Liisa Pöyhönen jäi kaksin kissan kanssa, kun hänen miehensä kuoli. Hän päätti ryhtyä lapsiperheen perhekummiksi.
Perhekummi Liisa Pöyhönen, 67:
"Sydämeni hypähtää ilosta, kun soitan kummiperheeni ovikelloa ja lapset juoksevat vastaan halaamaan. Elämä on hetkessä plusmerkkistä.
Olen ollut vuoden verran Mannerheimin lastensuojeluliiton perhekummi. Olen perheelle Lissu ja varamummo, Messu-mummo, kuten pienimmät sanovat.
Perhekummi ei ole lasten- tai kodinhoitaja vaan tukihenkilö koko perheelle. Monilla sukulaiset asuvat kaukana, joten second hand -kummeille on tarvetta. Varamummona olen silmukkana turvaverkossa, tarpeellinen joukon jäsen.
"Kolmen pojan äitinä muistan, että rauhalliset hetket ovat kipeästi tarpeen."
Pari kertaa kuukaudessa rakennamme lasten kanssa legoilla, luemme kirjoja, käymme pulkkamäessä. Joskus vain juttelemme. Perheen äiti saa vaikka tyhjentää pesukoneen rauhassa. Kolmen pojan äitinä muistan, että rauhalliset hetket ovat kipeästi tarpeen.
Jäin muutama vuosi sitten kaksin kissan kanssa mieheni kuoltua. Lastenlapsia ei vielä ole, joten aikaa riittää. MLL:n valmennuksessa sain hyvät eväät kummin tehtävään.
"Lapsissa on parasta heidän lahjomattomuutensa."
Perhekummina olo sopii ihmiselle, jonka pasmat eivät mene pienistä sekaisin ja joka osaa sujahtaa perheen arkeen. Olen aina ollut seurallinen ja saanut kivoja ystäviä naapureiden lapsista. Lapsissa on parasta heidän lahjomattomuutensa. Lasten tunteet ovat aitoja.
Ikävintä on se, että aika kuluu niin nopeasti. Kummisuhde kestää vuoden, ja tietysti perheeseen kiintyy. Aion pitää perheeni kanssa yhteyttä jatkossa omalla ajalla. Tämä ei ole minulle vapaaehtoistyötä vaan silkkaa vapaaehtoisiloa."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016.
