Arno Kotro etsi vapautta baareista mutta löysi sen leikkipuiston laidalta

Juttu on julkaistu kesäkuun Kodin Kuvalehdessä 12/2013.

Joskus Arno Kotro, 44, näkee kuvansa auton ikkunasta ja hätkähtää. Olenko se minä, tuo keski-ikäinen äijä? Joka ajaa farmariautolla ja kaiken huipuksi kohti päiväkotia.

"Tulee välähdyksiä, että elän jonkun toisen elämää. Kaikki palaset ovat menneet uusiksi."

Tällaisina alkukesän päivinä vuosikymmen sitten Arno Kotro eli elämänsä kummallisinta kesää. Esikoisteos Sanovat sitä rakkaudeksi oli myyntilistojen kärjessä. Runokirjasta otettiin uusia painoksia ja miestä vietiin.

Arno oli täydellinen mediahahmo, runoilija sydän särkyneenä muovikassi kädessä ja viinilasi toisessa. Ilmainen viini ei juomalla loppunut, mutta parhaansa hän teki. Siemaillessaan hän puhui miesten rooleista ja rakkaudesta, koska sitä ei ollut. "Absolutistit puhuvat koko ajan viinasta, ateistit Jumalasta. Niinpä minä voin puhua rakkaudesta."

Nyt edessä on toisenlainen kesä. Opettajien pitkä kesäloma on juuri alkanut, ja Kotron perheessä se tarkoittaa kahta pitkää, yhtä aikaa alkavaa lomaa.

"Yhteinen pitkä loma on aarre. Tämmöistä lomaa perhe ei tosin kestäisi, ellei parisuhde olisi kunnossa."

Miestä viedään taas, enimmäkseen leikkipuistoon. Lauantai-illan huumaa on kaksi kuppia teetä keittiön pöydällä.

Juuri näin ei pitänyt käydä. Onneksi kävi juuri näin.

Arno Kotro ei lähde lähiöihin vaan lapsuuden lippakioskille ja leikkipaikoille kantakaupunkiin. "Haluni elää samoissa maisemissa kertoo onnellisesta lapsuudesta. Onneksi vaimo ymmärtää nostalgiaani."

Sittenkin isänsä poika

Helsingin Kruununhaan kadut ja puistot Arno Kotro tuntee vaikka silmät kiinni.

Liisanpuiston lippakioskilta hän osti omin päin elämänsä ensimmäiset merkkarit. Jyrkkiä mäkiä ajettiin poikaporukan kanssa fillareilla järjetöntä vauhtia, eikä kypäröistä tiedetty mitään.

"Rakkaus kantakaupunkiin juurtui minuun lapsuudessa. En viihtyisi lähiössä tai Vantaan ja Espoon tapaisissa epäkaupungeissa. Haluan asua niin, että on umpikortteleita, katuja, raitiovaunuja, kivijalkakauppoja. Se ei ole mikään statuskysymys vaan tottumiskysymys."

Kaupunkilapsuus ei tarkoittanut kivilapsuutta, olihan puistot. 70-luvulla niissä kävivät äidit lastensa kanssa. Äidit olivat niitä, jotka hakivat lapsia päiväkodista, myös Arnon ja pikkusiskon. Jos päiväkodeissa olisi ollut kasvatuskeskusteluja, isä ei olisi käynyt niissä. Hän kävi töissä.

"Moni 70-luvun isä saisi nyt vanhemmuudestaan huonon arvosanan, mutta se oli täysin eri kulttuuri. Sen ajan isyys oli valtava menetys niille miehille."

Nelivuotias Arno keskellä 70-luvun lapsuutta kotona Kruununhaassa.

Arnon isä oli armeijan leivissä, muun muassa Uudenmaan jääkäripataljoonassa, Sotakorkeakoulussa ja puolustusministeriössä. Muutaman vuoden välein jännitys tiivistyi. Siirretäänkö isä töihin Ouluun tai Säkylään vai ehkä Vekaranjärvelle? Silloin perhe menisi mukana.

Perheellä kävi tuuri, koti pysyi Kruununhaassa. Äiti meni töihin koulusihteeriksi, isä sai siirron aina Helsingin sisällä.

Mitä vanhemmaksi Arno kasvoi, sitä vähemmän yhteistä isällä ja pojalla oli. He olivat eri puusta veistettyjä, toinen työkeskeinen upseeri ja toinen vapaa-aikaa arvostava asevelvollisuuden vastustaja.

"Isä jäi minulle etäiseksi, mutta ajatuksissa hän pyöri senkin edestä. Luulen, että molemmin päin."

"Isä jäi minulle etäiseksi, mutta ajatuksissa hän pyöri senkin edestä. Luulen, että molemmin päin."

Parikymmentä vuotta isällä ja pojalla oli vähän sanottavaa toisilleen. Välit lähenivät viime tipassa, happirikastimen ujeltaessa isän sairaalasängyn vieressä. Isän viimeisenä syksynä 2010 Arno näki häntä päivittäin. Kun hän hyvästeli isää, hän hyvästeli myös niitä mahdollisuuksia, joita heillä olisi voinut olla.

"Isän kuoleman jälkeen olen löytänyt meistä enemmän yhteistä kuin isän eläessä. Olemme molemmat periaatteen miehiä. Ei lopulta ole niin väliä sillä, että eri periaatteiden. Isä oli ristiriitainen tyyppi, ja taidan olla minäkin. Kyllä minä olen isäni poika."

Nyt Arno haluaa vaalia hyviä muistoja.

"Lapsesta asti haaveilin kirjan kirjoittamisesta ja ihailin kirjoja esineinä. Isän kanssa väsäsimme pahvikansia kirjoitelmiini niin, että ne olisivat mahdollisimman paljon oikeiden kirjojen näköisiä. Isä jelppasi siinä mielellään."

Elämän huippuhetki. Rummuissa Esplanadin lavalla heinäkuussa 1988.

Viiniä kuin viimeistä päivää

Kuumimmatkin kesät päättyvät joskus, myös vuosikymmen sitten. Runoilija Kotro palasi opettajainhuoneeseen lukion
filosofian ja psykologian opettajaksi.

Samassa opettajainhuoneessa oli yläasteen kollegoja, joukossa matematiikan ja fysiikan opettaja Heli. Hän oli järjestänyt kotonaan bileet koulun nuorille opettajille ja kutsunut kaikki paitsi yhden,

Arnon. Heillä ei ollut puhuttavaa.

Loppukesän iltana he osuivat samalle terassille. Muutamassa tunnissa he tutustuivat paremmin kuin muutamassa vuodessa opettajainhuoneessa. Pian kumpikin tiesi, että tässä on erityinen ihminen. Arno tiesi myös, että ei tahdo lapsia eikä kaikkea sitä, mikä tuntui vievän vapauden. Tiesi vielä melkein kaksi vuotta.

"Join huomattavia määriä viiniä iloisena siitä, että tämä on viimeinen päivä, kun juon."

Toukokuun lopulla 2005 Arno juhli 36-vuotispäiväänsä. Koulu oli taas päättymässä, juhlat olivat taas venähtäneet. Noin neljäntenä juhlien jälkeisenä päivänä Arno oli pitkällä kävelyllä keskustassa ja tunsi, että tämä on murrospäivä. Jokin on päättymässä ja jokin alkamassa. Hän lopettaisi juomisen kokonaan.

"Samana iltana oli vielä yhdet bileet. Koomista on, että siellä join huomattavia määriä viiniä iloisena siitä, että tämä on viimeinen päivä, kun juon. Olin varma, että se jää tähän, ja se jäi."

Kummallisesta päivästä on nyt kahdeksan vuotta, eikä sen jälkeen ole tarvinnut juoda. Raitistuminen oli iso asia, mutta vasta alkua koko elämänfilosofian muutokselle.

Arno sanoo olleensa elämänsä kanssa jälkijättöinen kaveri."Baarivetoinen boheemius ja keskiluokkainen arki mahtuvat onneksi samaan elämään, kunhan ne ovat näin peräkkäin, eivät yhtä aikaa."

Arnon ensimmäisen kuivan kesän loppuun tuli sateinen elokuu. Muu Helsinki seurasi yleisurheilun MM-kotikisoja, ja Arno ja Heli olivat ravintolan ainoat asiakkaat. Pää- ja jälkiruuan välissä Arno kertoi tyttöystävälleen, että haluaa sittenkin lapsia, haluaa että he ovat perhe.

"Jälkeenpäin voi filosofeerata, mistä muutokset syntyvät. Tuliko käänne juuri silloin siksi, että ikä kallistui kohti neljääkymmentä? Lopulta saattoi olla hyvä, että touhu esikoisteoksen jälkeen oli mennyt vähän yli. Ehkä se havahdutti miettimään, voisiko tässä elämässä tehdä jotain muutakin ja vähän toisella tavalla. Kun viinin juonti loppui, koko tunne-elämä alkoi tervehtyä."

Vuoden päästä Arno ja avovaimo muuttivat yhteiseen kotiin Kruununhakaan ja kasasivat pinnasängyn.

Nyt koti on Sörnäisissä, päiväkoti Kruununhaassa, Kiisa kuusivuotias ja Kaisla kohta neljä.

Tule apuun, Jari Sinkkonen

Arno Kotro puhuu mielellään asiaa. Parin runoteoksen ja muutaman muun kirjan jälkeenkään hän ei pidä itseään niinkään runoilijana tai kirjailijana vaan kolumnistina. Kolumnistina hän on voinut herättää keskustelua siitä, mikä hänestä on tärkeää. Niin kuin miehen osasta ja sukupuolirooleista.

"Perinteisiä sukupuolirooleja pitäisi purkaa. Ahtaat roolit ovat vahingoksi sekä naisille että miehille. Miehet ovat yliedustettuina yhteiskunnan yläporukassa, mutta myös putoajissa. Yksi syy on mieskulttuuri, johon kuuluu kulissien rakentaminen ja menestymispakko. Mutta on myös rakenteita, kuten koulu ja armeija, joita pitäisi muuttaa. Ei ole naisilta pois, jos nuoret miehet saadaan pidettyä paremmin yhteiskunnan kelkassa."

Arno puhuu kernaasti monesta muustakin asiasta. Yliopistosta, joka tekee virheen karsiessaan akateemista vapautta. Asevelvollisuudesta, joka pitäisi lakkauttaa. Uskonnollisuudesta, jota hänen on vaikea ymmärtää.

Yhdestä tärkeästä asiasta hän puhuu varoen. Isyydestä.

"Jostakin syystä isyydestä tai lapsista puhuminen aiheuttaa muissa raivoa. Vaikka edellisestä isäpolvesta on tultu kauas, meidän polvemme on vielä tienraivaajasukupolvi. Kun isyydestä puhuu, varsinkin muilta miehiltä tulee se viesti, että et kai sä luule olevasi maailman ainoa tai mahtavin isä."

Ei, sitä Arno ei luule. Niin ei pääse käymään, sen verran tiuhaan hermo lasten kanssa menee. Erityisesti niinä aamuina, kun tytöt pelleilevät pukemisen kanssa ja koulussa on pakko olla kello 8.10.

"Haluaisin nähdä sen äidin tai isän, joka sanoo, että ei koskaan menetä hermojaan lasten kanssa."

"Haluaisin nähdä sen äidin tai isän, joka sanoo, että ei koskaan menetä hermojaan lasten kanssa. Vaikka ylipäätään taidan olla turhan lepsu. Tuollaiset pienet tytöt... niille on helppo antaa periksi."

On Arno lukenut kasvatuskirjojakin. Niistä hän on oppinut valittuja paloja. Kun vaimo on istumassa iltaa kavereidensa kanssa ja kysyy kotiin tultuaan, miten ilta lasten kanssa meni, Arno vastaa, että kuten aina: Cacciatorella aloitettiin ja Sinkkosella lopetettiin.

"Minulla on tapana yhdistellä lastenpsykiatrien ohjeita. Yleensä tilanne menee niin, että pysyn aluksi aikuisena enkä antaudu tunnekuohujen valtaan – niin neuvoo Raisa Cacciatore. Jari Sinkkonen taas sanoo, että lapsi pitää kohdata aitojen tunteiden varassa. Siinä vaiheessa, kun käämit palavat, mennään siis Sinkkosen opeilla."

Alusta loppuun Sinkkosella mentiin sinä päivänä, jolloin sukupuoliroolit muuttuivat teoriasta käytännöksi. Sopan keitti Kotron tyttöjen lahjaksi saama prinsessakoulu-dvd, joka opetti Arnon mielestä niin hirveää naiseuden mallia, että sen piti tulla piilotetuksi kodin pimeimpään nurkkaan.

Vaimon mielestä videota suurempi ongelma oli Arnon asenne: juuri noin tyttöjä opetetaan siihen, että heidän suosikkijuttunsa ovat kehnompia kuin poikien pyssyleikit.

Kiisaa ja Kaislaa vanhempien kiivas mölinä rooleista ja naiseudesta ei haitannut – he seurasivat silmä kovana telkkarista prinsessoille sopivaa teekutsuetikettiä. Mutta oppivat ehkä siinä samalla, että tasa-arvo on monimutkainen juttu.

Keskellä vanhoja hyviä aikoja

Kun Arno Kotro täytti 40 vuotta, nelosella alkava ikä näytti rumalta. Nyt nelosia on kaksi ja keski-ikäisen identiteetti niin vahva, että ei tunnu juuri miltään.

"44 on hajuton ja mauton ikä. Siinä mielessä oikein hyvä vaihe, että sanomisia ei diagnosoida minkään kriisin kautta, ei pistetä vanhuuden höperyyden tai nuoruuden uhman piikkiin."

"Kun 15-vuotiaana kritisoin kirkkoa, se leimattiin murrosiän kuohuiksi. Otti raskaasti aivoon. Halusin erota kirkosta, mutta en saanut. Uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiäni ei otettu vakavasti."

Nyt Arno ottaisi nuorten yhteiskuntakritiikin tosissaan, suorastaan kannustaisi siihen. Sitä vain ei nuorilta oikein irtoa. Usein Arnosta tuntuu, että lukioluokkia opettaessaan hän on se anarkisti ja kettutyttö, joka yrittää herätellä konservatiivista nuorisoa.

"Toivoisin, että nuoret kyseenalaistaisivat tämän meidän lattean kulutuskulttuurin ja talouden ylivallan."

"Nuoret haaveilevat asuntosäästämisestä, Ikea-kalusteista ja prinsessahäistä. Sukupuoliroolit ovat vahvoja. Toivoisin, että nuoret kyseenalaistaisivat tämän meidän lattean kulutuskulttuurin ja talouden ylivallan."

Arno kyseenalaistaa.

"Sisäinen boheemi minussa kärsii koko ajan tästä tietystä keskiluokkaisuudesta. Jengi on kadonnut esikaupunkeihin säästämään seiniä omakseen ja puhumaan viitekoroista ja marginaaleista."

Kotiin katoaa Arnokin, vuokrattuun kerrostalokotiin. Käy lasten kanssa kaupungilla, kiristää heiltä pyöräilykypärän hihnat ja miettii, voivatko merkkarit juuttua kurkkuun. Elää niin kuin 2010-luvun isät. Seisoo leikkipuistossa muiden isien kanssa eikä jättäisi päiväkodin kasvatuskeskusteluja väliin millään.

Vapaus ei ollutkaan sitä, että saa istua baareissa vaan sitä, että ei tarvitse istua.

"Olen ollut myöhäisherännäinen monessa asiassa. Juuri tämä on nyt minun elämääni. En ole mistään pois."

"Ehkä onnellisuuden merkki on, että tietää jo näitä hetkiä eläessään, että nämä ovat joskus vanhoja hyviä aikoja."

Koskaan ei ole liian arkista asiaa sukupuoliroolien rikkomiseen. "On kätevää, kun vaimo on fysiikan opettaja. Kun tytöt kysyvät maapallon synnystä, voin aina sanoa, että en tiedä, kysykää äidiltä."

Yhdellä sanalla sanottuna

Näinä kesäloman ensimmäisinä päivinä on Arnon ja Helin yksivuotishääpäivä. Niinkään ei koskaan pitänyt käydä.

Ensin Arno selittelee, että halusi hyvät bileet. Sitten hän sanoo, että on kätevää, kun koko perheellä on sama sukunimi. Häämölinästä hän ei välitä, sen hän tekee selväksi.

Oli vain hyvä syy avioitua.

Enää Arno Kotro ei kirjoita ja puhu rakkaudesta, koska sitä on. Poikkeuksen tekee Monen vuoden jälkeenkin -kappale, joka keikkui viime kesänä Mitä Suomi tanssii -listalla. Arno äänitti kappaleen levylle ammattimuusikoiden kanssa ja kirjoitti sanat häälahjaksi vaimolle:

"Kerran unessa näin meidät vanhoina, auringonlaskuissa, pitkissä varjoissa. Kun mies vanhenee, on kerran 70-vee, vieläkö iltateen silloin keität kahdelle?

Vielä tulethan mun mukaan, syystuuliin, sadesäihin, ja aurinkoisiin päiviin leirin teemme tietenkin.

Ei ymmärtää voi kukaan, mitä mahtuu vuosiin näihin, kun syntyneet on tytöt, niin ja äiti, isäkin. Mitä enää kaipaisin, mitä enää kaipaisin."

Sanovat sitä rakkaudeksi.