
Anne Saarinen, 41, pelkäsi sosiaalisia tilanteita niin, ettei pystynyt lähtemään kotoaan. Paniikkikohtauksiin löytyi lopulta karvainen apu.
"Istuin pyörätuolissa kaupan kassajonossa, kun sain ensimmäisen paniikkikohtauksen. Se hiipi sisään yllättäen, sai sydämen jyskäämään ja kirvoitti hikikarpalot otsalle. Se pusersi keuhkoja ja sumensi maailman. Kaikki tuijottivat, siltä ainakin tuntui. Oli pakko päästä pois.
Olin nuori opiskelija. Silloin maailman pitäisi olla avoin ja kaiken mahdollista. Minun maailmani alkoi kuitenkin pienetä.
KUN SYNNYIN, selässäni havaittiin avoin selkäydinhalkio. Se leikattiin heti syntymän jälkeen, mutten koskaan voinut liikkua normaalisti.
Lapsuuteni oli silti onnellinen. Kävin pientä kyläkoulua ja pystyin kävelemään itse, joskin hitaasti. Toisinaan käytin apuna kyynärsauvoja. 13-vuotiaana sain ensimmäisen pyörätuolini.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/anne_ja_veli.jpg?itok=J3NQU2SZ)
Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen. Sen jälkeen oloni ei ollut enää turvallinen.
Pakenin pahaa oloa yhä syvemmälle musiikin ja kirjojen maailmaan. Luin paljon raskastakin kirjallisuutta, kuten muistelmia keskitysleireiltä. Tajusin, että tuohon aikaan olisin vammaisena voinut itse olla yksi ensimmäisistä uhreista.
Muutin omilleni jo yläasteikäisenä, koska en viihtynyt kotona.
Aloitin lukion, mutta jätin sen kahden vuoden jälkeen kesken ja siirryin opiskelemaan hotelli- ja ravintola-alaa. Siellä törmäsin koulukiusaajiin.
"Luokkatoverini sanoivat, että halusivat minut pois koulusta."
Luokkatoverini sanoivat minulle suoraan, että halusivat minut pois koulusta. Oppilaskunta jopa kokousti aiheesta, voiko vammainen toimia alalla.
Opettajat pitivät puoliani, mutta stressi oli valtava. Silloin aloin pelätä sosiaalisia tilanteita. Sain myös ensimmäisen paniikkikohtaukseni.
Erityisen hankalia olivat tilanteet, joissa jouduin odottelemaan vuoroani jonossa esimerkiksi koulun ruokalassa. Tuntui, että ihmiset havaitsivat pelkoni vielä helpommin, koska istuin pyörätuolissa ja olin siten jo valmiiksi erilainen.
TAJUAN NYT, että olen yrittänyt unohtaa joitakin ajanjaksoja elämästäni suojellakseni itseäni. Kun sosiaalisten tilanteiden pelko oli pahimmillaan, en voinut käydä edes kaupassa. Masennuin ja itsevarmuuteni mureni.
Vammaispalvelusta sain vapaa-ajan avustajan, joka oli aina joku sukulainen tai kaveri. Ketään tuntematonta tai ulkopuolista ei paniikkihäiriöni vuoksi voinut palkata.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/anne_nuorena_0.jpg?itok=754MOVAP)
Ystäväni sanoivat, että olin viimeinen ihminen, jolle olisi kuvitellut käyvän näin. Olin ollut avoin, aktiivinen ja elämäniloinen.
Välillä oireet vähäksi aikaa helpottivat. Ne palasivat kausittain ja puhkesivat, kun olin stressaantunut.
Opiskelin artesaaniksi Kankaanpään opistolla. Olen aina nauttinut käsillä tekemisestä, askartelemisesta, neulomisesta ja virkkaamisesta. Kädentaidot ovat kulkeneet suvussamme ensin isoäidiltä äidille ja sitten äidiltä minulle.
Nykyisin minua auttaa kotona osa-aikainen avustaja, jonka kontolla ovat lähinnä kotityöt. Avustajani voi nyt olla joku muukin kuin ennestään tuttu.
MERKITYKSELLISIN TAPAHTUMA koko elämässäni on se, että sain avustajakoiran. Labradorinnoutaja Totin avulla pystyn täysipainoiseen elämään.
Olin tavannut ensimmäiset avustajakoirat kuntoutuksessa Kankaanpäässä. Seurasin erittäin kiinnostuneena, kuinka koirat auttoivat ohjaajiaan pienestäkin merkistä. Koirat voivat esimerkiksi avata ovet tai laittaa valot päälle omistajan puolesta.
Ystävystyin yhden avustajakoiran käyttäjän kanssa, ja kerran hän päätti järjestää minulle yllätyksen. Istuin kuntoutuslaitoksen aulassa, kun näin, että hänen koiransa suuntaa luokseni. Koira kantoi suussaan avustajakoiran hakulomaketta.
Minua nauratti, ja pyysin koiraa irrottamaan otteensa rullalle kääritystä lomakkeesta. Täytin ja postitin sen.
Alkuvuodesta sain kutsun haastatteluun. Haastattelu meni hyvin, vaikka jännitin niin paljon, etten muista tilanteesta juuri mitään.
KEVÄÄLLÄ SAIN ilmoituksen, että minulle myönnettäisiin koira, joka oli periaatteessa ihan tavallinen avustajakoira. Sain sen kuitenkin ensisijaisesti psyykkisen tarpeen vuoksi.
"Toivoin iloista ja sosiaalista koiraa, koska olin itse kaikkea muuta."
Olin haastattelussa kertonut, että haluaisin iloisen, ulospäin suuntautuneen ja sosiaalisen koiran, koska olin itse kaikkea muuta. Sellaisen myös sain.
Muistan vieläkin ilon ja jännityksen, joka valtasi minut, kun sain tietää Totista.
Olin keittämässä perunoita, kun puhelin soi. Puhelun päätyttyä perunat unohtuivat porisemaan levylle ja paloivat pohjaan. Minulle tuli niin kiire kertoa tulevasta koirasta ystävilleni.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/anne_ja_totti_0.jpg?itok=lnuWR0Np)
Osallistuin kahden viikon pituiseen avustajakoirien luovutusleiriin Lahdessa. Jo siellä aloin tuntea, että koirani ja minä olimme täydellinen pari.
OLEN AINA OLLUT perfektionisti ja vaatinut itseltäni paljon. En halua saada mitään ilmaiseksi vain siksi, että istun pyörätuolissa. Avun pyytäminen on kuitenkin iän myötä tullut minulle helpommaksi. Sanotaan, että ikä tuo varmuutta.
Kärsin myös kiltin tytön syndroomasta. Minun on pitänyt opetella kieltäytymään tehtävistä, joita en halua tai ehdi tehdä. Kun ihmissuhteissa tulee erimielisyyksiä, otan ne helposti omalle kontolleni.
Sanon aina, että koirani on auttanut minut ulos neljän seinän ahdingosta. Kun kuljen Totin kanssa, tunnen itseni vapautuneeksi.
Käymme Totin kanssa kaupassa ja asioilla. Totti seuraa mukanani työväenopiston tunneille ja invalidiyhdistyksen tapaamisiin.
Vapaalla ollessaan Totti ottaa mielellään rapsutuksia ja ihailuja vastaan. Se rakastaa kaikkia ja kuvittelee, että kaikki rakastavat sitä. Yleensä niin onkin.
Kun katson Tottia, en voi kuin hymyillä. Se on tukeni ja turvani, suojani pahaa maailmaa vastaan.
ISTUMINEN PYÖRÄTUOLISSA aiheuttaa kipuja ja vaikuttaa jaksamiseen. Kokopäivätyöhön voimani eivät riitä, mutta osa-aikainen työ houkuttelee. Se saattaisi edellyttää muuttoa isommalle paikkakunnalle, mutta ajatus uuden oppimisesta kutkuttaa.
Totin kautta olen saanut lisää itsevarmuutta. Olen aloittanut uusia harrastuksia ja käynyt pitämässä esitelmiä avustajakoiran käytöstä. Vanha Anne ei olisi koskaan kyennyt siihen.
Esiintyminen jännittää minua edelleen, mutta jännitys pysyy kurissa. Palaute, jota olen saanut esiintymisistä, on kannustavaa. Kerron mielelläni kokemuksistani, jos voin auttaa niillä toisia.
Samasta syystä olen suostunut paikallisen invalidiyhdistyksen puheenjohtajaksi. Haluan vaikuttaa siihen, miten vammaisten asioihin suhtaudutaan. Olen saanut aikaan sen, että lähikauppa rakensi ovelleen rampin pyörätuolia varten.
Liikkuisin Totin kanssa enemmänkin, mutta esteettömyys ei aina ole itsestäänselvyys. Talvella lenkkeilyä vaikeuttavat auraamattomat kävelytiet.
MITÄ VANHEMMAKSI olen tullut, sitä enemmän olen sinut vammaisuuteni kanssa. Ilman Tottia en kuitenkaan olisi elämäniloinen nainen, joka suhtautuu tulevaisuuteen uteliaasti.
Totti on antanut minulle rohkeuden elää ja nauttia elämästä. Se on opettanut, että voin tehdä mitä vain. Se jakaa elämäni ja kulkee vierelläni, satoi tai paistoi. Se tuntee, kun minua alkaa jännittää ja nousee syliin silitettäväksi.
Tiedän, että minulla on vielä paljon edessäni."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.
Koirakouluttajan kirje Annelle
Muistan, kun tapasin sinut haastattelussa hakiessasi avustajakoiraa. Olit jännittynyt, mutta sinusta huokui varmuus, että avustajakoira olisi sinun juttusi.
Kerroit avoimesti elämästäsi sekä odotuksista ja toiveista mahdollisen avustajakoiran suhteen. Minulle tuli sellainen olo, että hyötyisit varmasti avustajakoirasta. Koira toisi sinulle varsinaisten avustamistehtävien lisäksi turvallisuudentunnetta sosiaalisiin tilanteisiin ja tukea muihin arjen haasteisiin.
Sinun ja vilkkaan Totin alkutaival ei ollut kaikista helpoin, mutta hymyssä suin uskoit, että kova työ tuottaa tulosta. Niin on käynyt. On ollut ilo laittaa sinulle koira töihin. Olen ylpeä sinusta!
Usko jatkossakin itseesi. Ota hankaluudet haasteena.
Kaikkea hyvää sinulle ja Totille!
Reetta Mikkonen
avustajakoirakouluttaja