Yritin reipastua, mutta huomasin kaipaavani bussimatkoja, jolloin en voi tehdä yhtään mitään.
Elouun alussa yritin olla uusi reipas minä, jollaiseksi ajattelin loman aikana muuttuneeni. Aloin pyöräillä töihin. Sitten tunnustin itselleni, etten oikeastaan pidä siitä. Ensinnäkin olen aamuisin aivan liian laiska. Toiseksi työpäivän jälkeen pitäisi vielä pyöräillä kotiin takaisinkin.
Palasin bussimatkustajaksi. Se oli ihanaa. Sain takaisin oman rauhallisen hetken, jolloin ei oikeastaan voi tehdä mitään.
Silloin kun bussissa ei voi tehdä mitään, voi aina tarkkailla kanssamatkustajia, ja se virkisti minua enemmän kuin pyöräily.
Kanssamatkustajani, vaikka ette sitä tiedä, olen alkanut odottaa joitakuita teistä. Ilahdun, kun näen intialaisisän, joka vakavailmeisenä mutta ystävällisenä luotsaa vilkkaita kaksosiaan kouluun. Tarkistan myös, näkyisikö jossain eläkeikää lähestyvää naista, joka mielellään jakaa käytännöllisiä vinkkejään tuntemattomille. ”Heijastin on kuule tärkeä juttu. Minulla on tällainen sydän.”
Kun Kodin Kuvalehden toimitus pari vuotta sitten muutti toiselle puolelle kaupunkia, jäin suorastaan ikävöimään vanhan työmatkan matkustajia. Emme olleet tuttuja lainkaan, mutta vietimme vuosikausia joka arkipäivä pienen hetken kulkemalla samaan suuntaan.
Joskus vieläkin muistelen naista, joka aina kysyi vierustoveriltaan, että onko lomat pidetty. Vieläköhän se yksi äiti antaa pikkukoululaisilleen bussieväät muovirasioissa? Entä suuteleekohan se yksi pariskunta yhä joka aamu, kun toinen jää ja toinen vielä jatkaa? Toivottavasti.
