Toimittaja Jenni Rinkinen aloitti nuoruuden harrastuksensa uudelleen.
Seuraava jonossa! Askel, hyppy, pyörähdys, tahdissa yks, kaks, kolme, eteenpäin. Jumppasalin peilistä tuijottaa epävarma 15-vuotias. Alan ymmärtää, ettei minua ole luotu voimistelijaksi.
22 vuotta myöhemmin odotan jälleen vuoroani. Olen hakeutunut takaisin jumppasaliin tarkoituksella. Harjoittelen koontoa, vaakaa, aaltoliikkeitä. Tamburiini on vaihtunut nopeatempoiseen hittibiisiin. Ryhmän naiset ovat notkeita, jänteviä ja tarkkoja. He nauravat, kun liike hakee vielä muotoaan emmekä liiku samassa tahdissa.
Jännitän, kun tulee lattian poikki -osuus. Se, jossa menen yksin salin kulmasta kulmaan. Peili katsoo, muut katsovat. Kiusaannun. Olen huono. En tajua, miksi vartaloni ei vieläkään taivu. Mutta: nyt ryhtini on parempi.
Muistan laittaa hartiat alas. Hengitän rauhallisesti, pyrin pitämään jalan ja käden mahdollisimman hyvässä asennossa. Keskityn selän kaareen, ojennan varpaani. Lasken rytmiä. Pääni on tyhjä muista ajatuksista. En ehdi seurata, miten muut suoriutuvat.
Puolentoista tunnin jälkeen nauran helpotuksesta, koska nautin. Koska uskalsin palata.
Voimisteluseuran joulunäytöksessä ryhmälläni on esitys, jonka viimeisellä minuutilla teemme bollywood-muodostelman. Kuvio on helppo, ja siihen minutkin on pyydetty mukaan. Muun ajan pysyn vielä verhojen suojassa.
