Anna-Erika Mattilalla oli pitkään tunne, että häntä valmistellaan johonkin. Kolmen lapsen äitinä hän ymmärsi, mihin.
”Kaikki omat haaveeni eivät toteutuneet, mutta tehtäväni äitinä on tukea lasten mahdottomiakin unelmia.”
Hän päätti tukea, kun esikoinen kertoi haluavansa jalkopalloammattilaiseksi ja kehitysvammainen kuopus malliksi.
Sinä päivänä satoi tauotta ja kaatamalla.
Anna-Erika Mattilan esikoinen Sakari oli kuusivuotias. Hän juoksi jalkapallokentällä eikä varonut lätäköitä yhtään. Anna-Erika paleli sateenvarjon alla kentän laidalla, pikkusisko Saaralla oli kurahousut ja tylsää.
Ensimmäisen pelin Sakarin joukkue hävisi 11–0. Toisen pelin 12–2.
”Minulla oli punainen Lada ja Ladassa tehokkaat puhaltimet. Pelien välissä laitoimme puhaltimet täysille ja Sakari kuivatteli autossa pelivaatteitaan”, Anna-Erika kertoo.
Kolmannen pelin tulosta Anna-Erika ei enää muista, mutta tappio tuli taas.
”Silloin mietin, että ehkä tässä on jotakin erityistä, tässä pojassa ja pallossa.”
”Kertaakaan Sakari ei sanonut, että onpa tyhmää. Sade ja hävityt pelit eivät vieneet intoa lainkaan. Silloin mietin, että ehkä tässä on jotakin erityistä, tässä pojassa ja pallossa.”
Oli Sakari siitä jo puhunutkin. Hän oli viisivuotiaana ilmoittanut äidilleen tulevansa aikuisena jalkapalloilijaksi. Okei, Anna-Erika oli vastannut.
”Ajattelin vain, että joka ikinen pikkupoika haluaa jossakin vaiheessa rocktähdeksi tai jääkiekkoilijaksi tai jalkapalloilijaksi ja unohdin koko jutun”, Anna-Erika sanoo.
Sakari ei unohtanut.
Huoli joka jäi
Ihan kuin minua valmisteltaisiin johonkin.
Sellainen tunne Anna-Erika Mattilalla aina välillä oli, oli ollut siitä lähtien, kun hän alle kolmekymppisenä oli päätynyt Kehitysvammaisten tukiliittoon töihin.
”Järjestösihteerin assistenttina olin yhteydessä kehitysvammaisten lasten vanhempiin. Näin sen ahdistuksen ja surun määrän, ja se tuntui musertavalta. Huoli tarttui. Ajattelin, että kehitysvammaisten vanhempien osa on kova.”
Kesällä 1989 syntyi esikoinen Sakari. Synnytys eteni hitaasti, ja sitä kiritettiin lääkkeillä. Kun vauvan sydänäänet äkkiä tippuivat, Sakari vedettiin maailmaan pihdeillä.
Ensimmäisellä neuvolakäynnillä huomattiin, että vauvalla ei ollut säpsähdysheijastetta niin kuin olisi pitänyt. Sakarin pää oli synnytyksestä ruhjoutunut, ja lääkäri epäili, että hapenpuute tai pihtisynnytys on saattanut vaurioittaa vauvan aivoja.
”Silloin mietin, että tätäkö se tunteeni tiesi”, Anna-Erika sanoo.
Vauvan kehitystä alettiin seurata tiuhaan. Sakari kehittyi normaalisti, mitään vauroita ei ollut.
Anna-Erikalla oli tunne, että häntä valmisteltiin johonkin. Kaksi kertaa huoli oli turha, vauva olikin terve.
Kaksi vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko Saara. Kolmeviikkoisneuvolassa terveydenhoitaja mittasi Saaran päänympäryksen ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän kertoi, että pää oli kasvanut liian nopeasti. Anna-Erika ja vauva lähetettiin saman tien sairaalaan.
Sairaalassa lääkäri oli sitä mieltä, että Saaralla oli joko vesipää tai vaikea nesteenkiertohäiriö aivoissa. Seuraavaksi päiväksi varattiin aika Lastenklinikalle, siellä oli tarkoitus suunnitella leikkausta.
”Yön valvoin ja mietin, että aiemmassa työssäni minua siis valmisteltiin tämän vammaisen lapsen saamiseen.”
Aamulla Lastenklinikalla lääkäri tutki, tutki ja tutki Saaraa. Sitten hän sanoi, että tässä tytössä ei ole mitään vikaa, epätavallisen muotoinen pää vain.
”Ensin sanoin, että en usko. Olin niin huojentunut, olin pelännyt turhaan.”
Selvät, erilaiset piirteet
Avioero tuli pian. Saara oli vielä vauva, kun Anna-Erika ja lapset jäivät Helsingin kaupungin vuokra-asuntoon kolmisin. Anna-Erika osti sen Ladan, jossa oli tehokkaat puhaltimet.
Kun Sakari oli menossa kouluun, Helsingin Pohjois-Haagasta löytyi uusi koti. Anna-Erikalla oli nigerialainen miesystävä, ja perhe oli kasvamassa vauvalla.
Raskaus oli helppo, ja ultratutkimuksessa kaikki näytti olevan hyvin. Maija syntyi syyskuussa 1997.
”Kun Maija nostettiin synnytyssalissa syliini, näin heti, että hänellä on Downin syndrooma. Piirteet erotti selvästi, vaikka hoitajat eivät sanoneet mitään. Ajattelin, että nyt se tapahtui. Tätä lasta varten minua on valmisteltu.”
Ensin iski sokki, pian pelko.
”Ykkösasia oli huoli lapsesta. Miten Maija tulee kehittymään? Onko hänellä sydänvika tai muita liitännäissairauksia, joita Downin syndroomaan usein liittyy? Mietin myös, millaista on lähteä sairaalan ovesta ulos. Miten me pärjäämme kotona, miten lapsi pärjää tässä yhteiskunnassa?”
”Äiti, älä ole huolissasi. Kyllä tästä tulee kaunis tyttö.”
Surullisinta oli, että Maijan isä ei hyväksynyt vammaista lasta. Hän oli kasvanut kulttuurissa, jossa vammaista lasta pidettiin kirouksena ja lapsen synnyttänyttä naista kirottuna.
Mies ei tahtonut kertoa kenellekään, että vauvalla oli Downin syndrooma. Eikä hän tahtonut, että Anna-Erika kertoo.
”Se oli todella vaikeaa. Sakari oli vasta kahdeksanvuotias, mutta sanoi silloin sanat, joita en unohda koskaan. Kun hän tuli ensimmäisen kerran sairaalaan katsomaan Maijaa ja minua, hän sanoi: Äiti, älä ole huolissasi, kyllä tästä tulee kaunis tyttö.”
Anna-Erika jäi pian ainoaksi Maijan elämässä mukana olevaksi vanhemmaksi.
”Minulla on ollut aika iso huoli, kuinka pystyn yksin paikkaamaan kolmelle lapselle arjessa molempien vanhempien roolin. Enkä tietysti pystykään. Mutta ehkä yksin lasten kanssa asuminen on patistanut tekemään ja yrittämään enemmän.”
Äiti, olen tehnyt päätöksen
Sakari oli kolmannella luokalla, kun koulun liikunnanopettaja soitti Anna-Erikalle. Hän sanoi Sakarin olevan liikunnallisesti niin lahjakas, että hänen pitäisi antaa kokeilla myös jääkiekon harrastamista.
”Vastasin, että kiva kuulla mutta olen pahoillani, se ei onnistu. Kerroin, että minulla ei valitettavasti ole rahaa maksaa jalkapallon lisäksi jääkiekon harrastamista.”
Koulu tuli apuun. Sakarille kerättiin käytettyjä jääkiekkovarusteita. Yhden kauden hän pelasi, seuraava kausi alkoi viikonloppuleirillä.
”Sanoin Sakarille, että jos tuo on unelmasi, se saa olla ja tuen sinua.”
”Kun Sakari tuli siltä leiriltä kotiin, hän sanoi, että äiti, olen tehnyt päätöksen: lopetan jääkiekon ja panostan kaiken jalkapalloon, koska haluan jalkapalloilijaksi. Hän oli yhdeksänvuotias.”
”Silloin sanoin Sakarille, että jos tuo on unelmasi, se saa olla ja tuen sinua. Mutta jos haluat sen toteutuvan, sinun täytyy tehdä paljon hommia sen eteen.”
Sakari teki. Harjoituksia joukkueen kanssa oli usein, ja niiden välissä Sakari harjoitteli itsekseen kentällä ja lenkillä ja kotipihassa. Kerrostalon asvalttipihalta kuului iltaisin sisään vaimea, tasainen töminä, kun Sakari harjoitteli pomputusennätyksiä, piti palloa ilmassa päällä ja polvilla.
Kaikkein ruskein iho
Lapsena myös Anna-Erikalla oli ollut unelma. Hän olisi halunnut ammattitanssijaksi. Äiti antoi hänen harrastaa klassista balettia, ja se oli ihanaa. Mutta oli selvä, että ammatin piti olla jokin turvallinen ja järkevä.
”Opiskelin kuvavalmistajaksi. Myöhemmin minusta tuli kiinteistönvälittäjä. Kun Maija oli pieni, otin kovan riskin ja ryhdyin sen alan yrittäjäksi. Tarvitsin työaikoihin joustoa, ja työ yrittäjänä on antanut sitä.”
Vanhempien eron jälkeen Anna-Erika oli kasvanut yksinhuoltajaäidin kanssa. Äiti teki kahta työtä, oli laskuttajana yrityksessä ja Ajatar-takkiliikkeessä myyjänä. Anna-Erika oli usein kotona kaksiossa isoveljen kanssa tai isoäidin luona maalla.
”Yleinen ajatus lapsuuteni aikaan oli, että älä vain kuvittele ittestäs liikoja.”
”Ajat olivat silloin ihan toiset kuin nyt. Lasten tukemiseen, sylissä pitämiseen ja kehumiseen ei 1960-luvun kasvatusmetodeissa taidettu kiinnittää kovin paljon huomiota. Kaipasin sitä välillä.”
Äiti ja isoäiti käyttivät paljon sananlaskuja. Ei oppi ojaan kaada, ja mies tulee räkänokastakin, mutta ei tyhjän naurajasta.
”Äidillä oli pari suosikkisanontaa. Yksi oli ’vaatimattomuus kaunistaa’, sitä kuulin paljon. Toinen mieleen iskostunut elämänviisaus oli ’Ne jotka peilaa, niistä tulee rumia’. Yleinen ajatus silloin oli, että älä vain kuvittele ittestäs liikoja.”
Anna-Erika ei 1960-luvulla kotona liikoja peilannut.
2000-luvulla Maija todellakin peilasi, seisoi peilin luona eteisessä ja katsoi itseään.
Ensimmäinen erilaisuus, jonka Maija itsessään huomasi, oli tumma iho.
Ensimmäinen erilaisuus, jonka Maija itsessään huomasi, oli tumma iho.
”Kun Maija oli pieni, puhuimme yhä uudellen siitä, miksi hän on erivärinen kuin muut meidän perheessämme. Kerran kun päiväkoti-ikäinen Maija suuttui, hän huusi minulle ’Neekeli!’ eli oli hän myös saanut kuulla ihonväristään.”
Anna-Erika muistaa, kuinka hän asiaa selitti. Hän kertoi Maijalle nigerialaisesta isästä ja suvusta siellä, Afrikan polttavasta auringosta ja ihosta, joka ei niin vain pala. Hän kertoi, kuinka valkoihoiset suomalaiset makaavat kesällä auringon alla ja yrittävät saada itseensä väriä, mutta Maijalla on kaunis väri aina.
”Aloimme kesäisin kilpailla, kuka on ruskein. Saara, Sakari, Maija ja minä laitoimme käsivartemme vierekkäin, ja Maija voitti aina.”
Kun Maijalta nyt kysyy, mikä hänessä on erityisen kaunista, hän ei emmi vaan vastaa: tumma iho.
Mutsi, tämä ei toistu!
Peruskoulun jälkeen Sakari meni lukioon, mutta ei luopunut tavoitteestaan tulla ammattilaisjalkapalloilijaksi.
”Koskaan en sanonut, että pitäisikö sinun miettiä jotakin järkevämpää ammattia. Vaikka joskus ajattelin niin”, Anna-Erika sanoo.
Lukio oli kesken, kun Sakaria pyydettiin Italiaan Udinese-seuraan testikäynnille. Käynnin jälkeen Sakarille tarjottiin ammattilaissopimusta.
Se oli ainoa kerta, jolloin Anna-Erika yritti vähän toppuutella: Pitäisikö kuitenkin harkita, että kävisit ensin lukion loppuun?
”Sakari vastasi, että mutsi, tää on niin kuin once in a lifetime -chance! Tämä ei toistu!”
”En voi olla esteenä. Jos valinta on väärä, sitten on.”
”Hetken pohdin, että ehkä niin tai ehkä ei. Sitten ajattelin, että en voi olla esteenä. Jos valinta on väärä, sitten on. Jokaisen pitää saada tehdä myös omat virheensä.”
Sakari jätti lukion ja lähti 19-vuotiaana ammattilaiseksi Italiaan.
”Sanoin Sakelle, että muista, että saat tulla kotiin ihan koska tahansa. Meille olet ihan yhtä hyvä ja rakas, kävi miten kävi.”
Minulle riität juuri näin
Kun Sakari vuonna 2009 lähti Italiaan, Maija oli 11-vuotias. TV:ssä oli näytetty ensimmäinen kausi Suomen huippumalli haussa -ohjelmasta, ja Maija oli alkanut kävellä olohuoneessa edestakaisin.
”Maija laittoi musiikin soimaan ja harjoitteli kävelyä ja käännöksiä, hymyili peilin edessä. Saara ja minä ajattelimme, että se oli leikkiä. Sama leikki vain jatkui vuodesta toiseen.”
Maija kävi erityislasten Steiner-koulua. Kun koulu oli kymmenennen luokan jälkeen päättymässä, käytiin ammatinvalintakeskusteluja. Opettajan, Maijan ja Anna-Erikan yhteisessä tapaamisessa Maija sanoi ensimmäisen kerran ääneen, mikä oli hänen haaveensa.
”Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on tämmöistä nuorten tyttöjen hömppäpömppää.”
”Maija ilmoitti siinä keskustelussa 16-vuotiaana haluavansa mallin töihin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tämä on tämmöistä nuorten tyttöjen hömppäpömppää. Opettajan kanssa yritimme ehdottaa, että eikö keittiöala tai hoitoala kiinnostaisi.”
Anna-Erika muistutti Maijalle, miten hyvää palautetta Maija oli saanut työharjoittelusta esikoulusta. Eikö se olisi kivaa työtä? Maija sanoi, että voisi olla jollekin toiselle, mutta hän itse halusi malliksi.
”Pari viikkoa mietin, kuinka sanon Maijalle kauniisti, että unohdetaan tämä malli-haave. Sitten näin sattumalta australialaisen Madeline Stuartin kuvia. Hän oli silloin aloitteleva malli, ja hänellä oli Downin syndrooma.”
Oli vakavan pohdinnan paikka. Ensin Anna-Erika mietti asiaa itsensä kanssa.
”Mietin, mikä on tehtäväni vanhempana. Pohdin, mitä olisin itse nuorena kaivannut. Ajattelin Saken epärealistista jalkapalloilija-unelmaa, joka oli toteutumassa. Pohdin Maijan epärealistista malli-unelmaa, joka tuskin toteutuisi mutta jonka toteutumisen estäjänä en voi olla minä.”
Oli puhuttava parista vaikeasta asiasta, kuten Downin syndroomasta.
Sen jälkeen Anna-Erika kävi monta keskustelua Maijan kanssa. Hän halusi selvittää, kuinka paljon Maija todella haluaa tehdä mallin töitä. Entä ymmärtääkö Maija, että se ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan vaatii paljon työtä eikä ehkä sittenkään toteudu?
Oli puhuttava parista vaikeasta asiasta, kuten Downin syndroomasta.
”Maijan on ollut välillä vaikea hyväksyä sitä, että hän on kehitysvammainen. Hän tietää olevansa erilainen, vaikka ei haluaisi olla. Realiteetit on kuitenkin pakko pitää mielessä. Maijan on ymmärrettävä, että hän ei pysty samanlaiseen itsenäiseen elämään ja uraan kuin ne mallit, joita hän televisiosta ihaili.”
Ihan pakko oli puhua myös painonpudotuksesta. Maijalla oli ylipainoa, jota oli hyvä pudottaa jo terveydellisten syidenkin vuoksi. Mutta jos hän haluaisi saada mallin töitä, painoa pitäisi pudottaa vielä enemmän. Halusiko Maija sitä?
Vastaus kaikki kysymyksiini oli kyllä. Maija halusi yrittää malliksi pääsyä, vaikka se olisi vaikeaa.
”Sanoin Maijalle, että sitten tuen sinua. Sanoin myös, että muista, että tämä on sinun unelmasi, ei minun. Kerroin, että minulle hän riittää aina sellaisena kuin on, mutta jos hän haluaa pyrkiä malliksi ja sen vuoksi laihtua, autan.”
Hermosauhujen paikka
Laihdutus alkoi heti ja oli todella vaikeaa.
”Kun sanoin Maijalle, että nyt ei ehkä kannattaisi ottaa lisää ruokaa, Maija vastasi, että älä viitti äiti, miksi sä kiusaat mua. Alkumetreille palattiin uudelleen ja uudelleen. Selitin, että minun puolestani hän saa syödä niin paljon kuin haluaa. Mutta hänen pitää miettiä, mitä haluaa kaikkein eniten.”
Joka kerta Maija vastasi haluavansa kaikkein eniten malliksi. Se unohtui, kun herkut houkuttelivat liikaa. Anna-Erika joi vähän kahvia ja poltti hermosauhut ja sitten puhuttiin taas.
Toisinaan Maija seisoi peilin edessä ja sanoi itseään läskiksi.
”Silloin sanoin aina, että meidän perheessä ei käytetä kenestäkään tuollaista ilmaisua. Selitin, että hän tai kuka vain muu on ihan yhtä arvokas ja rakas, vaikka painaisi mitä tai näyttäisi miltä.”
Vähitellen paino alkoi pudota, ensin muutamia kiloja, lopulta yli kymmenen kiloa. Maijan 18-vuotispäivänä Anna-Erika otti valokuvan normaalipainoon päässeestä, täysi-ikäisyydestä iloitsevasta kuopuksestaan. Kun hän näytti kuvaa ystävälleen, ystävä ehdotti, että Maijalle voisi antaa erilaisen syntymäpäivälahjan.
Kun Anna-Erika näki Maijan ensimmäisen mallivideon, hän itki.
Anna-Erika innostui. Tehtiin siis niin, että kuvausryhmä tuli hakemaan Maijaa kesken oppitunnin, eikä Maija tiennyt etukäteen mitään. Maija meikattiin ja puettiin. Sen jälkeen häntä kuvattiin videolle kuin ammattimallia eri vaatteissa, eri ilmeillä, eri asennoissa. Video ladattiin sosiaalisen median videopalveluun, jossa sen näki parin vuorokauden aikana yli 150 000 katsojaa.
”Videon lopussa Maija sanoo ’Tätä haluan lisää”. Kun näin sen videon, itkin. Maija oli kameran edessä niin sädehtivä ja onnellinen.”
Oikeita sanoja
Sakarin ura ammattijalkapalloilijana on kestänyt nyt yhdeksän vuotta. Italian jälkeen hän on pelannut Sveitsissä, Suomessa, Norjassa, Isossa-Britanniassa ja nyt Tanskassa sekä vuosia Suomen maajoukkueessa.
Saara harrasti pitkään ja vakavissaan musiikkia, laulua ja pianonsoittoa. Välillä hän mietti musiikkia ammatiksi, mutta päätti sitten valita toisin. Nyt hän opiskelee kätilöksi, on parhaillaan työharjoittelussa Sambiassa.
Maija käy kolmatta vuotta kehitysvammaisille aikuisille tarkoitetussa toiminnassa. Siellä opetellaan äidinkieltä ja tanssia, kaupungilla kulkemista ja kahvinkeittoa, bussilipun ostamista, rahalla maksamista ja imurointia.
Lisäksi Maija tekee mallin töitä, on tehnyt siitä paljon katsotusta videosta lähtien. Hän on ollut mukana esimerkiksi Kaleva Korun -kampanjassa ja Me Naiset -lehden Sano se paremmin -kampanjassa. Maaliskuussa BBC teki Maijasta ison haastattelun, joka levisi maailmalla laajasti.
Anna-Erika on onnellinen, että lapset ovat saavuttaneet unelmia, joiden eteen ovat tehneet niin kovasti töitä.
”Kaikkein eniten toivon, että lapset ovat onnellisia ihan tavallisessa elämässä.”
”Toivon, että lapseni osaavat nauttia työnsä tuloksista. Kaikkein eniten silti toivon, että he ovat onnellisia myös ihan tavallisessa elämässä sitten, kun töitä jalkapalloilijana ja mallina ei enää ole.”
Edelleen Anna-Erika miettii samaa asiaa kuin heti sairaalassa Maijan synnyttyä: sitä, kuinka erilainen lapsi selviää tässä yhteiskunnassa.
”Kehitysvammaisten asiat eivät ole Suomessa läheskään niin hyvällä tolalla kuin useimmat luulevat. Erityislapsen vanhempana arkea varjostaa jatkuvasti viranomaisten kanssa vääntäminen. Maijan kohdalla esimerkiksi koulutuksen jatkuminen on suuri kysymysmerkki, samoin asuminen.”
Vuosien jälkeen Anna-Erika, 54, yrittää haaveilla vähän myös itse. Se ei ole helppoa.
”En oikein ole enää kartalla, mistä itse haaveilen.”
”Tuntuu, että viimeiset 20 vuotta tätä elämää elettyäni en oikein ole enää kartalla, mistä itse haaveilen. Mutta luulen, että hyvä parisuhde voisi tuoda elämään paljon iloa. ”
Sanonnoista Mattilan perheessä ei ole päästy, nyt ne vain ovat sellaisia kuin hiljaa hyvä tulee ja lopussa kiitos seisoo.
Yhtä sanontaa Anna-Erika on hokenut ihan erityisen paljon.
”Lapset ovat taatusti oppineet, että harjoitus tekee mestarin. Vähitellen voisin opettaa itselleni yhtä lausetta, tätä: Hanki oma elämä.”
