Tässä juttusarjassa kerrotaan Turun yliopistollisen keskussairaalan naistentautien poliklinikasta, jonka odotushuoneessa istuvat sekä lapsettomuushoitoja läpikäyvät että raskaudenkeskeytystä harkitsevat. Tällä kertaa tarinansa kertoo kassamyyjä Elina Berg.
"Ennen laverilta nousemista oli pakko kysyä hoitajalta: Anteeksi, mutta ei kai se nyt voi jotenkin valua ulos? Kohtuuni oli juuri siirretty alkio.
Käytävällä kävelin mahdollisimman varovasti, vaikka hölmöähän se oli.
Seuraavat viikot pelkäsin koko ajan, että kohta tulee verta. Sellaista on lapsettomuushoidoissa. Kaikki on aika kaukana glamourista, ja moni asia tapahtuu vessassa. Odottelua on paljon.
Hakeuduimme hoitoon, kun olin yrittänyt tulla raskaaksi vähän yli vuoden. Siihen aikaan mahtuu vähän yli kaksitoista pettymystä.
Ensimmäisellä hoitokerralla istuin odotushuoneessa ja selasin Me Naisia. Silloin oli maaliskuu.
Kadehdin ja inhosin jokaista raskaana olevaa.
Vilkuilin vähän muita ja mietin, miksi he ovat paikalla. Mieheni istui hiljaa vieressä. Projekti oli yhteinen, mutta hän on tyypillinen mies, ei paljon pukahtele tällaisissa tilanteissa.
Silloin toivoin, ettei minun tarvitsisi nähdä yhtään raskausmahaa. Kadehdin ja inhosin jokaista raskaana olevaa. Kaikki muut tuntuivat onnistuvan, mutta minä en voinut vaikuttaa isoimpaan haaveeseeni.
En olisi halunnut miettiä niin inhottavia ajatuksia.
Pelotti. Jos en saa koskaan tulla äidiksi? Millaista elämä sitten olisi?
En itkenyt. Ravistin ikävät mielestä pois. Olen sellainen luonne, etten halua kamalasti tunteilla. Menen järki edellä kohti maalia.
Hoidot alkoivat ja jatkuivat. Syyskuussa soitin poliklinikalle kysyäkseni jälleen verikokeiden tuloksia. Seisoin työpaikan pukuhuoneessa, oli vaikea pysyä paikoillaan.
En uskaltanut tehdä raskaustestiä.
Hoitaja naureskeli, että kyllä varmaan jo tiedätkin, mitä uutisia täällä on. En tiennyt. En ollut uskaltanut tehdä raskaustestiä, sillä pelkäsin uutta pettymystä.
Kävelin takaisin tietokoneen ääreen ja kuiskasin lähimmälle työkaverille, että positiivinen tuli. Hihkuin, mutta vain sisäisesti.
Kun raskaus oli kestänyt viisi viikkoa, lääkäri totesi, ettei lapsi kehity normaalisti ja keskenmenoon kannattaa varautua. Silloin itkin ensi kertaa, mutta vasta kotona. Kun kävelin odotusaulan läpi, en katsonut ketään.
Toisen kerran itkin onnesta.
Kaksi viikkoa myöhemmin minulle näytettiin ultraäänessä monitoria. Siellä oli kaksi mustaa möykkyä, joista pienempi sykki.
Tuo on lapsesi sydän, kaikki vaikuttaa olevan kunnossa, lääkäri sanoi ja näytti iloiselta.
Emilia syntyi seuraavana kesänä. Silloin itkin toisen kerran, onnesta.
Menin järki edellä kohti maalia."
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2016.
