Marina Erhola oli oppinut asettamaan kovia tavoitteita ja saavuttamaan ne. Kun oma poika jäi huumekoukkuun ja Marina itse sairastui vakavasti, tavoitteita ei enää voinut asettaa. ”Se oli kova paikka. Pojan elämä meni niin kuin meni, enkä minä mahtanut sille mitään.”
Einespitsoja, makaronilaatikkoa, maksalaatikkoa. Muovikassi täynnä mikroruokaa ja vielä mehua, leipää ja juustoa. Marina Erhola tiesi, että ruokakassi saattaisi jäädä pojan kämpän lattialle koskemattomana, mutta hän toi sen silti.
Jos poika oli paremmassa kunnossa, hän oli kiltti ja hämillään ja nosti ruuat jääkaappiin. Silloin hänen asuntonsakin näytti suhteellisen siistiltä.
Jos kunto oli huono, asunto oli järkyttävässä siivossa ja poika vihainen kaikesta. Siitä, että vanhemmat tulivat käymään. Kyttäämään. Siitä, että äiti soitteli joka päivä, ja jos ei saanut kiinni, soitti pojan kavereille ja kysyi, missä tämä voisi olla.
”Halusin, että minulle jäisi lapsestani ja tapaamisesta hyvä muisto.”
Marina ei korottanut ääntään takaisin. Ei syyttänyt, ei moittinut, ei vaatinut. Hän oli päättänyt, että jokainen tapaaminen pojan kanssa olisi niin positiivinen kuin mahdollista, koska mikä tahansa tapaamisista saattoi olla viimeinen.
”Niin syvällä huumehelvetissä poika silloin oli. Halusin, että minulle jäisi lapsestani ja tapaamisesta hyvä muisto.”
Siinä vaiheessa, vähän reilut seitsemän vuotta sitten, Marina ei voinut muuta kuin jaksaa.
”Olen tavoitelähtöinen ihminen. Sellaiselle oli kova paikka, ettei tavoitetta voinut asettaa. Pojan elämä meni niin kuin meni, enkä minä mahtanut sille mitään.”
Käsivarsi täynnä pistojälkiä
Ensimmäinen suuri suru tuli alkuvuodesta 2008. Perheen esikoinen joutui vakavaan auto-onnettomuuteen.
Onnettomuuden jälkeisinä vuosina Marina oli töissä THL:n ylijohtajana. Silloin hän oppi, että kännykkä ei saa koskaan olla 20 senttiä kauempana kädestä.
”Huoli oli niin suuri, että muistan miettineeni, pystynkö nyt huomioimaan tarpeeksi myös muut lapset.”
”Olin kasvattanut siihen mennessä kolme murrosikäistä. Ajattelin, että jos tämä olisi sitä.”
Pikkuhiljaa esikoisen kunto alkoi kohentua. Samoihin aikoihin hänen pikkuveljensä kävi yläasteen viimeisiä luokkia. Marina huomasi, että tämän kaveripiiri muuttui.
”Mielessä kävi, että kaikki ei ehkä ole hyvin. Olin kuitenkin kasvattanut siihen mennessä kolme murrosikäistä. Ajattelin, että jos tämä olisi sitä.”
Poika oli aina ollut kympin oppilas, rauhallinen ja jämpti. Lukion alku meni kuitenkin huonosti.
”Mutta niin se oli mennyt minullakin, ja minulle vaihto-oppilasvuosi oli tehnyt hyvää. Siksi annoimme luvan, kun hän halusi lähteä ensimmäisen lukiovuoden jälkeen vaihto-oppilaaksi Brasiliaan.”
Siitä alkoi toinen suuri suru.
Brasiliasta palattuaan poika lopetti lukion. Eräänä aamuna Marina poikkesi hänen huoneessaan, kun poika oli tullut reissultaan ja oli nukkumassa. Käsi lojui paljaana peiton päällä. Marina näki, että käsivarsi oli täynnä pistojälkiä.
Lauantaina teholla, maanantaina töissä
Marina oli kyllä kuullut asiantuntijoiden neuvot. Hän tiesi, että huumeiden käyttäjän hyysääminen vain mahdollistaa sen, että käyttö jatkuu.
”Ei minusta ollut lastani hylkäämään. Halusin pitää hänet elossa niin kauan, että hän alkaisi itse haluta hoitoa.”
Joskus vanhemmat eivät tienneet viikkoon, missä poika oli. Monta kertaa he hakivat hänet poliisiasemalta tai päivystyksestä.
Niihin aikoihin Marina alkoi ihmetellä, miksi hän ei enää meinannut jaksaa nousta työpaikan portaita. Hän, joka oli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja ja jolla oli kestävyysurheilijan geenit ja joka pystyi hiihtämään vaikka sata kilometriä lähes yhtä soittoa.
Marina oli sairastunut vaikeaan keuhkosairauteen, jolle ei ollut millään löytyä diagnoosia. Vuonna 2015 hänet kiidätettiin hengitysvaikeuksien vuoksi teholle yksitoista kertaa, milloin kotoa, milloin töistä tai työmatkalta jostain päin Suomea.
”Yhdeksän kertaa olin hengityskoneessa. Työmatkalla Luostolla minut laitettiin hengityskoneeseen Kelan majan pihassa ja kuljetettiin omalla evakuointilennolla sairaalaan.”
Aina Marina palasi takaisin töihin. Aina liian aikaisin.
”Kun lapsen tilanne vain huononi, työ oli tavaton helpotus.”
Keuhkolääkärinä Marina tiesi hyvin, että hänen olisi pitänyt vielä levätä. Häntä hoitaneet lääkärit, keuhkolääkärikollegat, sanoivat samaa. He tiesivät myös Marinan pojan tilanteesta. Marina puhui siitä avoimesti, mutta kollegoiden kehotuksia hän ei noudattanut. Hän oli sitä mieltä, että kyllä hän pärjää.
”Ei se ollut suorittamisen tai näyttämisen tarvetta. Kun lapsen tilanne vain huononi, työ oli tavaton helpotus. Töissä pystyin keskittymään muuhunkin kuin pelkäämiseen.”
"Jumalalle minä varmaan huusin"
Kesällä 2017 Marina antoi periksi.
Koko kevään hänellä oli ollut jatkuva paha olo. Niin paljon hirveää tapahtui.
”Sanoin tutulle psykiatrille, että entä jos lapseni kuolee. Hän oli hiljaa ja vastasi sitten, että siinä tapauksessa hän tukee minua senkin jälkeen. Hän ei yrittänyt selittää, että ei siinä varmaan niin käy. Tiesimme molemmat, että juuri niin voi käydä.”
Sinä päivänä, kun Marina antoi periksi, hän ajoi Helsinkiin työasunnolleen saadakseen olla aivan rauhassa ja yksin. Hän meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi sängylle. Sitten hän alkoi huutaa. Suoraa huutoa. Hän huusi apua ja armoa.
”Siinä hetkessä hyväksyin, etten pysty pitämään lastani hengissä.”
”Jumalalle minä varmaan huusin. Siinä kohtaa minä luovutin, vaikka sietämättömän vaikeaa se oli. En ollut tottunut luovuttamaan”, Marina kertoo.
”Siinä hetkessä hyväksyin, etten pysty pitämään lastani hengissä. En, jos hän ei itse sitä halua. Hänen auttamistaan en silti lopettanut missään vaiheessa, mutta riittämättömyyttä tunsin. Mietin, olinko varmasti tehnyt kaiken mahdollisen, jotta hän ei kuolisi.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/erhola2.jpg?itok=j1yT_Qj3)
Saman vuoden syyskuussa poika löysi itsensä sateesta sukkasillaan ja ilman päällysvaatteita. Kotiin oli matkaa yli kymmenen kilometriä. Sinne kävellessään hän ymmärsi kaksi asiaa.
Yksi: jos hän jatkaisi huumeiden käyttöä, hän kuolisi.
Kaksi: omalla tahdonvoimalla hän ei enää huumeista irti pääsisi.
”Se oli hänen pohjakosketuksensa. Sen jälkeen hän ilmoitti, että hän tarvitsee apua. Seitsemän vuoden huumehelvetin jälkeen hän lähti hoitoon.”
Siitä on nyt neljä ja puoli vuotta. Poika retkahti vielä käyttämään päihteitä muutaman kerran, mutta sen jälkeen hän alkoi toipua.
”Ensin luovutin minä ja vähän myöhemmin luovutti hän ja pyysi apua. Olimme kai molemmat ajatelleet, että kyllä minä tämän hallitsen, minä sairauteni ja poika huumeiden käytön. Varmaan se omasta tahdosta luovuttaminen sai aikaan käänteen. Sen myöntäminen, että en hallitsekaan.”
Voit lukea koko haastattelun Kodin Kuvalehdestä 7/2022 tai tilaajana digilehdestä.
Marina Erhola
59-vuotias keuhkolääkäri ja lääketieteen tohtori asuu puolisonsa kanssa Lahdessa ja työskentelee toimitusjohtajana Päijät-Hämeen hyvinvointiyhtymässä. Moni muistaa hänet korona-ajan lohdullisena asiantuntijana television ajankohtaisohjelmista. Hänellä on neljä aikuista lasta.
