Kun Katja Puhakka haki ensimmäistä kertaa maksulappuja ruokakauppaan, hänestä tuntui kuin otsaan olisi poltettu häpeän merkki.
Katja Puhakka, 34:
"Unelmoin aika pienistä asioista. Että voisin ostaa lapselle kahden euron kimallekynän, jota hän ruinaa päivästä toiseen. Ettei lapsen kasvaminen ahdistaisi: taas pitää ostaa suurempi ulkohaalari, eikä kirpputorilta löydy ehjiä. Ettei tarvitsisi keksiä vastauksia, kun lapsi kysyy, miksi meillä syödään aina samaa ruokaa.
Elämän pitäisi olla sellaista, että veisin 2- ja 6-vuotiaat tyttäreni aamulla päiväkotiin, menisin töihin, hakisin lapset ja tekisin koko perheelle iltaruuan. Sitten tiskaisin ja juttelisimme tavallisista asioista.
"Esikoinen osoittautui erityislapseksi. Myös kuopus on vaikeasti sairas."
Kuusi vuotta sitten jouduin jättämään työt ja opinnot kesken, kun esikoinen osoittautui erityislapseksi. Myös kuopus on vaikeasti sairas. Minusta tuli omaishoitaja. Pärjäsimme kuitenkin kohtalaisesti miehen palkalla, vaikka se on pieni. Hän työskentelee metalliteollisuudessa.
Muutimme monta kertaa toiselle puolelle Suomea miehen työn perässä. Se ei ollut lapsille helppoa. Ajattelimme kuitenkin, että työ on tärkeää.
Toissa keväänä putosin portaista ja loukkasin jalkani. En vieläkään pysty kävelemään. Kohta on taas uusi leikkaus. Koska emme saaneet mistään kotiapua, miehen pomo antoi hänen jäädä palkattomalle vapaalle. Olemme siitä kiitollisia, mutta samalla alkoi todellinen köyhyys.
Kun hain ensimmäistä kertaa toimeentulotukea ja diakoniatoimistosta maksulappuja ruokakauppaan, oli kuin otsaan olisi poltettu häpeän merkki. Kävelin kaupan ovesta sisään aivan eri tavalla kuin ennen.
"Kun sain Avustuksia vähävaraisille -ryhmän kautta lapsille mekot ja ruokaa, tuli itku kiitollisuudesta."
Nöyrtymistä on pitänyt opetella. Kun sain jollekin tarpeettomaksi käyneen sängyn ja Facebookin Avustuksia vähävaraisille -ryhmän kautta lapsille mekot ja ruokaa, tuli itku kiitollisuudesta.
Yöllä saatan havahtua siihen, että mies makaa hereillä vieressä, nousee katsomaan koneelta Työvoimatoimiston sivuja ja etsii ratkaisuja, yötyötä vaikka, jotta hän voisi päivisin edelleen auttaa lasten kanssa.
Puoliso tuntee syyllisyyttä siitä, ettei voi käydä tienaamassa rahaa, kuten miehen hänen mielestään kuuluisi. Minä tunnen syyllisyyttä siitä, etten ole terve. Suurin syyllisyys liittyy kuitenkin äitiyteen: en pysty pitämään lapsistani itse huolta, vaan tarvitsen muiden apua. Aikuisina lapset muistavat äidin, joka hermostuu turhasta ja on kiukkuinen.
"Jos kauppalasku on yli 40 euroa, säikähdän: ostin liikaa."
Mutta kuinka voisin olla toisenlainen, kun rahojen riittämistä pitää surra koko ajan? Jos kauppalasku on yli 40 euroa, säikähdän: ostin liikaa.
Olemme perheen kanssa paljon keskenämme kotona tai retkeilemme luonnossa. Se ei maksa mitään. Tosin kalareissuilla aina täytyy toivoa, että saatu saalis on suurempi kuin veneen bensakulut.
En vaihtaisi perhettäni mihinkään maailman rahaan. Iltaisin katselemme miehen kanssa nukkuvia lapsia, he näyttävät niin kauniilta, toinen kääntyilee paljon unissaan. Ajattelemme, että periksi ei anneta."
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 18/2016.
