Riina Lepistö, 33, on pikkuhiljaa tottunut käymään mökillä yksin. Usein hän pukeutuu miehensä paitaan. ”Enää en joka kerta ajattele, että se on hänen paitansa.”
”Sinä kesänä avomieheni kiinnitti erityisen paljon huomiota pieniin hyviin asioihin. Mökillä hän saattoi sanoa moneen kertaan, miten mahtavaa oli käydä saunassa tai miten ihanaa on mennä nukkumaan yhdessä.
Kun meille tuli kavereita käymään, mieheni oli tosi mielissään. Hän hehkutti asiaa etukäteen ja vieraiden aikana. Hän antoi pienillekin asioille merkityksen.
Se oli ihana piirre hänessä. Hän oli aina osannut elää hetkessä, ja tuona kesänä kolme vuotta sitten se näkyi erityisesti.
Haaveilimme asuvamme vielä joskus maaseudun rauhassa. Pala haaveesta toteutui, kun hankin meille pienen punaisen mummonmökin Jyväskylästä. Mökissä on kivat ikkunat ja ympärillä mäntymetsää. Siellä on tilaa hengittää.
Mökki on 1950-luvulta, eikä sitä ollut kunnostettu 40 vuoteen. Ensimmäisenä remontoimme makuuhuoneen. Tapetoimme sen vanhanaikaisella tapetilla, jossa on valkoisella pohjalla vihreitä ja ruskeita lehtiä.
Laitoimme pihaa ja loukutimme hiiriä. Mieheni kaatoi puita moottorisahalla. Häntä huvitti loputon remonttilistani.
Kesästä jäi kaunis muisto. Se oli viimeinen yhteinen kesämme.
”Yhtäkkiä unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882664637z.1_20231128160730_000gr668a54h.10.iptcstrip.jpg?itok=IofvDL3g)
Tuntui, että nuoruuteni loppui
Mieheni sairastama syöpä palasi syksyllä. Hän kuoli lokakuisena aamuna 2020, alle kuukausi ennen 30-vuotispäiväänsä.
Kun ajoin sinä päivänä sairaalalle, tuntui, ettei minullakaan ole syytä elää.
Kaksi seuraavaa vuotta kuljin kuin hämärässä.
Olimme haaveilleet siitä, kuinka istuisimme vanhoina kiikkutuolissa, olisi aikaa olla yhdessä, mökkeillä. Mieheni kalastaisi ja minä maalaisin tauluja.
Olimme suunnitelleet kihloihin menoa, mutta lykkäsimme sitä mieheni sairastuttua. Ajattelimme, että onhan meillä aikaa.
Yhtäkkiä unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia ei ollut. Tuntui, että omakin nuoruuteni loppui.
Oli kamala ajatus, että olin leski. Sana kuulostaa kauhean surulliselta ja lopulliselta, vanhalta ja musertuneelta ihmiseltä.
Jos kävelin kadulla vanhan naisen takana, minusta tuntui, että olemme samanlaisia.
En pitkään aikaan kyennyt tuntemaan iloa. Suoritin päivän kerrallaan ja menin illalla nukkumaan.
Seuraavana keväänä liityin Nuorten leskien vertaistukiryhmään. Oli sittenkin olemassa muita ikäisiäni, jotka olivat menettäneet puolisonsa. Ryhmästä tuli minulle tärkeä.
Tapasimme torstai-iltaisin verkossa. Ensimmäiset kahden tunnin tapaamiset lähinnä itkin.
Parasta vertaistuessa oli se, ettei tarvinnut pohtia, kuormitanko muita kertomalla kokemastani.
Jokainen ryhmässä tiesi, miltä tuntuu itkeä autossa ennen tyhjään kotiin menemistä tai nukkua puolison paita päällä, kunnes se on niin kulunut, että se on pakko heittää pois.
”Mielessäni sanoin miehelleni, että olisitkohan minusta ylpeä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882664637z.1_20231128160730_000gr668a590.10.iptcstrip.jpg?itok=xhgCKLyQ)
Teen, vaikka kädet tärisisivät
Viime kesänä korjasin mökillä varaston seinän, joka oli lahonnut. Muistelin, mitä mieheni olikaan opettanut sirkkelin käyttämisestä.
Opettelen remontoimaan mökkiä yksin. Ensin huomasin ajattelevani, että remontointi on mystistä ja vain mies voi korjata seinän. Olen ymmärtänyt, että sillä tavalla luon itselleni pelkoja.
On vain lähdettävä tekemään ja luotettava, että jollain tavalla se onnistuu. Vaikka seinästä tulisi ruma, ainakin olen korjannut sen.
Minua on sanottu vahvaksi ihmiseksi, mutta se kuulostaa hassulta. En ole sillä tavalla rohkea, etteikö minua pelottaisi. Mutta teen, vaikka kädet tärisisivät. Pitkään mökille meno yksin ahdisti, mutta nykyään pystyn jo nauttimaan siellä olemisesta.
Pidän mökillä usein mieheni vanhoja kauluspaitoja. Enää en joka kerta ajattele, että tämä on hänen paitansa.
Mieheni kuolemasta on nyt kolme vuotta. Päällimmäinen ajatukseni on, että sain viettää ihanan ihmisen kanssa kuusi vuotta.
Viime kesänä kaadoin ensimmäistä kertaa moottorisahalla pienen puun. Mielessäni sanoin miehelleni, että olisitkohan minusta ylpeä.”
Miten Riina pääsi eteenpäin miehensä kuolemaa seuranneista katastrofiajatuksista? Mitä Riina oivalsi viime keväänä vaeltaessaan Camino de Santiagon pyhiinvaellusreitillä? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 23/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
