Kun toimituspäällikkö Maria Tuominen huolestuu lastensa pelaamisesta, hän ajattelee 1980-lukua.
En ole kovin huolissani lasteni kännykänkäytöstä, pelaamisesta ja tubettajien tuijottamisesta. Älkää käsittäkö väärin: he kyllä pelaavat ja tuijottavat, paljon. Olen vain keksinyt keinon taltuttaa huoleni. Ajattelen 1980-lukua. Ennen ei nimittäin ollut paremmin.
1980-luvulla ei puhuttu ruutuajoista. Niinpä vietin pikkuveljeni kanssa koulun jälkeen tuntikausia Commodore 64:n parissa siirrellen kiviä ja etsien timantteja. Välillä vedimme kesä- ja talviolympialaiset ja sitten vähän karatea. Pelaamisen jälkeen katsottiin Napakymppi, Dallas ja Benny Hill Show. Aamiainen syötiin samalla, kun katsottiin Ray Cokesin Breakfast clubin musiikkivideoita.
”Vietin pikkuveljeni kanssa koulun jälkeen tuntikausia Commodore 64:n parissa.”
1980-luvulla ei puhuttu laittomasta kopioinnista. Niinpä meillä oli paljon tietokonepelejä. Pelattavaa saatiin aina lisää, sillä pikkuveljeni vetäytyi säännöllisesti illaksi jonkun kaverinsa luokse. Sen jälkeen kaikki olivat kopioineet toistensa pelit, ja jokaisella oli satoja pelejä. Niiden järjestämiseen tarvittiin numerointi, aakkosjärjestys ja ruutuvihko.
1980-luvulla ei puhuttu ikärajoista. Niistä ei tarvinnut puhua, sillä niitä ei ollut. Raakuuksia ja huonoa makua kyllä oli. Kymmenvuotiaana veljeni suosikki oli peli nimeltä Barbarian. Siinä lyötiin toista miekalla, ja jos onnistui oikein hyvin, sai pään kerralla poikki. Ruumiin haki vihreä örkki, joka potki edellään pään pois kuvaruudulta. Vain kerran isä harmitteli, että oli ostanut meille lapsille sopimattoman pelin. Yhdysvaltalaispeli Red Storm Risingissa piti estää Neuvostoliiton invaasio Jenkkeihin.
Mutta pidetään me 1980-luvun lapset tämä kaikki vain omana tietonamme. Muuten joudumme vastaamaan jälkikasvumme kiperiin kysymyksiin.
