella käy kokoon nähden melko vähän, noin 10 000 vuodessa.

Horisontissa utuiset tunturinlakit laskostuvat Norjan puolelle saakka. Sinne asti edessä on vain porojen tallaamia polkuja, kirkasvetisiä tunturipuroja, aarnihonkia ja riekkojen pesäkoloja.

Jotkut menevät vielä pidemmälle.

Katkeamaton yhteys

Navarrossa Kaliforniassa järjestetään kesäisin aikuisten leirejä, joiden idea on se, että portilla kaikki luopuvat puhelimistaan ja muista laitteistaan. Kaikenlainen teknologia on kielletty fakseja ja e-kirjoja myöten. Leirillä ei suvaita kelloja, työpuhetta, verkostoitumista tai oikeita nimiä.

Tapahtuman järjestävä kalifornialainen Digital Detox -verkosto lupaa nettisivuillaan luoda tilan, joka antaa yksilölle vapauden ja luvan todella irrottautua ja rentoutua. Osallistujat leipovat, kirjoittavat lauluja, kiipeilevät ja pelaavat lipunryöstöä.

Kahden entisen start-up-yrittäjän Levi Felixin ja Brooke Deanin asiakkaisiin kuuluu esimerkiksi Facebookin, Twitterin ja Googlen työntekijöitä.

Virtanäppäin tarjoaa ilmaisen loman. 

Tulee aika kalliiksi lentää toiselle puolen maapalloa vain päästäkseen pois netistä. Eikä sekään välttämättä auta.

”Olen onnistunut saamaan yhteyden verkkoon niin Kambodzan viidakossa kuin Venäjällä Komin metsässäkin. Somaliassa toimii puhelinverkko, vaikka hallinto ei toimisi”, hymähtää matkailualan professori Antti Honkanen Itä-Suomen yliopistosta.

Matkatoimittaja Kevin Rushby kirjoitti pakomatkailun mahdottomuudesta Norwegian-lentoyhtiön N-lehdessä. Onko kukaan enää ”poissa” samaan tapaan kuin ennen, hän mietti. Andien vuoristossa kanssamatkustajat raportoivat Facebookiin olevansa nyt kaukana tavoittamattomissa.

Rushbyn johtopäätös on yksinkertainen. Yksinäisyys, rauha ja siunattu tylsyys löytyvät hyvin läheltä: matkapuhelimen, tietokoneen ja tabletin virtanäppäimestä. Kojeen sammuttaminen tar­joaa ilmaisen loman.

Miksi napin painaminen on niin vaikeaa, että siitä täytyy maksaa leiriohjaajalle?

”Jotenkin ihmiset onnistuvat paremmin, kun toinen käskee. Eihän kotijumpastakaan meinaa tulla mitään, vaan pitää mennä ohjatulle tunnille”, Henna Konu sanoo.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdne numerossa 14-15/2014.