15-vuotiailla Jennalla ja Jasminilla on omat huoneet, mutta Jenna nukkuisi mieluiten Jasminin vieressä.
15-vuotiailla Jennalla ja Jasminilla on omat huoneet, mutta Jenna nukkuisi mieluiten Jasminin vieressä.

Jasmin ja Jenna Norrgårdilla on kaksi minuuttia ikäeroa ja kaksosten erityinen yhteys. Lisäksi Jennalla on yksi kromosomi enemmän.

Auto on vielä kotipihassa, kun Katri Helena jo soi.

”Lapsella vain voi silmät niin loistaa, lintuja kun hän katsella saa.”

Jenna Norrgård, 15, näyttää keskittyneeltä.

Jasmin Norrgård, 15, näyttää kyllästyneeltä.

”Haaveita vain se vapauden toistaa,
lintuset nuo ja kaunis maa.”

Jenna alkaa laulaa mukana.

Kolme kilometriä kotoa kauppaan, siis vain yhden kerran Lintu ja lapsi -kappale, Jasmin miettii.

Se on sentään paljon vähemmän kuin syksystä kevääseen, jolloin kappale soi kaikkina arkiaamuina koko koulumatkan. Kotoa Lapväärttistä ajaa kouluun Kristiinankaupungin keskustaan 10 minuuttia, siis kolme kertaa Lintu ja lapsi.

”Alkaa kyllästyttää, koska sama kappale on soinut alakoulusta asti joka päivä. Mutta kyllä sitä kuuntelee”, Jasmin sanoo.

Jasmin kuuntelee, koska kappale on Jennalle niin tärkeä. Jenna taas on niin tärkeä Jasminille.

 

Jasmin ei ole koskaan hävennyt Jennaa. ”En ikinä. Eikä­ Jenna minua.”­

 

On ollut aina. Vauvana kaksoset nukkuivat samassa kehdossa eikä Jasmin nukahtanut, ennen kuin sai möyrittyä itsensä koskemaan Jennaa. Nyt 15-vuotiaina siskoksilla on omat huoneet ja vuoteet, mutta iltaisin Jenna tulisi mieluiten Jasminin leveään sänkyyn, seinän puolelle.

Jenna on kaksi minuuttia kaksossisartaan vanhempi, ja lisäksi hänellä on yksi­ kromosomi enemmän. Sen vuoksi Jennalla on Downin syndrooma, Jasminilla ei.

Lyhyesti sanottuna

Punainen, kunnostettu puutalo on alun perin 1800-luvulta. Kun Sari ja Hans Norrgård kertovat kodistaan, he sanovat aina asuvansa talossa, jota on tehty kolmella vuosisadalla. Hans on talon neljännen polven Norrgård, lapset Roope, Jenna ja Jasmin jo viidettä sukupolvea.

Piha on täynnä autoja. Eniten on Roopen Volvoja. 18-vuotispäivään ja ajokorttiin on vielä puoli vuotta.

”Kun Roope täyttää 18, hän on ajanut autolla 12 vuotta. Alussa hän ylettyi rattiin tyynyn päältä ja mummu oli apukuskina kolmekin tuntia. Jospa ne suurimmat ajamisen tuskat olisivat tuossa meidän perunapellossa”, Sari sanoo.

Suurimmat autot ovat Hansin. Hän on rekka-autoyrittäjä, ajaa pääasiassa perunaa Turun ja Oulun väliä. Hansin kyydissä on kerralla helposti puoli miljoonaa perunaa.

”En kyllästy perunaan millään. Vielä se maistuu lautasellakin, muusina parhaiten.”

"Jenna menee." Sen pidempiä lauseita Jenna ei sano.

Aamuisin ensimmäisenä nousee Hans. Hän lähtee ajamaan ennen viittä. Sari herää seitsemältä, soittaa Hansille ja kysyy, missä mies jo menee. Siitä on tullut tapa.

”Jos en soita, Hans soittaa varttia yli seitsemän, että miksi et soittanut.”

Jasminin toteutunut haave on pihassa aitauksessa. Vuosi sitten hän sai hevosen.­ Aamuisin välillä tympii, mutta Maisa on hoidettava laitumelle joka aamu.­

Ratsastaminen on myös Jennan haave. Hans on luvannut tehdä kesän aikana telineen, josta Jenna pääsee kiipeämään hevosen selkään.

 

Jennan syntymän jälkeen Sarille ja Hansille sanottiin, että jossakin kohtaa he romahtavat. ”15 vuotta olemme odottaneet, koska se romahdus tulee.”

 

”Kypärä”, Jenna sanoo ja tarkoittaa ratsastuskypärää, jonka sai joulu­lahjaksi.

”Jenna menee.”

Sen pidempiä lauseita Jenna ei puhu. Mutta Lintu ja lapsi -kappaleen hän laulaa sana sanalta alusta loppuun.

Suru omista unelmista

Sinä aamuna oli huono olo. Sari ilahtui. Oli vuoden 1999 loppu, Roope kaksivuotias ja alkuraskauden keskenmenosta pari kuukautta.

Sari lähti työpaikalleen, sairaanhoitajaksi terveyskeskukseen. Ruokatunnilla lääkäri teki hänelle ultraäänitutki­muksen.

Kaksosraskaus selvisi heti. Kotona Hans sanoi, että tulee aika kiirus.

Synnytys uhkasi käynnistyä jo raskauden puolivälissä. Sari määrättiin sairauslomalle kotiin. Välillä tuli äkkilähtöjä sairaalaan, sitten sinne piti jäädä.

”Jälkeenpäin voi ajatella, että luonto yritti saada Jennaa pois. Minulla oli kuin sarjalippu ultraan, hyppäsin tarkistettavana jatkuvasti. Kertaakaan ei näkynyt mitään poikkeavaa.”

Tyttö A ja tyttö B syntyivät 10 viikkoa etuajassa huhtikuussa 2000. Jasmin painoi 1,4 kiloa, Jenna 1,1 kiloa. Kun Hans näki tytöt, hän sanoi, että ei sellaisista voi ihmisiä tulla.

”Oli ne niin olemattoman kokoisia.”

Myös Sari oli synnytyksen jälkeen hengenvaarassa. Siksi hän ei päässyt näkemään­ teho-osastolle vietyjä vauvojaan ennen kuin synnytystä seuraavana päivänä. Ensin hän tapasi lääkärin, joka kertoi, että vauvoilla on muutama päivä kriittistä aikaa. Sitten tämä sanoi, että A-tytöllä on persoonallisia piirteitä.

"Ajattelin, etten halua lapselleni downia, mutta ei hänkään olisi välttämättä tahtonut minua. Meidät lyötiin kimppaan ja niillä mennään."

”Kysyin heti, että epäiletkö Downin syndroomaa. Lääkäri sanoi, että eihän kiloisesta vielä tiedä. Jenna oli maitopurkin kokoinen.”

Kun Sari näki päivän ikäiset tyttärensä, ensimmäinen ajatus ei ollut kaunis.

”Kyllä minä ensin mietin, mitä pahaa olen tehnyt. Kahta tervettä lasta lähdin hakemaan.”

Toinen ajatus tuli heti perään.

”Sitten ajattelin, että en minä halua lapselleni downia, mutta jos lapselta olisi kysytty, ei hänkään välttämättä olisi tahtonut minua. Meidät lyötiin kimppaan ja niillä mennään.”

 

Jenna, Sari ja tanssi musiikin tahdissa. ”Uskon, että musiikin avulla  Jenna oppisi vaikka mitä. Kun joku vain keksisi oikean opetustavan.” 

 

15 vuoden aikana Sari on ehtinyt ajatella paljon muutakin. Myös sitä, että kehitysvammaisen­ lapsen saaneilla ensimmäinen­ suru ei kohdistu lapseen. Ensimmäinen suru on surua omien unelmien murskautumisesta.

”Meillä on syvällä ajatus, että oma lapsi on terve, saa koulutuksen ja ammatin, kaksi lasta ja auton omaan pihaan. Kun lapsi onkin kehitysvammainen, se kaikki viedään kerralla pois. Mielessä on vain, mitä ei saanut, kun ei vielä tiedä, mitä sai.”

Voivottelun loppu

”Heti kuppi”, Jenna sanoo.

Hans nousee ja antaa mehulasin. Sarin­ mielestä kukaan ei saa Hansia passaamaan yhtä nopeasti kuin Jenna.

”Makkaraa, makkaraa”, Jenna yrittää.

Saria naurattaa. Ei mitään makkaraa nyt.

”Jenna rakastaa makkaraa. Kerran päätimme katsoa, paljonko hän söisi, jos saisi. Viidessä tunnissa meni 13 grillimakkaraa.”

Hansin äidinkieli on ruotsi, mutta Jennan vuoksi kotikieleksi on tullut pelkkä suomi. Yhdenkin kielen oppiminen on hänelle vaikea, joten toisesta neuvottiin luopumaan. Viittomakielen opetusta on kerran viikossa.

"Hetken saatte surkutella Jennaa, mutta vain hetken."

Sari puhuu paljon ja pohjalaista. Siitä, miten Jasmin ja Jenna olivat molemmat pieniä tirrejä, kunnes Jennalle tui kilpirauhasen vajaatoimintaa kolme vuotta sitten. Herkuttelun kieltäminen tuntuu vaikealta, koska syöminen on Jennan suurimpia iloja.

Sari kertoo myös siitä, millainen erikoisuus Jenna Lapväärttin kylässä on ollut.­ Kun tytöt kolmivuotiaina menivät päiväkotiin, heitä hoitivat samat hoitajat kuin Hans-isää 30 vuotta aiemmin. Niinä vuosikymmeninä hoidossa ei ollut koskaan ollut lasta, jolla olisi Downin syndrooma.

 

 

Muisto keskososastolta. ”Tämä oli Jennan ranteessa, kun tytöt pääsivät kaksikuisina sairaalasta kotiin. Lähti vetämällä ehjänä kädestä pois.”

”Olen sanonut kaikille, että hetken saatte surkutella Jennaa, mutta se on todella­ lyhyt hetki. Voivottelulla ei päästä mihinkään.”

Jasmin on käynyt yläkoulua nyt kaksi vuotta, Jenna on yhtä luokkaa alemmalla. Hän käy samaa yläkoulua ja kuuluu tavalliseen luokkaan, mutta osa opetuksesta on erillään muista.

Kun Jennan yläkoulu vuosi sitten alkoi,­ Saria jännitti. Omalla kylällä Jenna oli tullut kaikille tutuksi, mutta kouluun Kristiinankaupunkiin tulisi lapsia muualtakin, Karijokea ja Kaskista myöten. Mitä siitä seuraisi?

Seurasi yksi minuutin kestänyt sananvaihto. Yläkoululainen poika nauroi Jasminille, että ai sinulla on tuollainen sisko. Jasmin vastasi nopeasti.

”Sanoin, että ole saatanan rillipää hiljaa, et sinäkään laseillesi mitään voi.”

Asia tuli kerralla selväksi. Jennaa ei ole kiusattu. Ei silloinkaan, kun hän istuu­ käytävällä kenen tahansa viereen, vaikka ei olisi tilaa. Ei, vaikka hän nappaa leikillään kännyköitä poikien kädestä ja tervehtii kovaan ääneen joka aamu.

Sari ja Hans ovat valtavan huojentuneita.

”Koulussa olevat lapset ovat oppineet sellaisiksi, millaisia kotona ollaan”, Sari sanoo.

Se on sama kuin hän sanoisi aika moneen­ kotiin ”kiitos”.

Kynnet ennen kaikkea

Joka toinen päivä on kynsienlaittopäivä. Jasmin nostaa kynsilakkalaatikon keittiön pöydälle, Jenna valitsee ja Jasmin lakkaa.

”Punaista.” ”Mustaa.” ”Keltaista.”

”Samat murrosiän kouhotukset Jennalla on kuin siskollaankin. Välillä täällä paiskotaan ovia, hyvä että ei seinät kaadu”, Sari sanoo.

Yleensä oven sulkeminen riittää. Se on merkki siitä, että Jenna haluaa olla huoneessaan rauhassa. Silloin hän vaihtaa muuten vain vaatteita, järjestelee laukkujaan, kuuntelee musiikkia tai katsoo DVD:ltä elokuvia kuten Risto Räppääjää. Sitten hän vaihtaa vaatteita taas.

 

Jasmin letittää Jennan hiuksia.”Paksut hiukset. Kaunis”, Jenna sanoo.

 

Jos Sari tai Hans haluavat mennä Jennan huoneeseen, heidän on koputettava. Vain Jasmin on aina tervetullut, ja Jasminin parhaat kaverit. He ovat myös Jennan parhaita kavereita.

Jasminia se ei sureta, Saria vähän.

”On sääli, että Jasmin joutuu jakamaan omat kaverinsa. Olen toivonut, että­ kunpa Jennalla olisi täällä omanlai­siaan kavereita. Sitten havahdun: en voi toivoa kehitysvammaista lasta kenellekään toiselle.”

Joskus Jasmin ei jaksaisi Jennaa. Niin kuin silloin, kun Jasmin joutui yhdeksänvuotiaana yhden kevään herättämään Jennan joka aamu kouluun, katsomaan hänelle vaatteet ja aamupalan ja vahtimaan, että hän oli ulkona punaisesta talosta, kun koulutaksi tuli.

Sari oli silloin aamutöissä lääkäriaseman vastaanotossa ja sai kotoa kiukkuisia puheluita: Tämä oli viimeinen aamu Jennan kanssa!

Iltaan mennessä Jasminin mieli aina muuttui.

Kädet levällään elämään

Kuusi vuotta sitten Sari tyhjensi Roopen vaatekaappia. ”Pitäisi perustaa kirpputori”, hän puuskahti.

Kolme viikkoa sen jälkeen oli Sarin kirppiksen avajaiset.

Tänä keväänä Sari sulki kirpputorinsa ja avasi tilalle vaatekaupan. Vuosi sitten perustettu osto- ja myyntiliike on Sarin­ päätyö.

Kesäaamuisin ennen töihin lähtöä Sari­ herättää Jennan. Jenna sanoo ”Jaha,­ kouluun, kouluun”, kunnes muistaa ja sanoo ”Jaha, töihin, töihin”.

Jenna kiertää Sarin mukana huutokauppoja ja kuolinpesiä. Kun muut kantavat hiljenneistä pohjalaistaloista huonekaluja Sarin pakettiautoon, Jenna etsii­ sohvan ja kannustaa sieltä: ”Vauhtia, vauhtia!”

 

Kesällä Jennakin ratsasti. ”Syö. Porkkanaa, heinää”, Jenna sanoo.

 

Osto- ja myyntiliikkeessä Kallträskin kylässä moni asiakas on tullut tutuksi. Ensimmäisenä puhutaan taudit. Välillä Sari korjaa ruuvimeisselillä asiakkaiden silmälaseja, seuraavaksi he tulevat reseptien­ kanssa ja pyytävät katsomaan, saako niillä vielä lääkkeitä.

Kesällä ja viikonloppuisin Jenna on asiakkaita ovella vastassa.

”Jotkut ottavat askeleen taaksepäin, kun Jenna tulee kädet levällään. Suomalaisilla on oma reviiri, ei mussuteta lähelle­ niin kuin italialaiset. Jennalla on hyvä vaisto ihmisten suhteen. Kohta moni­ sanoo jo tulleensa halausta hakemaan.”

Aito rakkaus

Joskus Sari katsoo Jennaa ja on hetken surullinen. Katkera hän ei ole koskaan. Kenelle olisi?

”Kerran kysyin Hansilta, miettiikö hän, miksi Jenna on tällainen. Hans oli hölmistynyt ja kysyi, mitä varten miettisi? Ei sellaiseen kannata energiaa laittaa.”

Sarilla on ollut veli, Jari. Yhdeksän vuotta sitten tämä teki itsemurhan. Veljen kuolema on tehnyt Sarin kiitollisemmaksi elämästä.

”Jenna elää ja voi hyvin. Kaikilla meillä on asioita, joille ei mitään voi. Elämästä tulee raskas taakka, jos niiden kanssa ei pääse sinuiksi. Jennasta ei tule lääkäriä, mutta ei hänestä tule myöskään mummonpotkijaa. Ääripäät on suljettu pois.”

Heinäkuun alussa on Jasminin ja Jennan konfirmaatiopäivä. Nyt Sari tietää jo, mitä on Jennalta saanut: oppia siitä, että elämää ei kannata tehdä vaikeaksi, vaan on parempi iloita siitä, mitä nyt on.

”Ei noin hauskasta epelistä luopuisi millään. Jenna on aina aito.”

Vuosina Jennan kanssa on ollut yksi vaikeampi vaihe. Pari vuotta sitten Jenna oli koulun jälkeen iltapäivähoidossa kehitysvamma-asuntolassa. Siellä Jenna teki temppuja, joita ei ole koskaan muulloin tehnyt: kaatoi ruokaa pöydälle, piirsi seiniin, kumosi roskiksia asuntolassa elävien aikuisten kehitysvammaisten päähän.

Sarille kerrottiin, mitä Jenna oli milloinkin tehnyt. Sari pyysi henkilökuntaa miettimään, miksi Jenna teki niin.

”Jennaa on alettu kuntouttaa kahden kuukauden ikäisenä. Hän vaatii tekemistä. Iäkkäämmät kehitysvammaiset ovat usein joutuneet tottumaan ihan toisenlaiseen kohteluun.”

Sama asuntola on juuri se paikka, jossa Jennan todennäköisesti pitäisi joskus asua.

"Maksaisin aika paljon, jos pääsisin minuutiksi Jennan pään sisään."

”Jennaa ei asuntolaan laiteta”, Jasmin sanoo.

”Kun lähden opiskelemaan, Jenna voi muuttaa mukanani. Me pärjäämme.”

Sari toivoo muuta.

”Toivon, että Jennalla olisi joskus joku­ seurustelukaveri. Jos Jenna ymmärtäisi laittaa perunat kattilaan ja toinen laittaisi levyn päälle.”

Lämpöpatteri ja sisko

”Kauniina niin nään aalloilla laivan,
tuuli kun vain on ystävä sen,
alta se pois käy huolten ja vaivan,
laulu sen on niin valkoinen.”

Jenna laulaa huoneessaan, venyttää laivan ja vaivan kohdalla.

”Olemme miettineet, mikä siinä kappaleessa niin kolahtaa”, Hans sanoo.

”Jenna ei ole tyhmä, kun sen kaiken vain saisi ulos. Musiikilla saa edes vähän. Maksaisin aika paljon, jos pääsisin minuutiksi­ Jennan pään sisään ja näkisin, mitä hän miettii”, Sari sanoo.

Yksi kysymys on mielessä usein. ”Onko­ Jenna onnellinen?” Jasmin kysyi Sarilta ensimmäisen kerran kolmevuotiaana. Sari vastasi uskovansa, että on.

 

Siskokset Jasminin huoneessa. Jasmin kerää huoneeseensa­ kenkiä, Jenna huoneeseensa laukkuja.

 

Yksi Jennan elämän onnellisimmista asioista on Jasmin.

”Kun asioiden pitää olla näin kuin ne ovat, hienointa on, että tytöt ovat kaksosia ja Jennalla on Jasmin. Jenna on oppinut­ Jasminilta tekemisen ja olemisen. Aikuisen malli ei ole sama”, Sari toteaa.­

Koko ajan on mietittävä myös Jasminia.

”Jasminille ei saa antaa liikaa vastuuta Jennasta. Että hänellä­ ei aikuisena ole päällimmäisenä tunne, että jouduin aina olemaan Jennan kanssa.”

Viikonloppuiltaisin ja kesällä muulloinkin Jasmin lähtee Lapväärttin ABC-asemalle. Siellä joku kavereista ostaa limun ja kaataa sitä viiteen mukiin. Usein saa istua ilmankin.

”Kaikki ovat Apsilla, tulevat Kristiinasta ja pitkin. Se on ainoa­ paikka, ja siellä ollaan aina”, Jasmin sanoo.

Jenna ei pääse Apsille. Ensin hän kysyy­ viisi kertaa ”Missä Jasmin?” ja alkaa­ sitten tanssia tai laulaa.

Kun Hans tai Sari hakee Jasminin ABC:n pihasta kotiin puoli yhdeltätoista, kello on Jasminin mielestä vähän. Kun saisi olla edes yhteentoista.

Kotona Jasmin löytää sängystään nukkuvan Jennan. Nukkukoon siinä nyt vaikka potkii vähän, Jasmin on tottunut.

”Jenna on kuin lämpöpatteri. Kuka siitä ei tykkäisi.”

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2015.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Kaksossiskot Jenna ja Jasmin: "Jennan down ei erota meitä"

Ihanat Jenna ja Jasmin :0)! Toivat mieleeni nämä muistot: Joitakin vuosia sitten olin Lauttasaaren kirjaston viereisen toimintakeskuksen juhlissa. Paljon aikuisia ja lapsia. Lapsille ammattinäyttelijä kertoi sadun, johon lapsetkin tulivat näyttelemään. Pieni downkaveri tykkäsi erityisesti rummuttaa pienellä rummulla. - Vähän myöhemmin törmäsin tähän pieneen kaveriin käytävällä. Hän halusi uudestaan Satuhuoneeseen rummuttamaan. Vein hänet sinne, ja rummutimme molemmat. Sitten otin hänet syliini...
Lue kommentti

PERHEKUVIOITA. Muusikko Sari Kaasinen opetti tytärtään Kiisaa haaveilemaan isoista asioista. Se johti äidin ja tyttären myös samaan työpaikkaan.


49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.
49-vuotias muusikko Sari Kaasinen asuu Lappeenrannassa, jossa hän johtaa lasten Metku-kuoroa ja pyörittää kulttuuri- ja tapahtumakeskus Kehruuhuonetta tyttärensä Kiisa Kemppaisen ja miehensä Petteri Ukkolan kanssa. Sari haluaa ympärilleen kauniita asioita, ja hänellä riittää aina aikaa sisustaa.

Sari Kaasinen: "Näen jo Kiisan silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu"

"Kiisa teki minusta äidin, ja hänen syntymänsä mullisti ajatteluni totaalisesti. Musiikkiini putkahti uusia aiheita, ja ensimmäiset kehtolauluni syntyivät.

Kun Kiisa oli kolmekuinen, paruin miehelleni, että minun lapseni ei saa kasvaa Hesassa! Eihän täällä voi viettää edes juhannusta! Viikon päästä asuimme jo lapsuuteni seuduilla Rääkkylässä. Ystävien mielestä olimme ihan järjettömiä – lähteä nyt Pohjois-Karjalaan, kun Värttinä-yhtyeeni eli kuuminta vaihettaan.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys.

Hyväntuulinen ja määrätietoinen oman tiensä kulkija. Sellainen Kiisa oli pienestä pitäen. Hänellä oli terävä katse, ja kun hän tavoitteli jotakin, hän suuntasi sinne katseensa ja lähti kulkemaan kohti päämäärää.

Vaikka olemme Kiisan kanssa erilaisia, meitä yhdistää kunnianhimo ja päättäväisyys. Kiisa on ottanut omasta halustaan vastuuta nuoresta saakka. 13-vuotiaana hän oli jo ohjaajana lasten kansanmusiikkileireilläni.

Kiisalla ja keskimmäisellä lapsellani Piitalla on ikäeroa vain puolitoista vuotta. He olivat erottamattomat eivätkä koskaan riidelleet, vaikka Kiisa oli tietysti kaikissa leikeissä pomo.

"Kantele taisi olla Kiisalle vähän liiankin helppo soitin."

Lopetin Värttinässä, koska halusin olla enemmän läsnä lapsilleni. Sen jälkeen tulivat muut projektit, joihin saatoin ottaa tytötkin mukaan.

Kun sävelsin kotona pianon ääressä, lykkäsin Kiisan kouraan kanteleen. Se taisi olla hänelle vähän liiankin helppo soitin.

Kaikki tytöt ovat soittaneet jotakin, Piita haitaria ja nuorimmaiseni Aliina viulua. Heillä ei ole harhakuvitelmia musiikkiuran ihanuudesta, vaan he ovat nähneet sen rankkuuden ja raadollisuuden. Musiikkiuralle heistä voisi lähteä kenties Aliina.

Työt ja tohtoriopintoni veivät minut usein pois kotoa. Onneksi tytöillä on isä, joka on heille paras maailmassa. Eron jälkeenkin ex-mieheni tuli meille tyttöjä hoitamaan, kun olin itse reissussa.

"Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet."

Lasten on annettava tehdä ja kokeilla, ettei heidän tarvitse myöhemmin syyttää vanhempiaan siitä, etteivät saaneet mennä. Olisi ihan hirveää, jos minä olisin se, joka katkaisee lasten siivet.

Kiisa on maailmalle menijä. Yläasteen jälkeen hän päätti lähteä jenkkeihin vaihto-oppilaaksi. Vuosi Virginiassa oli kova koulu. Kiisa joutui keskelle umpibaptistista Virginiaa nuoreen perheeseen, jossa oli pieni lapsi. Ikävä raastoi meitä kaikkia niin, että vieläkin itkettää. Mutta Kiisa ei luovuttanut, koska oli leikkiin ryhtynyt.

Kotiin palattuaan Kiisa meni opiskelemaan Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin. Tiedän, että hänellä oli siellä omat haasteensa, mutta kaikki tuntui minusta kevyemmältä, koska tytär oli sentään samassa maassa.

"Ei ole aina helppoa työskennellä oman tyttären kanssa."

Kiisa haki tietään lukion jälkeen ja työskenteli muun muassa tarjoilijana. Sitten hän "unohti" ilmoittautua kemian opiskelijaksi Joensuun yliopistoon. Kun kaupunki haki yrittäjää Lappeenrannan Kehruuhuoneelle, päätimme jättää tarjouksen.

Työkavereita ja yhtiökumppaneita olemme olleet nyt kaksi vuotta. Kiisa vastaa Kehruuhuoneen ravintolapuolesta, minä puolestani kulttuuritarjonnasta.
Alkutaival on ollut rankka. Teemme töitä 24/7, eikä sekään aina riitä. Ei ole helppoa työskennellä oman tyttären kanssa, sillä en voi välttää äidillisiä tunteitani. Näen jo tytön silmäripsien asennosta, miltä hänestä tuntuu. Minun on kuitenkin yritettävä unohtaa äitiys ja oltava tasavertainen kumppani Kiisan kanssa.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta.

Välillä sydäntäni kyllä raastaa, sillä yrittäjänä Kiisa on pannut itsensä tosi tiukkaan ja vastuulliseen paikkaan. Mutta miten muuten voisi ollakaan! Hänellä riittää kyllä sisua, riskinottokykyä ja uskallusta.

Tunnen valtavaa iloa ja ihailua, kun katson tytärtäni. Miten kauniisti hän palvelee asiakkaita. Kiisa tietää, että itsensä on pantava täysillä likoon joka kerta. Olet juuri niin hyvä kuin viimeisin esityksesi."

23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.
23-vuotias yrittäjä Kiisa Kemppainen vastaa Lappeenrannan Kehruuhuoneen ravintolatoiminnasta ja myynnistä. Hän rakastaa haaveilla miehensä kanssa lottovoitosta, ulkomaille muuttamisesta ja Euroopan-kiertomatkasta.

Kiisa Kemppainen: "Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta"

"Varhaisimmat muistoni äidistä liittyvät kansanmusiikkifestivaali Kihaukseen sekä lastenmusiikkileireihin, joita hän veti Rääkkylässä.
Katsoin häntä ihaillen ylöspäin: vau, tuo on minun äitini.

Vaikka äiti oli kiireinen ja mennä viipotti koko ajan, tuli lämmin ja turvallinen tunne, kun näin hänen vilahtavan jossakin.

Äiti mahdollisti monia asioita. Pääsimme siskoni Piitan kanssa lavan taakse backstagelle, tapasimme Pikku G:n ja PMMP:n. Ei muilla kavereilla ollut sellaista äitiä.

Toisaalta olin myös kavereilleni kateellinen ja mietin, miksei minun äitini voisi olla enemmän kotona. En kuitenkaan koskaan kokenut oloani turvattomaksi. Isä hoiti meitä paljon, ja olimme usein mummilassa, jossa meillä oli omat rutiinit ja leikit.

Kun äiti ja isä päättivät erota, en järkyttynyt. Aavistin ja tavallaan jo tiesinkin, mitä oli tulossa. Meillä on aina puhuttu asioista avoimesti ja rehellisesti.

"Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan."

Jokainen soittaa jotakin. Se oli perheessämme itsestään selvää. Menin jo pienenä muskariin ja aloitin kanteleensoiton. Vaikka äiti oli muuten aika lepsu, hän osasi myös vaatia. Koin, että äidiltä tuli pieniä paineita: soittamisessa piti kehittyä.

Meillä oli myös yhteisiä musiikkiproggiksia. Äiti muun muassa johti Iloset-kansanmusiikkiyhtyettä, jossa soitin. Muistan, miten minun oli vaikea ottaa äidiltä ohjeita vastaan.

Ehkä äiti on salaisesti haaveillut, että joku meistä lähtisi musiikkiuralle, mutta ääneen sitä ei ole sanottu. Meille on korostettu, että elämässä pitää tehdä sitä, mikä itsestä tuntuu mielenkiintoiselta.

"Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti."

Äiti on aina kannustanut ajattelemaan ja haaveilemaan isosti. Jos haaveilee vain pienistä asioista, ne pysyvätkin pieninä. Joensuussa asuessamme meillä oli tapana viettää yhdessä tarinatuokioita, haaveilla ja suunnitella teekupin ääressä. Piita se aina sanoi, että puhutaan taas elämästä!

Äitini lähti kotoa 15-vuotiaana Kuopioon musiikkilukioon. Minä taas olin päättänyt jo pienenä, että lähden isona Helsinkiin. Ihailin Helsingissä asuvaa tätiäni, ja ehkä haave kumpusi myös äidin esimerkistä. Ensin vietin kuitenkin vaihto-oppilasvuoden jenkeissä.

Kyllä äitiä hirvitti, kun hän tajusi, mihin hän on antanut luvan. Varmaan hän silti uskoi siihen, että selviän.

Olen aina ollut huono näyttämään, jos kaikki ei ole hyvin. Minulla oli omat vaikeuteni Virginiassa ja lukioaikana Helsingissä. Ajattelin kuitenkin, että kun tänne on kerran tultu, on täällä pärjättävä.

Minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Aloin haaveilla omasta kahvilasta, kun työskentelin lappeenrantalaisessa kahvilassa ja näin paljon sellaista, minkä olisin halunnut tehdä toisin. Sitten äiti heitti idean Kehruuhuoneesta. Minä tartuin ideaan ja heitin sekaan omia ajatuksiani. Halusimme jotain tosi uutta ja erilaista.

Kun pääsemme vauhtiin, rönsyämme. Paitsi, että minusta on tullut näiden parin vuoden aikana järjen ääni.

Yhdessä yrittäminen on muuttanut suhdettamme. Olemme nykyään kaiket päivät tekemisissä työasioissa, emmekä tapaa paljon vapaalla. Henkilökohtaisten juttujen jakaminen on vähentynyt ja side välillämme tavallaan heikentynyt.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä.

Totta kai aikuistumisenikin on muokannut suhdettamme. En enää tarvitse äitiä samalla tavalla kuin nuorempana. Rinnallani on myös puoliso, jonka kanssa jaan asioita.

Olemme edelleen äiti ja tytär, mutta myös kaksi aikuista ihmistä. Joskus olen huolissani äidin jaksamisesta ja toivon, että hän osaisi olla hyvällä tavalla itsekäs.

Vaikka yrittäminen on rankkaa, koemme paljon hienoja hetkiä. Kun äiti ensin esiintyy jollekin ryhmälle ja sitten tulee minun vuoroni tarjoilla, iloitsen äidin onnistumisesta ja siitä, että saan itse onnistua.

Äiti on energinen, iloinen, moniosaava taituri ja hyvässä mielessä vähän hullu. Olen oppinut äidiltä suhtautumaan asioihin ilon kautta. Rankkoinakin aikoina uskon siihen, että kaikki kääntyy parhain päin."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

VOIMALAUSE. Johannes Holopainen yrittää muistaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa, kävin välillä mummoni luona maalla. Yhdellä kerralla olin rauhaton ja minusta tuntui, että kaupungin syke oli tullut mukanani. Oli pakko saada jotain aikaan. Mummolan tuvassa sitten pohdin, mitä tässä tekisi. Mummo vastasi, että istutaan ja ihmetellään.

"Vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää."

Voimalauseeni muistuttaa, että aina ei tarvitse tehdä jotain. Välillä voi käyttää aikaa siihen, ettei tee mitään. Nykyään vaalin hetkiä, jolloin pysähdyn ja pää lyö tyhjää. Kiireen ja säntäilyn keskellä saatan jäädä sängyn laidalle ja tuijottaa seinää. Nollaushetket ovat tosi tärkeitä.

Lause kertoo myös siitä, kuinka tärkeää on tavata isovanhempia ja perhettä. Omat asiat vievät välillä kaiken ajan, mutta kun tapaa läheisiä, asiat saavat oikean mittakaavan. Läheiset ovat kaikkein tärkeimpiä, kun taas kiire on usein pelkkä illuusio.”

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.