Tänä viikonloppuna Facebook täyttyy taas äideistä, joiden lapset ovat napsineet stipendit ja hymypatsaat, päätoimittaja Minna McGill kirjoittaa.

Saamme lukea luokkansa priimuksista ja kuuden ällän ylioppilaista, jotka menevät heittämällä sisään yliopistoihin tuhansien hakijoiden joukosta. Ymmärtäähän sen. Kyllä vanhemman pitää saada olla ylpeä lapsistaan.

Mutta missä ovat kaikki muut äidit, jään miettimään?

Missä on äiti, jonka tyttö viiltelee? Missä on äiti, jonka viisivuotias ei sano sanaakaan? Missä on äiti, jonka lapsi on yrittänyt itsemurhaa ja joka elää jäytävän pelon kanssa joka ikinen­ päivä?

Eivät he ole ainakaan Facebookissa.

Kuplista on puhuttu viime aikoina. Vanhemmuudessa on omansa. Siinä kuplassa on helposti vain täydellisiä lapsia ja täydellisiä vanhempia. Sosiaalisessa mediassa me ruokimme tuota kuplaa. Sitten ihmetellään, miksi vanhemmat eivät osaa pyytää apua vaikeuksia kohdatessaan. Täydellisten äitien puoleenko siinä kääntyisi, kun on heikoimmillaan?

Täydellisyyskuplassa kaikki voivat huonosti. Vanhemmat, jotka altistuvat ajattelemaan, että lapsi voisi aina olla jotain enemmän, matikkanero tai lapsirotissööri, kuuden ällän ylioppilas tai tuleva NHL-tähti. Helppoa ei ole varmasti lapsillakaan, kun selän takana hönkii suorittajavanhempi, jolle ei tahdo mikään riittää. Ei ainakaan se seiskan lapsi.

Olisiko jo aika puhkaista täydellisyyden kupla? Mutta miten se tehdään? Helpommin sanottu kuin tehty.

Huomasin sen taas, kun lukiolaiseni sai koeviikon päätökseen. Ei riittänyt, että olisin saanut tietää, minkä numeron lapseni sai. Samaan hengenvetoon piti kysyä, paljonko kaverit saivat.

Aina sä vertaat, tuhahti lapsi.

Ehkä on aloitettava peiliin katsomalla? Ja ensimmäiseksi lopetettava vertailu, nyt ja heti!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 10/2015 pääkirjoitus.