Toimittaja Tarja Hirvasnoro saapastelee syksyisin silmät­ maahan luotuina.

Taisin olla viidentoista, kun päätin rikkoa maalaiskylän perinteitä ja sukupuolirajoja ja hankin metsästyskortin. Kahdesti lähdin lintujahtiin. Sen jälkeen kortti ajautui kaappiin päiväkirjojen ja piirustuslehtiöiden väliin ja sinne jäi. Ei minusta ollut tappamaan.

Sen sijaan tykkään vielä tänäkin päivänä kaikesta muusta metsästykseen liittyvästä. Syysaamun hiljaisuudesta, etsimisen jännityksestä, saaliin havaitsemisen aiheuttamasta ylimääräisestä sydämenlyönnistä. Tiaisista, jotka pilkahtelevat pensaissa ja juoruavat kaikille: ”Hälytys! Tuossa se vaanii!”

Siksi jatkan metsästystä. Silmät hakevat sammaleen seasta pieniä mustia torvia. Sieraimet värisevät, kun jostain kohoaa aromikas rouskun tuoksu. Lampaankääpiä, kehnäsieniä, suppilovahveroita: miten hurmaavia tyyppejä metsä kätkeekään! Veitsi sivaltaa, vips. Harja pyyhkii, raaps raaps. Saalis on korissa ja metsästysvietti tyydytetty.

Eikä tämä saalis lähde karkuun, vaikka tiaiset miten varoittaisivat.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.